Rekeä veistämään

Vielä ei ollut asiaa metsäajoille, korkeintaan rankoja saatoin hakea tasaisilta mailta hevosta ajoon totuttaessani. Kannoin keväällä painamani ja alustavasti veistämäni etureen jalasten aihiot tupaan ja aloitin niiden vähittäisen muokkaamisen. Aluksi veistin jalasten pohjia, sovitin niitä samaan muotoon jalkaviksi ja myös niin, että ne rekenä kulkisivat tasaisesti ajoteillä, ettei jalaksen toinen reuna ottaisi tiehen toisen reunan kulkiessa ilmavaelluksella. Koska minulta puuttui omakohtainen reen teon kokemus, etenin veistämisessä korostetun varovaisesti. Kun olin tyytyväinen, aloitin jalaksen sivujen ja yläosien työstämisen.

Yritin veistellä varovasti, ettei oven takana kamarissa nukkuva pieni Hanna heräisi. Joskus saattoi silti joku puu kolahtaa sitä kääntäessäni. En muista Kaisan minua siitä moittineen, enkä muista lapsen heräämisiäkään. Äidilläni oli sanomisen sijaa sitäkin enemmän, jopa niin että siitä seurasi suukopua välillemme. Äiti kun kysyi, miksi en tehnyt rekiä lämpimän syksyn aikana ulkona, en osannut kuin esittää vastineen, että minun piti silloin kulkea verkoilla kalastamassa. Äidin vastakysymys oli, että miksi viivyttelit siellä niin kauan? Ainoa puolustuksen mahdollisuuteni oli muistuttaa verkon ostajasta ja veneen kysyjästä, kuka ne oli hoitanut? Verkoille olisi pitänyt lähteä aamulla varhain, mutta minun piti olla silloin lypsyllä. Kauniina päivänä oli mukava soutaa, mutta siihen kilometrien matkaan aikaa siihen meni ainakin tunti suuntaansa ja ainakin tunnin verran myös verkkojen selvittelyyn ja uudelleen laskemiseen.

Vähitellen piti hevosta totuttaa metsäajoon, en muista missä ajoin ja liikuin, mutta ajo Reunalasta Savelaan metsän ja suon poikki oli ensimmäisiä ajojani. Kun lunta oli satanut lisää, uskalsin kokeilla ajopalstani kautta Rajahoikkaan ajamista. Varmistin vielä Kotajärven jään paksuutta ja vahvalta se vaikutti. Lisäsin tekemiini avantoihin taas risuja merkiksi tien paikasta. Ajoin jännittyneenä järven ylitse, enkä kuullut risahdustakaan jäällä. Ajoin aitan editse jäljen, vaikka ensi kerralla en aikonut ottaa jyviä kyytiin. Pienen heinäkuorman tein jostakin ladosta ja paluumatka kotiin alkoi. Niin sain testatuksi suunnittelemani reitin Rajahoikan heinille, reitin jota ajaen talven aikana hain silloin tällöin sieltä heinäkuorman ja heinien välissä joka kuormassa muutamia jyväsäkkejä.

Hain kuormaan ensin pohjalle matalan, mutta tiiviin kerroksen heiniä, ajoin aitan eteen ja otin sieltä jyväsäkit. Ajoin uudelleen navetan eteen, josta nostelin kohtuullisen kerroksen heiniä säkkien päälle. Sillä tavoin sain suojatuksi säkit puista tippuvalta lumelta.Niin testasin reitin jota ajaen talven aikana hain silloin tällöin sieltä heinäkuorman.

