Maastomuistoja

Lapin Sormi reitin portti Sulkavanperällä. Nykyisin tuo metsä on peltona Kun Muurasjärven ja Kinnulan välille avattiin retkeilyreitti, se sai nimekseen Lapin sormi. Minua nimi hiukan suututti, että miksi tänne Keski-Suomeen omitaan Lapin tunnuksia. Myöhemmin opaskurssilla sain aiheeseen tarkennusta ja vahvistusta. Näitä Suomenselän harjanteita on kauan kutsuttu nimillä Lapin sormi tai caralappi. Myös etelämpänä, Satakunnassa on alue, jota on kutsuttu nimellä Satakunnan Lappi. Niillä perusteilla ymmärrän myös nimen Lapin sormi. Lapin sormen alku näytti hyvältä, mutta pian retkeily sillä hiipui. Kun retkeilyä haluttiin virkistää, nimi Lapin sormi jäi ja reitti nimettiin Pohjoisen Keski-Suomen retkeilyreitiksi. Samalla reitin alkupää siirrettiin Muurasjärven kylälle, Kaitalan varaston päähän. Siellä ovat opasviitat Karangan ja Kotajärvien alueille. Rantalouhikkoa Metsää Pirunpeltoa Suurijärven pitkospuuliittymän kivi Suurijätven kämppä Kai

  Korppisen työn loputtua teimme vähän aikaa kotitöitä. Ajoimme rankoja, pilkoimme niistä polttopuita ja muuta sen kaltaista. Kevät oli kaunista aikaa, mielellään ja tarpeeseen kotitöitäkin tehtiin. Pian kuitenkin palasimme taas Ilolan laaniin työhön, sillä kertaa parkkaamaan sinne kuorineen ajettuja pöllejä. Oli mielenkiintoista nähdä muutokset, joita siellä oli talven aikana tapahtunut. Toinen harmaa Ferguson oli vielä ajamassa puita metsästä, mutta toinen oli vaihtunut Fordson Majuriksi.   Siinä ei ollut puoliteloja, vain ketjut takapyörien päällä. Laani oli ajettu täyteen puita, vain jossakin oli hiukan tilaa, että vielä saattoi kuormat purkaa. Keväisiä parkkaajia oli paljon, olihan puitakin melkoisesti, vähillä miehillä niiden kuoriminen olisi kestänyt liian kauan.   Sinne mekin isän kanssa pinolle asetuimme, omaa osuuttamme pinoista paljastamaan. Parkkaaminen on melko rankkaa työtä, varsinkin ranteet siinä kipeytyivät nopeasti. Siitä syystä pyrimme aloittamaan varoen, välillä

  Lauri Parkkila oli ollut rajavartijana ja kertoi muistojaan siltä ajalta. Kerran hän oli partiomatkallaan nähnyt rajan takaa jotakin kimaltavaa. Vastoin kieltoa oli katsonut sinne kiikarilla, siellä oli ollut mies kiikaroimassa Suomen suuntaan. Jostakin syystä se oli sallittu venäläisille, mutta ei suomalaisille rajamiehille. Oli Parkkilan kiikari laskeutunut nopeasti. Kerran pimeän aikana hän oli kaverinsa kanssa seurannut, miten venäläiset rajamiehet jututtivat suomalaisia tyttöjä rajan toiselta puolelta. Olivat pyytäneet tansseihin venäjän puolelle, luvaten tulla vastaan ja päästää sopivasta kohdasta piikkilangan läpi. Kun rajan takaiset menivät pois, olivat suomalaiset miehet hiljaisuudessa menneet tyttöjen puheille: Muistakaa sitten, että ette mene sinne! Olivat tytöt luvanneet pysyä pois Joku saksalainen turisti oli mennyt rajavyöhykkeen läpi rajalle asti ja irrottanut kilvet, joissa oli Neuvostoliiton tunnukset. Jonkin ajan kuluttua soittivat rajan takaa melko tiukan säv

  Isä aikoi keittää rusinasoppaa, osti rusinoita ja perunajauhoja. Vuoteella loikoessani havaitsin hänen keittoaikeensa.   Vesi kiehui iloisesti kattilassa, kun hellassa roihusi iloinen tuli. Isä seisoi hellan vieressä, perunajauhopussi toisessa kädessään valmiina sirottelemaan jauhoa kiehuvaan kattilaan. Minulle tuli hätä: Elä, elä, elä, eläeläelä!   Kielsin kauhuissani.   – Mikä nyt? Kysyi isä.   – Ei niitä tuolla tavalla laiteta.   – Mitenkäs sitten?   – Äiti on sekoittanut jauhot kylmään veteen ja sen liemen kaatanut soppaan. Jos ne kuivina kaadetaan kiehuvaan veteen, ne menevät limpeiksi, eikä tule soppaa vaan jotakin mitä sattuu.   – Voi mahoton, kun ei ole vettäkään sangossa, pakko kai sitä on hakea. Minä ajattelin, että en hae vettä, kun nuo Korpelan pojat eivät millään viitsi hakea, vaan aina odottavat meidän hakuamme. Ajattelin nyt pitkittää, että niiden olisi pakko hakea. Vesi piti hakea parin sadan metrin päästä entisen mökin kaivosta, sieltä minäkin sitä josk

  Palstamme metsän perällä lähestyi puolta väliä, toisesta päästä tuli vastaan toinen hakkaaja. Miehet kertoivat tulleen myös uuden työnjohtajan, ensi kosketukseni häneen oli, kun hän minut nähdessään käski sanomaan isälle miehen nimen, joka tietää meidän uuden palstamme sijainnin. Isän tulisi ottaa häneen yhteyttä, saadakseen sen palstan paikan tietoonsa. Minä tietysti unohdin nimen, jota en ollut aiemmin kuullutkaan. Niin kerroin isälle, että se on joku Huurula, joka sen palstan tietää. Isä tietysti kyselemään sen nimistä miestä, ei sitä löytynyt. Ei toki, kun ei ollut olemassakaan. Jotakin kautta isä lopulta sai selville, että sen miehen nimi onkin Vilho Muhonen, niin lopulta löysimme uuden palstan ja kävelymatkamme lyheni puoleen entisestään. Uudella palstalla olivat puut solakampia, kuusia oli enemmistö puista, kiviä oli vähemmän. Muutenkin palsta oli mieleisempi tehdä työtä, joten saimme enemmän kappaleita samassa ajassa. Palkkahan maksettiin valmistuneiden propsien lukumäärän