Maastomuistoja

  Tammikuun viimeisenä maanantaina kävin kylällä, ostin kapean alumiinista valmistetun lapion lumen lapioimiseen puiden juurilta, viilasin sahan valmistelin muutenkin hakkuulle lähtöä. Tiistaina laitoin kirveen ja eväät reppuun, nostin repun selkään ja pujotin kaarisahan olkapäälleni. Suksilla suuntasin metsää kohti, ainakin osan matkasta umpihangella. Jäi siihen latu taakse, latu joka vahvistui päivien ja viikkojen aikana. Isän opettaman ja käytännössä itse oppineena suunnittelin työn siten, että olisi helppoa ajaa Korpiahon suuntaan ja sieltä edelleen Järventauksen laaniin. Vaikka hevosen reki on kapea ja mahtuu ahtaasta raosta, yhdistelmä parirekineen on pitkä, eikä siedä kovin jyrkkiä käänteitä. Loivasti kaartaen sahasin aluksi suolta ja suon laidasta pieniä puita, joista hevosmies voisi lisätä mäeltä ja sen ympäriltä ottamaansa pohjakuormaan täydennystä. Tiistaina kävin metsässä yksin, keskiviikkona lähti Vilho mukaani. Sovimme sellaisen työn jaon, että minä sahasin ja Vilho

  Tehtävikseni muotoutui ajotien, niin sanotun varsitien kunnossa pidon lisäksi katsoa ja raivata tien uria palstalle. Silloin ei kukaan ajatellut, että hakkuumiesten tulisi katsoa ja avata ajourat. Ne olivat ajomiesten tehtäviä, sitä minä opiskelin ja harjoittelin. Vaikka olimme kesällä ne halot hakanneet, oli talven tultua meidän katsottava palstatien paikka. Usein sillä parhaalla uralla, mistä vähiten tarvitsi kaataa puita pois, oli kesällä tehty pinokin. Päiväkirjassani on usein merkintä, että pino piti purkaa, onneksi olivat useimmiten vain kuutiometrin, eli motin kokoisia pinoja. Uran viereen vain halot, että pääsi avaamaan tien linjaa ja ajamaan hevosella jälkeä siihen. Olihan ne puretusta kasasta sitten helppo ottaa kyytiin, kun sen aika tuli.   Palstalle mennessä oli myös ojan ylitys, oja täytettiin lumella, joskus risuja tai tukevampaakin puuta siteeksi lumen sekaan. Tuore lumi ei heti kunnolla kantanut hevosta ja rekeä, mutta yön aikana lumi kovettui kantavaksi.   Ki