Polttorankoja ja Gutseitin savotta

Ohi kulkiessani olin havainnut rautatien toisella puolella, Gutseitin maalla hyvin polttopuiksi sopivia hakkuutähteitä ja raivatessa kaadettuja puita. Kysyin yhtiön työnjohtajalta lupaa karsia niistä kotiini poltettavia rankoja ja sainkin luvan, kunhan merkitsen ja ilmoitan määrän. Ensin niitä piti tietysti karsia, syksyn aikana en siihen työhön ehtinyt, vasta lumen tultua pääsin alkamaan, mutta suurehkoista rungoista sain lyhyenkin päivän aikana useita mukavia kasoja, vaikka rangat piti kaivaa 10 – 30 sentin lumikerroksesta. Alue oli aukeaksi hakattua, eikä siinä näkynyt taimikkoa, karsin rankani siis levollisin mielin. Hiukan askarrutti rankojen ajo kotiin, rautatiestä puuttui siitä kohdasta ylityspaikka, kiertäminen Kotajärvien kautta jatkaisi matkaa liikaa. En kuitenkaan siinä vaiheessa paljoa murehtinut ajoreitistä, uskoin sen sitten selviävän, kun on aika niitä ajaa.

Keräsin rankoja Syväjärven lehdosta siihen asti, kun lumikerros oli kasvanut ja peittänyt piiloon latvat. Oletin rankoja kertyneen suunnilleen yhden vuoden tarve, ja vaikka ei olisi riittänytkään, puolimetrisen hangen alta latvojen etsiminen oli liian työlästä. Tuli aika aloittaa Gutseitin propsien ajo Muuraksen tien varteen. Ehdin aloittaa sen savotan ”vanhan” vuoden aikana. Sen verran ehdin ajaa ennen joulua, että tien pohja painui ja kovettui. Pahimpia kinkamia ja monttuja tasoitin kuokalla, varsinaista peruskunnostusta en tiellä edes yrittänyt, kun samalle tielle oli tulossa toinenkin ajomies, eikä kunnostusta oltu annettu tehtäväkseni. Oli sentään hyvä, että tie oli kovettumassa ja muotoutumassa pyhien ajan.

Ennen joulua hain heinä/jyväkuorman Rajahoikasta, niin eteni sekin osa töistäni. Kivisen reet kestivät vielä, hyvä että kestivät, sillä uuden etureen tekeminen oli hidasta iltatöinä. Kun joka ilta työn päätyttyä piti lakaista lastut pois, se hidasti työtä sen lisäksi, että iltojen veisto- ja höyläysajat olivat lyhyitä. Jouluun mennessä sain sentään jalakset valmiiksi, en vienyt niitä ulos kostumaan, vaan jätin toistensa päälle asetettuina järven puoleisen seinän viereen tuvassa. Kannoin myös isän tekemästä reestä jääneen yksiosaisen pankon tupaan kuivamaan. Se oli hyväkuntoinen niin, että toivoin sen kestävän kolmannen etureen ajan. Pankon ja jalaksen väliin tulevat lossit sen sijaan oli tehtävä, entiset olivat halkeilleet pieniksi paloiksi. Niiden valmistus jäi uuden vuoden puolelle, halusin keskeyttää työt pyhien ajaksi. Jalasten keulat sojottivat nurkassa päällekkäin, niitä ei voinut oikaista seinän suuntaisiksi. Eivät ne ainakaan minun jouluani häirinneet, muista perheen jäsenistä en tiedä, kukaan ei ainakaan valittanut.

Tasaista talvea

Pyhien jälkeen jatkoin päivisin ajoa Syväjärven puron pohjoispuolelta, talvi jatkui tasaisena pakkatalvena. Sellaisessa säässä oli mukava ajaa, mutta Kivisen etureen kestäminen huoletti jatkuvasti. Siksi ahkeroin kotona illat myöhään, saadakseni etureen valmiiksi. Vaikeimman työn olin siinä tehnyt ennen joulua, mutta kun sain reen lopulta kasatuksi, havaitsin jalasten pohjissa höyläämisen tarvetta. Siinä valmis reki nurin käännettynä viimeistelin jalakset niin, että molemmat pohjat sain samaan suuntaan, mutta jalkavuuttakin piti samalla korjata. Kun sain viimeistelyt tehdyiksi, tuli aika viedä reki Kainulaisen pajalle raudoitettavaksi. Reen teosta en silti päässyt eroon, vaan aloitin takareen jalasten veistämisen, senkin iltatyönä.

