Maastomuistoja

Maanantaina tein kaksi kirvesvartta, tahkosin kirveet ja puukot Vilhon pyörittäessä tahkoa. Kävin kylällä ja illalla kunnostin sahoja, vaihdoin ladin metsäsahaan, rantesahan jaoin ja viilasin. Sitten kuljimme Vilhon kanssa rankoja karsimassa viikon ajan Kivisen peltoraiviolla. Samalla raivasimme vesakot ja katajat pois. Kuivaneita puita kertyi mukavasti aiemman hakkuutyön latvoista, tuoreitakin rankoja saimme, isoja leppäpuita ja pienempiä koivun vesoja. Kun karsimme rankoja reilun kilometrin päässä kotoa, lähdimme sinne aamuvarhaisella, karsimme parin tunnin ajan ja kymmenen tietämissä kävimme kotona syömässä, samalla saimme sopivan lepotauon. Illalla jatkoimme työtä kohtuullisen myöhään, torstaina lopetimme hiukan aiemmin, kun oli sian karsinasta tyhjennettävä lanta pois. Lauantaina Vilho loukkasi polvensa viedessään maitotonkaa telineelle, hän ei ollut metsässä sinä päivänä vaan oli kotona auttamassa äitiä töissään. Minäkään en mennyt metsään syönnin jälkeen, vaihdoin kivet sauna

Mustosen Pentti kertoi meillä käydessään ostaneensa moottorisahan ja myyneensä puita hankintakaupalla metsästään. Hän pyysi minua kaverikseen auttamaan sahuussa ja kasaamaan hänen sahaamiaan pinotavarapölkkyjä. Joulukuun alettua sinne meninkin vajaaksi viikoksi, ja pääsin parkkaamaan jäistä kuorta, varsinkin maanantaina ja tiistaina. Keskiviikkona oli lauhempi sää, ja parkkaaminen siedettävää ja torstaina vallan mainio suojasää, mutta itsenäisyyspäivän lähestyessä lähdimme kesken päivän kotiin Vilhon kanssa.   Täytettyäni 17 vuotta, pohdiskelin päiväkirjaani, että miltä tuntuu olla siinä iässä. Totesin ettei juuri miltään, samanlaista elämää ja saamattomuutta kuin ennenkin. Itsenäisyyspäivän jälkeen pakkanen kiristyi, hankkiuduimme toiseen viikkoon Mustosten metsään. Maanantain lähdön esteeksi koitui Vilhon pyörän ketjun katkeaminen, se piti korjata ennen lähtöä. Illan lähestyessä lähdimme kävellen, mutta kun osuimme sinne ajavan maidonkuljetusauton pysäkille samaan aikaan, nousi

  Syksy meni monenlaisen, ja kiireisen työn merkeissä. Kun luin merkintöjä päiväkirjastani, aivan ihmettelin, että miten sitä ehtikin niin moneen paikkaan. Kuitenkin, kun samana päivänä saattoi olla kahdessa, kolmessakin paikassa, ehtihän sitä. Viljan korjuuta ja puintia oli ainakin Louhulassa, Juureisella, Mattilassa, Kivisellä ja Hyppösellä, ehkä muualla omien töiden lisäksi. Meillä tehtiin normaalien peltotöiden lisäksi uutta peltoa hehtaarin verran, Hyvösen Kauko traktorillaan repi kannot ja maapuut kasoihin isolla, alasuolla. Paavo Autio ja Kalle Nappari Pohjanmaalta kaivoivat ojat sille alueelle. Kesällä he tulivat Koskelan suolle samaan työhön, silloin seivästimme heiniä Kivisellä, niin Aimo kertoi Paavon sanoneen, että tehkää vain peltoa, kyllä he ojat kaivavat. Syksyn aikana miehet kaivoivat ojia Kivisen suolle, ja sen jälkeen tulivat meille.   Paavo oli maanviljelijä, muistaakseni Vimpelistä, mistä Koskelat ja Kiviset olivat tänne tulleet. Kalle oli Paavon renki, mutt

  Työmatkoilla oli aikaa miettiä ja ajatella, jotenkin mietteeni kulkeutuivat ihmisen elämään. Vaivaksi asti pohdin, mikä mahtaa olla elämän tarkoitus. En löytänyt muuta tarkoitusta, vaan kyselin, onko kaikki tämä vain sitä varten, että se kerran loppuu, että kerran kuolemme. Toistuvasti ajatukseni askaroivat vain siinä, elämme aikamme, kaiken tarkoitus on vain kuoleminen. En sinänsä kuolemaa pelännyt, mutta pelkäsin elämää, jolla oli niin typerä tarkoitus. Pelkäsin kuolemaakin, kuitenkin. Pian aloin tajuamaan, että tämä jatkuva miettiminen käy vähitellen mielenterveyteni päälle. Olenko tulossa hulluksi, vai joko olin hullu? En uskaltanut puhua kellekään, olin kovin arka. Eikö olisi mitään ulospääsyä tällaisista raastavista ajatuksista?    Eräänä aamuna olimme taas lähdössä metsään Mustoselta, reput jo selässä molemmilla, isällä ja minulla. Olin menossa ulos eteisessä, kun Pitäjänmäen rouva tuli kamaristaan ja ovella tullessaan sanoi jollekin kamariin jääneelle: Jumala on salannu

  Oli melko jännää ajella aivan uuteen, outoon ympäristöön työhön. Tunsinhan minä Mustosten talon ja väenkin, siellä asui pikkuserkkujani, jotka olivat silloin tällöin meilläkin käyneet. Sinne ajoimme polkupyörillä tavaroinemme. Enimmät eväät jätettyämme jatkoimme matkaa kilometrin verran eteenpäin. Kapean kylätien päässä löytyi talo, jonka vierestä suuntasimme kävelyn vasemmalle. Alkanut metsälinja kesti kävellä ja kävellä. Ties miten monta kilometriä sitä talsimme. Oli kangasmaata, soita välillä, nousuja ja laskuja. Kivistä metsämaata väsymyksen partaalle käveltyämme päädyimme pyykille, josta linja jatkui vasemmalle kohtisuoraan. Sitä vielä muutama sata metriä, niin alkoi palsta, jossa muutamia isän tekemiä propsiristikoita suurten kivien välissä. Mitenkähän siitä hevosella pääsevät? Onneksi ei kuitenkaan ollut avolouhikkoa.   Ensimmäinen merkintä käynnistä Kotalahden metsässä on heinäkuun lopulla, se viimeinen merkintä ensimmäisessä päiväkirjassani. Sen jälkeen meni kolmatta kuu