Karankajärvet

  Palstamme metsän perällä lähestyi puolta väliä, toisesta päästä tuli vastaan toinen hakkaaja. Miehet kertoivat tulleen myös uuden työnjohtajan, ensi kosketukseni häneen oli, kun hän minut nähdessään käski sanomaan isälle miehen nimen, joka tietää meidän uuden palstamme sijainnin. Isän tulisi ottaa häneen yhteyttä, saadakseen sen palstan paikan tietoonsa. Minä tietysti unohdin nimen, jota en ollut aiemmin kuullutkaan. Niin kerroin isälle, että se on joku Huurula, joka sen palstan tietää. Isä tietysti kyselemään sen nimistä miestä, ei sitä löytynyt. Ei toki, kun ei ollut olemassakaan. Jotakin kautta isä lopulta sai selville, että sen miehen nimi onkin Vilho Muhonen, niin lopulta löysimme uuden palstan ja kävelymatkamme lyheni puoleen entisestään. Uudella palstalla olivat puut solakampia, kuusia oli enemmistö puista, kiviä oli vähemmän. Muutenkin palsta oli mieleisempi tehdä työtä, joten saimme enemmän kappaleita samassa ajassa. Palkkahan maksettiin valmistuneiden propsien lukumäärän perusteella. Syksymmällä tosin kuuset muodostuivat ongelmaksi, kun ne olivat jäisinä vaikeampia kuoria. Jäinen kuusen kuori ei irtoa helposti, vaan yli 15 asteen pakkasessa murenee pieniksi, vaatien kovan ponnistuksen. Muutimmekin järjestystä niin, että pakkasilla vain sahasimme ja sään lauhduttua parkkasimme urakoiden ja työ joutui kohisten.                                        

Palstan merkintä

  Koska oli suuri ala metsää ja paljon miehiä, työnjohtaja merkitsi miesten työalojen, ”palstojen” rajat pieniin puihin tehdyillä viilloilla. Yleensä palstat olivat pitkähköjä ja kohtuullisen kapeita, sillä tavalla sai kaikille tasapuolisesti erilaista metsää hakattavaksi. Ensimmäinen palstamme Kotalahden metsässä oli tosi pitkä, mutta siihen oli laitettu toinen mies, jonka kanssa tulimme vastakkain palstan puolessa välissä. Toinen palsta lähempänä tietä oli leveämpi, mutta lyhempi. Saatoimme sen hakata kokonaan, eikä siihen muuta porukkaa laitettu.

  Kun tuli aika maksaa tili työstä, tuli palstalle lukumies, hän saattoi käydä muinakin aikoina lukemassa valmistettua tavaraa. Luetusta kasasta nostettiin yksi propsi pystyyn merkiksi, että tämä kasa on luettu. Lukiessa lyötiin leimavasaralla merkki jokaisen pölkyn päähän, suuremmat puut laskettiin kahteen kertaan, aivan suurimmat kolmeen, jopa neljänkin kertaan. Vastaava määrä merkkejä lyötiin asianomaisen puun päähän.

  Marraskuun lopulla loppui myös hakkuu Kotalahden metsässä, isä oli kulkenut hevosella siellä savotalla. Sitä en olisi muistanutkaan, mutta päiväkirja merkinnöistä sen havaitsin, niin uskottavahan se on, enkä sitä epäile. En nyt kuitenkaan osaa sanoa, missä hevosemme oli yöt, kortteerasimme Mustosella vielä siinä vaiheessa.

  Rajahoikassa kuitenkin kävimme silloin tällöin, olihan meillä siellä heiniäkin. Kun saimme palstan loppuun Kotalahden metsässä, olikin tietona jo uusi palsta jossakin Untisperän tai Kallion perän seudulla. Siinä on kuitenkin toisen tarinan aihe, siellä tapahtuikin taas monenlaista.