Palstalle tuli toinen ajomies Kojolasta, hän aloitti ajon palstan länsireunasta, kun minä ajoin itse hakkaamiani itäreunasta, läheltä rautatietä. Kerran kysyin siltä kaverilta, oliko hänellä hevonen valmiina, vai ostiko sen tätä savottaa varten. Minua hiukan huvitti hänen vastauksensa: ”Saatiin ostaa.” Siitä sai sen vaikutelman, kuin hevosen osto olisi ollut vaikeaa, kuin hevosia ei olisikaan runsaammin myynnissä. Tiesin niitä olevaksi, kunhan ostajan kukkarosta löytyisi tarpeeksi valuuttaa.

Jatkoimme ajojamme tasaiseen tahtiin, kieltämättä uuden kaverin pino kasvoi nopeammin. Hänellä oli nuorempi ja rivakampi hevonen, kunnolliset reet, hänellä oli poika kaverina ja he ajoivat pidempiä päiviä. Minä väsyin iltaisin rekiä rustatessa, aamuisin autoin lehmien lypsyssä ja rehustuksessa hevosen hoidon lisäksi. Kovin varhain en siis päässyt lähtemään ansiotyöhön aamuisin, oli pakko tyytyä siihen mitä ehdin tekemään. Päivittäin kävin kuormat hakemassa Kojolan tien varteen, joskus ajoin iltapäivällä Rajahoikkaan, tein siellä heinäkuorman, väliin pinosin aitasta muutaman jyväsäkin, vein ne naapuriin jauhettavaksi eläinten rehuksi. Samoja jauhoja syötettiin lehmille, tallille vein aina yhden jauhosäkin. Hevosen appeeseen laitoin kaupasta ostamaani Vaasan Voima nimistä rehuseosta ja omia jauhoja tarpeen mukaisissa suhteissa. Jos kaupasta oli Vaasan Voima päässyt loppumaan, oli pakko ostaa rehuruisjauhoja, vaikka niiden syötössä piti olla varovainen lannehalvausvaaran vuoksi.

Pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen sain Kainulaiselta ilmoituksen, että etureki on raudoitettu. Menin sitä hakemaan ja vein mennessäni takareen, jonka olin saanut valmiiksi. Siihen en ostanut uusia pohjarautoja, katsoin entiset raudat vielä kyllin vahvoiksi. Yllätyin Aarnen tekemästä hyvästä työstä. Hän oli takonut reen keulaan pajua korvaavan raudan, muotoillut sen kauniin kaarevaksi. Hyvä oli työn laatu myös pankon ja kaplaita vastaavien lossien tuenta, ammattimies oli tiennyt miten työ tehdään ja tehnyt vuosikymmenien kokemustensa taidolla. Uskoin reen kestävän kauan, ainakin raudoitukset kestäisivät. Helmikuun 23 päivä maksoin etureen ja länkien raudoitukset, paras metsäajokausi oli silloin alkamassa ja olikin mukavaa jatkaa työtä itse rakentamansa reki kuormien alla. Takareki oli eturekeä nopeampi tehdä, kun ei tarvinnut muotoilla korkeaa keulaa. Vanhasta, särkyneestä takareestä otin siihen raudat, jotka Aarne sovitti ja pulttasi paikalleen. Muutaman viikon kulki tekemäni etureen jäljessä Kivisen takareki, mutta pian sain tekemäni takareen käyttöön, kun Aarne Kainulainen oli sen raudoittanut..

