Maastomuistoja

Muutaman viikon ajan elin ilman hevosta, kuljin metsässä rankoja  karsimassa kun lunta oli vielä kohtuullisesti. En ehtinyt hevosia  kysellä, kun meille tuli Herralan Markku. Hetken rupateltuamme  Markku siirtyi varsinaiseen asiaan: – Teiltäkö kuoli hevonen? – Niinhän tässä kävi. – Et oo vielä uutta ostanu? – En oo ehtiny kahtelemmaan, oon tehny muita töitä ja karsinu  rankoja. – Meinaat kuitenki vielä hevosen ostaa? – Semmonen on tarkotus, jos sattuu sopivan löytämään. – Meillä ois hevonen myytävänä, kiinnostaako? Olin kesällä nähnyt sen hevosen haravakoneen edessä, kun renki  Sulo haravoi jälkiä Herralan pellolla. Siinä hevonen näytti  rauhalliselta, melkein laiskalta. – Paljonko oot ajatellu hintaa sille? – Paljonko sinä sait vakuutuksesta? – ??? markkaa. – Jos antasit ensin sen ja myöhemmin lissää saman verran. Voisit hankkia rahhaa ajosta, minä tiijän ja voin suositella ajopalstaa  isäni vaimon, Marjatan metästä Rantalasta. Siellä on Niemen Eero 

Vielä ei ollut asiaa metsäajoille, korkeintaan rankoja saatoin hakea tasaisilta mailta hevosta ajoon totuttaessani. Kannoin keväällä painamani ja alustavasti veistämäni etureen jalasten aihiot tupaan ja aloitin niiden vähittäisen muokkaamisen. Aluksi veistin jalasten pohjia, sovitin niitä samaan muotoon jalkaviksi ja myös niin, että ne rekenä kulkisivat tasaisesti ajoteillä, ettei jalaksen toinen reuna ottaisi tiehen toisen reunan kulkiessa ilmavaelluksella. Koska minulta puuttui omakohtainen reen teon kokemus, etenin veistämisessä korostetun varovaisesti. Kun olin tyytyväinen, aloitin jalaksen sivujen ja yläosien työstämisen. Yritin veistellä varovasti, ettei oven takana kamarissa nukkuva pieni Hanna heräisi. Joskus saattoi silti joku puu kolahtaa sitä kääntäessäni. En muista Kaisan minua siitä moittineen, enkä muista lapsen heräämisiäkään. Äidilläni oli sanomisen sijaa sitäkin enemmän, jopa niin että siitä seurasi suukopua välillemme. Äiti kun kysyi, miksi en tehnyt rekiä

Kotiin päästyä ehdin perjantaina iltapäivällä vähän aikaa naulata aitan yläosan seinään lautoja. Lauantaina olin mukana naulaamassa Louhulan Syvälahden ladon kattoa valmiiksi. Muistan miten ennen katon valmistumista Kivisen Aimo ajoi punaisella Valmet 33 traktorilla Lehtoperän suunnasta ja pysähtyi juttusille Louhulan miesten kanssa. Aimo kertoi ostaneensa sen käytetyn traktorin Halla-aholta, seuraavassa lauseessa hän hönkäisi: ”Tuli isännälle velekaa mutta ei auta!” Siitä traktorista alkoi myöhemmin Kivisen Kaarlon ura traktoriurakoitsijana. Maanantaina alkoi Louhulassa heinien seivästys, minä yhtenä siinä suurehkossa porukassa. Siellä jatkoin päivisin keskiviikon iltaan asti, jolloin Louhulan Paavo kävi niittämässä traktorikoneella meidän ensimmäisen heinälohkomme ja alkoivat omat heinätyömme. Äiti oli lähtenyt maanantaina Jyväskylään kristillisen kansanopiston lomaleirille, jolle Pihtiputaan seurakunnan diakoniatoimi oli hänet kustantanut. Muiden, kerrottujen töitteni

Torstaina kylvin rukiin siemenet aamulla, sitten apulannat siementen jälkeen. Vielä meni hetki apilapellolla, illalla jatkoin navettaladon hajotusta. Purin lopun lattiasta, siirsin sementtisäkit ja irrotin pari lattiaa kannatellutta niskasta. Perjantaina tein Martti Kyröläiseltä saamani opin mukaisesti levyt valusokkelia varten, lauantaina kasasin levyistä sokkelin ja naulasin satsilavan betonimassan sekoittamista varten. Maantien takana pariladon väliköstä työnsin heiniä entisten heinien päälle molemmille puolille latoihin. Tarkoitus oli saada lehmille väliaikainen lypsykatos, kun navetta menee remonttiin. Kun heinät eivät ottaneet mahtuakseen, ehdotti äiti riukuparsien asettamista välikön päälle. Sinne mahtuivat loputkin heinät ja niin saimme katoksen lypsyjä varten, ainakin sateiden varalle. Latovälikön liejun sitomiseksi hakkasin sinne myöhemmin havuja kuivikkeiksi. Sateita olikin runsaasti, maisema ulkona kuin järviseutua pienoiskokoisena. Sateet häiritsivät viljan korjuuta,

  Äidin terveys oli sen kesän aikana hyvä tai ainakin tyydyttävä, työinnostusta oli riittänyt, innostusta joka oli tarttunut myös nuorempiin veljiini, ainakin vanhimpiin heistä. Aiemmin laadittu kivenraivaussuunnitelma pääsi toteuttamisen vaiheeseen, kun päätös myönnetystä valtion avusta, eli kivenraivauspalkkiosta oli saatu. Kun omalla kylällä, Keskiaholla oli raivaukseen sopiva vaunu, tarvitsi antaa vain lupa saapua työhön, kun Rauhalan viereisten peltosarkojen lukuisat kivet siirtyivät röykkiöksi vanhan rantapenkereen alapuolelle. Työn mitään vaiheita en päässyt näkemään, näin vain rantakuivan penkalle kertyneet kivikasat. Vilho eniten muisteli työn eri vaiheita, mutta hänen kertomuksiaan en tullut tallentaneeksi enkä niistä kerrottavaksi asti muista.   Kun maanantaina elokuun toisena päivänä aloitin rukiin niiton, aikomus oli niittää ja kuhiloida ruis. Niittämisen välillä sidoin ja kuhiloin lyhteitä. Sen jälkeen oli tarkoitus lähteä vielä työhön rautatien rakennukselle. Kun