  Päiväkirjaani lukiessani havaitsin erään merkinnän, josta vielä kirjoitan muiston ja selityksen tähän. Kirjoitin joinakin suojapäivinä puita kuorituksi seläten, termi vaatii selityksen, koska harva sitä myöhempinä aikoina edes arvaa oikein. Kun puu, varsinkin suuri oli kaadettu, ja se kirveellä karsittu, ennen katkomista puun yläpuoli kuorittiin. Puu pysyi tukevasti paikallaan, ei pyrkinyt pyörimään, kuten oli laita irtopölkyillä helposti. Menetelmää kutsuimme seläten parkkaamiseksi, tulihan puu kuorituksi tavallaan selän puolelta aluksi. Vielä vanhemmilla työmailla on sitä vaadittu yhtiön puoleltakin. Kun tukkipuut oli kaadettu, ne piti kuoria yläpuolelta, sitten vasta tuli jakomies työhönsä. Jakomies oli yhtiön palkkaama, joka huolehti siitä, että tukkien pituudet ja laatu vastasivat yhtiön vaatimuksia. Kuoriminen oli silloin tarpeen, koska uittaessa ne uivat paremmin.

  Eräässä savotassa olivat joskus 30 – luvulla muutamat koiranleuat kuorineet puun pystyyn ja vaatineet jakomiestä työhönsä. Isä sen minulle kertoi kerran kulkiessamme.

Marraskuun viimeisenä päivänä sinne menimme, kirjoitin silloin päiväkirjaan Kallion peräksi, mutta emme sinne asti menneet, vaan paljon tännemmäksi jäimme. Untisperänkin nimeä käytin, se on lähempänä oikeaa, vaikka lähinnä Sulkavanperästä pitäisi puhua, onhan Sulkavan talo siinä lähellä. Kuitenkin Untisen koulu on sillä perällä, Ilolan laani siinä kuitenkin on, Ilolan entisen mökin kaivosta haimme vettä siihen asetettuun parakkiin. Kaksi hyvin varustettua siirtoparakkia siihen oli asetettu, tehokas Aladdin kaasulamppu molemmissa valaisimena. Helpompi käyttöinen, kuin sitä ennen tuntemani Tilley-lamput.  Kun Tilley oli esilämmitettävä tentulla ja siihen piti pumpata ilmanpainetta sisälle. Aladdin vain sytytettiin tavallisen öljylampun tavoin, lasilaite sukkineen laitettiin päälle ja kaasuuntunut öljy paloi kirkkaalla liekillä. Ilolan laanista tehtiin myöhempinä vuosina alkavaksi Lapin sormi retkeilyreitti.

Tuntui toivottoman pitkältä matka, kun ensi kerran kävelin uudelle palstalle isän mukana. Alussa oli pienen metsän jälkeen pari pientä peltoaukeaa, iso oja ja melkoinen pajukko niitä sotkemassa. 

Kävelimme enimmäkseen matalaa kangasta, suotakin oli välissä, pieniä mäen nyppylöitä ylitettävänä. Viitisen kilometriä sinne oli matkaa, tien oikealta puolelta palstamme löytyi, isähän sen oli toki aikaisemmin käynyt katsastamassa. Sillä palstalla puiden kuoriminen oli vapaa ehtoista, jos pystyi, sai kuoria, mutta sai jättää kuorimattakin, jos oli kovin jäinen kuori puissa. Se mahdollisuus tuntui hyvältä kotalahden metsän pakkokuorinnan jälkeen. Niin sahasimme puita kuorimatta niitä, mutta suojakelin tullen parkkasimme molemmat, saihan sellaisesta sentään paremman maksun.

Koska palstalla oli myös suuria puita, veimme sinne justeerin. Justeeri meillä oli ollut myös aikaisemmilla palstoilla, mutta tältä työmaalta sen käytöstä jäi muutamia muistoja, joita ehkä kerron myöhemmin. Ilolan laaniin on meiltä 8 kilometriä, sen olisi jaksanut kulkea pyörällä. Laanista oli hakkuupalstalle ainakin 5 kilometriä, yhteensä matkaa siis 13 --14 kilometriä, valitsimme parakkimajoituksen, että jaksoimme kulkea työmatkoja

Tuli useita miehiä Toholammilta, aluksi hakkuulle, myöhemmin myös ajamaan. Hakkuumiehiä majoittui samaan parakkiin meidän kanssamme, heistä parhaiten jäi mieleeni Korpelan veljekset, jotka tulivat isänsä kanssa. Nuorempi näistä veljeksistä oli muistaakseni Pentti, yksi heistä oli Taito, mutta oliko vanhempi veljeksistä vai heidän isänsä, sitä en varmaksi uskalla sanoa. Heidän isänsä antoi ohjeita pojilleen: Paistakaa te pojat pannukakkuja ja lettuja, ne ovat parempia, kuin kaupasta ostetut korput ja rinkelit. Pojathan paistoivat, minun isäni tosin tiesi neuvon syyksi sitä, että jauhojen ja maidon ostaminen oli halvempaa, kuin valmiiden tuotteiden. Näin jäi enemmän rahaa kotiin vietäväksi, kun sitä ei kulunut kaupan ostoksiin.