Rangat Syväjärven lehdossa

Rangat Syväjärven lehdossa huolestuttivat, en oikein osannut ratkaista minne ne ajaisin. Kotiin olisin voinut viedä kuorman iltaisin, jos rautatiessä ylityspaikka olisi ollut lähellä rankoja. Lähin ylityspakka oli kilometrin päässä, sieltä ei kannattanut kiertää. Paras mahdollinen ajosuunta rangoille oli Syväjärven ylitys, sen toisessa päässä oli Rajahoikan ja Muuraksen välinen traktoriura. Sitä ajaen pääsisi meille, mutta matkaa tulisi kovin pitkälti. Mietiskelin talven aikana asiaa laidalta ja toiselta, kun Gutseitin ajo kevään korvalla loppui, pääsin ajamaan karsimiani rankoja. Siinä vaiheessa oli pakko ratkaista rankalaanin paikka. Päädyin ajamaan rangat jäälle Syväjärven eteläpäähän. Se oli uhkarohkea ratkaisu, jos jää sulaisi yllättäen, olisi vaarana rankojen jäänti kesäksi veden varaan ja jäätyminen syksyllä paikalleen.

Sain ajetuksi rangat kevään uhkaavasti edetessä, Hyppösen Tauno suostui niitä hakemaan meille traktorillaan. Käsin ne kuormasimme Syväjärven jäällä, käsin myös purimme kuormat pihassamme. Kummasti näytti rankojen määrä lisääntyvän, kun niitä heittelimme pihakasoihin. Varmaan ahdas, rakennusten ympäröimä piha vaikutti ilmiöön. Oli suuri helpotus, kun parin päivän päätteeksi saimme heitetyksi viimeiset rangat kyytiin Syväjärven jäällä. Kun ne oli purettu pihassamme, alkoi ahkera sahaaminen käsi- ja/tai moottorisahalla sekä Vilholle ja Pekalle pilkkominen ja heittely vanhan navetan edessä olleeseen pyöröhirsilatoon. Minä saatoin sahata välillä partnerilla, mutta varsinaisesti keskityin viemään Rajahoikkaan kaupan auton Koivumäelle jättämät lannoitteet.

Gutseitin ajoa ja omien rankojeni pois saantia pidin tärkeänä, sillä toinen mies olisi ajanut minunkin osuuteni, jos olisin siitä työstä tauon ottanut. Rangoilla oli kiire siksi, että ne ajoin järven jäälle ja kevään lähestyessä jää sulaisi niin, ettei sille uskaltaisi ajaa.

Viitalan Tauno pyysi ajamaan metsästään rankoja ja propseja pihaan. Epäröin luvata, koska runkotiet varsinkin aukeilla alkoivat olla huonossa kunnossa. Kun Tauno lupasi kuokkia kuntoon Kivisen rajalla kohoraiteiseksi painuneen tien, lupasin ainakin yrittää ajamista. Metsätaipaleilla ajo onnistuikin, mutta kun aukean tiellä reet viurasivat kerta kerralta pahemmin sivuun ja hevosen olkapäät hiertyivät verille länkihamustojen alla, ilmoitin Taunolle, ettei ajosta tule enää mitään. En halua hevosta kiusata enempää.

Siinä Viitalan ajossa tutustuin heidän tukevaan, harvahaukkuiseen koiraansa. Kiinan pystykorvainen koira louskutti niukasti kuuluvalla äänellä harvakseen, hau... hau... hau. Pari kertaa pyrin eläintä silittämään, mutta se perääntyi peloissaan edestäni.

Heinät ja lannoitteet

Rajahoikkaan tarkoitetut siemenet olimme ottaneet Karmalaan, siitä otin ne rekeen ja suuntasin tutuksi käynyttä reittiä Kivilahti, Reunala, Savela, Koivumäki, josta otin muutaman lannoitesäkin siementen lisäksi. Enimmät lannoitteet saivat jäädä eri reissulle, enkä enää uskaltanut yrittää talvellista tietä Gutseitin metsän kautta. Ajattelin että Syväjärven purossa on vesi lisääntynyt ja tekemästäni sillasta kansi sulanut niin, ettei se enää kestäisi hevosen jalkojen alla. Eniten pelkäsin Kotajärven jäätä, jossa saattoi olla vettä ja uvenavantoja yllättävissä paikoissa, ja ajotiekin oli varmasti pehmeä ja vaikeasti hevosen vedettävä. Siksi lähdin kuormani kanssa ajamaan Muuraksen maantietä, jossa oli vielä silloin liukas jääpolanne melkein joka paikassa. Ainoastaan aurinkoisimmat paikat olivat sulaneet hiekalle, eikä kaikkia sulia kohtia voinut kiertää. Onneksi ne olivat lyhyitä, että hevonen jaksoi ne vetää kohtuudella läpi.

