Maastomuistoja

  Ei isän terveys häävi ollut milloinkaan, mutta syksyllä tuli järkyttävä yllätys. Töitä tehtiin yleisti naapurien kesken porukalla ja väkivelkasilla, Naapuriapu korvattiin tekemällä työtä vastavuoroisesti. Tällä tavoin isä meni Koskelan Antille kyntämään   Päivä kului raskasta auraa ohjatessa ja kiskoessa. Illan suussa alkoi isä sylkeä verta, sitä tuli jatkuvasti. Kiire soittaa taksi, Tiitisen Martti vei lähimpään lääkäriin. Reisjärven kunnanlääkäri Alavalkama tutki tilanteen, katsoi mahdottomasti itse hoitaa ja passitti Jyväskylään keskussairaalaan Siellä kiireesti leikkauspöydälle ja vatsa auki. Vatsahaava oli käynyt pahaksi, vatsalaukku piti poistaa melkein kokonaan.   Kun isä oli pois kotoa, äiti pisti tuulemaan. Meille oli tilattu höyläkone, se tuli ja taloon höylättiin lautoja ulkoseiniä varten ja verantaa varten makkarapanelia. Sisäkaton tekoon äiti tilasi haltex-levyjä sekä pyysi Keitaan Matin ja   Nurkkalan Reinon niitä kattoon kiinnittämään. Sitä työtä seurasin mielenkii

    Parkkuusavotta Isä oli kulkenut Herralan Vilhon töissä, kerran hän kertoi Vilhon sanoneen, että olisi pojalle parkkuuta Niemen luona. Siitähän minä innostuin, sinne on päästävä heti. Jotenkin oli sovittu aika pinon katsomiseksi, en muista, oliko Vilho itse neuvomassa. Sain kahdesta (tai kolmesta) pinosta valita. Pino oli mitattu valmiiksi kuorineen, kuutiometriluku oli merkattu pöllin päähän. Taksasta tiesi, paljonko tienaa, kun sen pinon parkkaa.   Äiti pani hiukan vastaan, yritti houkutella pysymään kotona. Meillä oli alkamassa uuden talon pohjan kaivu, siinä olisi työtä, lupasi äiti siitäkin maksaa. Parkkuusavotta, kylän miesten ansiotyö houkutteli enemmän. Kävelin Hakosen rantaa Junganpurolle, purosta yli ja Kivilahen rajalta oikaisu metsän poikki Partalan tien päähän. Pinot olivat Niemen ja Laukkasen maiden rajalla. Minulla yksi, muutaman kuution pino, tottunut mies olisi parkannut sen päivässä tai parissa. Minulta, poikaselta, meni aikaa viikko, ehkä parikin. Aamulla o

  Kaksi ensimmäistä talvea kuljin samassa luokassa, entisessä keittolassa. Kaksi seuraavaa opiskelimme taas varsinaisessa luokassa, yläkerrassa. Luokka pysyi samana, opettaja vaihtui. Neljännellä meitä opetti Muurasjärven pitkäaikaisin opettaja, Aili Aarnio. Hän oli syntyjään turkulainen, Turun murre pilkisti hänen puheessaan tavan takaa, vaikka muurasjärvinen puhetavan hän olikin hyvin oppinut.   Muurasjärven kansakoulu   Tietoni mukaan Aarnio hoiti koko virkauransa Muurasjärvellä. Jonakin sotavuonna hän oli kuitenkin yhden talven kulkenut Kojolassa lapsia opettamassa. Siinä oli urakkaa, sillä koko ajan hän kulki polkupyörällä, asuen Muurasjärven koululla. Tie oli siihen aikaan varsin huono, talviaurauksista tuskin edes uneksittiin. Hevosajon polanne ja reen jalasten jälki olivat ainoat pyöräkelpoiset kulkuväylät. Tosin hiihtäen pääsi lyhyempää reittiä, mutta yksinäisen ladun auki pitokin kävi työstä, mikäli yleensä urakkaan ryhtyi. Mahtoiko kuitenkin joku yö vierähtää jo

  Ensimmäisinä kouluvuosina kuljimme kävellen, usein metsäpolkuja pitkin. Monesti oikaisimme Lion hiekkamontun yläpuolen polkua. Polun pohjoispäässä, kahden Eerolantien välissä oli muuta maastoa korkeampi kukkula. Eräänä syksynä kotimatkalla, pääsimme taas sinne lapsiporukalla. Hyppösen Viljo nousi korkeimmalle kohtaa ja alkoi laulaa: "Kalliolle, kukkulalle, rakennan minä majani. Tule, tule tyttö nuori, jakamaan se mun kanssani." Muutamaa viikkoa myöhemmin osuimme siihen uudelleen lapsiryhmänä. Mahtoiko olla Koskelan Orvokki tai Juureisen Liisa, joka samoin korkealle nousten, lauloi yhden säeparin: "Kalliolle, kukkulalle, Viljo rakentaa."   Siihen ei kuitenkaan rakentanut Viljo, vaan Vilho, Väntösen Vilho, minua monta vuotta vanhempi mies. Hän osti siitä tontin, mentyään naimisiin Vuokkonsa kanssa. Meillä oli aloitettu rakentaminen, isä ja äiti olivat kaivaneet uudelle talolle perustusmonttuja. Niiden täytteeksi isä ajoi hevosella hiekkaa siitä Vilhon tontil