  Aivan ongelmitta pojilta ja isältään ei lettujen paistaminen onnistunut. Varsinkin pojilla oli suuri into kokeilla kaikenlaista villiä. Letun kääntö heittämällä oli yksi sellainen temppu, joka oli välttämättä opittava ja sillä taidolla olikin hyvä ylvästellä. Oppiminen oli kuitenkin monen tuskan takana. Jos sen varovasti lastalla alkuun käänsi ja hiljalleen pyörittäen varmisti irtoamisen pohjasta, onnistui tehtävässä kohtuullisesti. En muista, mikä tapahtui pojille, mikä heidän isälleen, mutta jokainen koki jonkinlaista ongelmaa heittämisessä. Kerran ainakin lettu lensi matalalla olevaan kattoon, jääden sinne taikinasta kiinni pienen hetken ajaksi. Jonkun kerran lettu putosi märälle, likaiselle lattialle, tuskin sitä sieltä viitsi syödäkseen ottaa. Useamman kerran se putosi pannuun, mutta kaksin keroin, jonka jälkeen se piti lastalla asetella jpaistamisen asentoon. Siitä tuli melkoinen möykky, syötävä kuitenkin. Onnistuihan useimpien kääntäminen, kun malttoi sen tehdä taitavasti. Vähitellen paistamiseen ja kääntämisenkin oppi, lopulta harjoittelimme isän kanssa yhdessä ja tavallaan kilpaa Korpelan veljesten kanssa.

                                                                   Puun kaato justeerilla

  Haimme maitoa läheisestä Takalan talosta, Arttu ja Hilma Paanaselta, toki veimme viikon alussa kotoakin.  Myös muutamat Toholammin miehet hakivat maitoa sieltä, isäntä Arttu odotti saavansa ajotyötä siitä metsästä, jossa hakkasimme. Kun sinne tulikin kaksi traktoria ajamaan, ja hevosenkin toivat Toholammilta, lopettivat Takalalaiset maidon myynnin kaikille Toholammin miehille. Pettymys se tietysti oli ja vahinko, ystävämme ja uskovaisten perhe. Emme kuitenkaan asialle mitään voineet, ratkaisu oli Lauri Koiviston, Pohjanmaan Puun uuden työnjohtajan. Hän halusi antaa työtä entisen kotiseutunsa ihmisille.

Kun tulivat ne traktorit ja niitä kuljettavat miehet, heitä varten oli tuotu toinen kahdeksan miehen parakki. Myöhemmin he toivat hevosenkin, kelkkoakseen sillä puita palstalta traktori uran varteen. Traktorit lähtivät metsään melko varhain, ehkä viiden tai kuuden maissa.

  Koska matka oli pitkä, lähdimme isän kanssa joskus aamulla kyytiin. Se edellytti meiltäkin varhaista lähtemistä, aivan pimeällä. Työn teko oli tietysti hankalaa pimeällä, ennen auringon nousua, yritimme kuitenkin jotakin tehdä. Eräänä kuutamoaamuna tuumasimme kaataa justeerilla suuren vinoon kasvaneen männyt. Paksuun lumeen piti kaivaa suuri monttu puun ympärille, että kannosta tulisi kohtuullisen lyhyt. Siellä sitten toista metriä syvässä montussa sahata jurnutimme. Siellä varjomontussa ei nähnyt sahauksen syvyyttä, vaikka hangen pinnalla jotakin näkikin.

Sahasimme isän kanssa urakalla, alkoi tuntua, että kohta pitäisi puun kaatua, kävimme työntämään, ei hievahtanutkaan. Uusi sahaus, työntäminen, taas sahausta ja työntöä, ei hievahdakaan. Emme uskaltaneet enempää sahata, vaan päätimme sahata pienempiä puita pokasahalla.  Päivän valjettua menimme uudelleen ison männyn luokse,  ja saatoimme nähdä, että tuskin puoleen väliin olimme vasta sahanneet puuta. Ei ihme, ettei se katunutkaan, mutta päivän valjettua sekin puu saatiin nurin ja pölkyiksi.