Muuraksen ylikäytäväsillan seutu oli niin pitkälti täysin polanteista vapaa, että päätin uhmata sääntöjä ja ylittää rautatien maan tasossa. Ajoin hevosen ja kuorman Muuraksen asemapihan eteläpuolelle, jossa katsoin löytyvän kohtuullisen paikan, jossa oli vain kahdet raiteet ylitettävänä. Nekin olivat liikaa, en arvannut varautua siihen, että takareen keula menisi toisen kiskon reunan alle. Sinne se silti meni, eikä ollut keinoa saada rekeä heti takaisin päin. Siinä sitten pelkäsin junan tuloa ja silmäilin apukeinoja, joita löysinkin parin sadan metrin päästä yhtiön propsipinosta. Sain sieltä pari propsia, toista käytin kankena niin, että reet siirtyivät takaisin sen verran, että sain nostetuksi toisella propsilla takareen keulaa samalla, kun työnsin vapaan propsin jalaksen alle. Nyt sai hevonen vedetyksi rekiä sopivasti, mutta vielä oli tehtävä samat temput toisen raiteen kohdalla. Siinä se oli helppoa, kun osasin varautua ja asettaa propsit valmiiksi kiskojen väliin. Radan ylitettyäni heitin propsit kyytiin ja jätin ne pinoon, josta olin ne ottanutkin. Loppumatka oli rutiinia, sillä perille Rajahoikkaan oli hyvä, joskin kevään runtelema traktoriura perille asti. Siellä jätin siemenet pitävän katon alle, lannoitteita jaoin eri kohteisiin ennen tekemäni mukaisesti. Lopuksi tein keskikokoisen heinäkuorman, sen ajoin yli Muuraksen sillasta. Vaikka sillalta oli polanteet sulaneet, jaksoi hevonen vetää kevyttä heinäkuormaa vauhdilla sillan päästä päähän, eikä sorapäällystekään pahemmin hidastanut vauhtia.

Annoin hevosen levätä kotona päivän ajan, pari päivää myöhemmin vein loput lannoitesäkit Koivumäeltä Rajahoikkaan. Silloin olin viisaampi eikä takareen keula tarttunut ratakiskoon, sillä lumetonta keliä uhmaten ajoin sillan kautta ja kulkivathan reet siinäkin, tosin hevonen joutui tiukalle vetäessään.

Kevään töiden muistelua

Kevään lähestyessä laitoin siemeneksi ajateltujen, oman pellon jyvien orastumisen kokeen. Normaalisti tutkitaan vain itävyys, mutta maamieskoulussa olin oppinut, että orastumisen tutkiminen antaa varmemman tiedon siementen kelvollisuudesta. Merkitsin kalenteriin tulokset ja siitä poimin tietoja tähän muisteluuni. Pirkka-ohrasta oli orastumassa kaksi erää, niiden prosenteiksi laskin 95% ja 79% oraalle nousseita jyviä. Hannes-kaurasta varsinainen siemenerä orastui 84% ja syöttökauraerä 66%. Itävyyden säilyttämisen vuoksi siemeneksi aiotut erät kuivattiin miedossa lämmössä, mutta kohtuullisesti oli orastumiskyky säilynyt normaalissa kuivatuslämmössäkin.

Kevään aikana kuljin Herralassa erilaisia töitä tekemässä, renki Sulon kanssa pilkoimme polttopuita liiterin takana. Hoitelin katkottavia puita sirkkeliin, Sulo pilkkoi katkottuja pölkkyjä ruuvihalkojalla. Siinä havaitsin miten Sulon villapuserosta oli tarttunut lanka ruuviin ja pyörivä ruuvi veti lankaa akselilleen, purkaen samalla Sulon päällä ollutta villapuseroa. Kohta olisi koko hiha kiertyneenä akselille, ehkä koko mies oli vaarassa. Vahingon estääkseni kävelin moottorin luokse ja väänsin kytkimen pysähdysasentoon. Ihmeekseni oli Sulo toimestani minulle vihainen, eikä hän tuntunut tajunneen, millainen vaara häntä uhkasi. Vielä enemmän vihainen oli Sulo, kun kerroin Leena emännälle, että Sulon villapuseron hihaa pitäisi parsia ja kun kerroin millä tavoin siitä oli lankaa purkautunut. Leena sen sijaan rohkaisi, että tein aivan oikein, samoin Markku kotiin palattuaan.

Tulin kertoneeksi Markulle Rajahoikan viljojen kuivausongelmasta, Markku esitti siihen ratkaisua. Saisin ostaa halvalla Herralan vanhan puisen kennokuivurin. Kun siihen tekisi alle ilmakotelon, jonka kautta voisi puhaltaa ilmanpainetta kennoihin kaadetuille jyville, se saattaisi toimia hyvinkin pienellä polttomoottorilla. Herralan vanhasta myllystä Markku löysi pienen valurautaisen puhaltimen, jonka hän uskoi riittävän tehokkaaksi. Markku tiedusteli isältään puhaltimen hintaa, ja kun se oli kohtuullinen, lupasin ostaa Muurasjärven Saha -yhtiöltä puhaltimen ja Markulta vanhan Paras merkkisen kennokuivurin, jonka maksaisin tehden töitä Herralassa.

Irrotimme kennoston Herralan vanhasta, vapaan ilmavirran kuivurista. Laskimme sen parirekeemme, johon sidoin sen tiukasti kiinni ja ajoin Rajahoikkaan, jossa sijoitin sen puimakoneen katokseen riihen lähelle. Kotona olin askarrellut kennoston mittojen mukaisen tuulikotelon, jonka vein eri kerralla ja sijoitin lampolan ja tallin väliseen katokseen. Häävi ei ollut se suoja, mutta parempaakaan ei ollut, niin oletin sen kelpaavan. Olin valmistellut kevään kylvötöitä kotona ja Rajahoikassa, odotin hyvällä mielellä kauniita kylvökelejä.

Kylvöt kotona ja Rajahoikassa sujuivat hyvin, joskin Rajahoikan kylvöihin tarvitsin aikaa, koska tein kaikki muokkaukset hevosen vetämällä äkeellä. Erityisen kauan tarvitsin aikaa ison suon äestykseen, sitä kun ei ollut syksyllä kynnetty. Sain sen sentään kelvolliseen kuntoon niin, että sain kylvää lannoitteet ja siemenet sekä äestää kylvökseni maan sisään itämistä odottamaan. Kovan maan pellot olivat helpompia muokata, niin sain kylvää vehnää Pitkään- ja Pyöreään- peltoon. Isoon peltoon olin kylvänyt syksyllä ruista, kaikkien niiden sekaan olin lisännyt heinän siemenet. Rajapellolle ja navetan kohdalle pihaan kylvin ohraa, pihaan lisäksi vähän perunaa, että olisi syötävää korjuuaikana.

Kylvin sekä kotona että Rajahoikassa oman pellon siemenellä, maamieskoulussa samani opin mukaan laadin suunnitelman kylvöä varten. Rajahoikan peltoala oli 4,62 hehtaaria, sille alalle kylvin ohraa, vehnää ja sekulia eli ohran ja kauran siemeniä sekaisin. Rukiin olin kylvänyt syksyllä ja heinähän on monivuotinen kasvi, jota kylvetään vain silloin, kun entinen heinikko on käynyt vanhaksi ja harvaksi.