Polkupyörä

   Parkkuusavotta
Isä oli kulkenut Herralan Vilhon töissä, kerran hän kertoi Vilhon sanoneen, että olisi pojalle parkkuuta Niemen luona. Siitähän minä innostuin, sinne on päästävä heti. Jotenkin oli sovittu aika pinon katsomiseksi, en muista, oliko Vilho itse neuvomassa. Sain kahdesta (tai kolmesta) pinosta valita. Pino oli mitattu valmiiksi kuorineen, kuutiometriluku oli merkattu pöllin päähän. Taksasta tiesi, paljonko tienaa, kun sen pinon parkkaa.

  Äiti pani hiukan vastaan, yritti houkutella pysymään kotona. Meillä oli alkamassa uuden talon pohjan kaivu, siinä olisi työtä, lupasi äiti siitäkin maksaa. Parkkuusavotta, kylän miesten ansiotyö houkutteli enemmän. Kävelin Hakosen rantaa Junganpurolle, purosta yli ja Kivilahen rajalta oikaisu metsän poikki Partalan tien päähän. Pinot olivat Niemen ja Laukkasen maiden rajalla. Minulla yksi, muutaman kuution pino, tottunut mies olisi parkannut sen päivässä tai parissa. Minulta, poikaselta, meni aikaa viikko, ehkä parikin. Aamulla otin eväät reppuun, maitopullon ja voileivät, siellä söin työn välissä. Toisella pinolla oli Kauppisen Kalle parkkaamassa. Hän tuli myöhemmin minua, sai työnsä valmiiksi ennemmin, vaikka olivat isommat pinot.

  Kivilahesta kävi työtäni katsomassa ainakin Pentti ja Tauno, käskivät käydä kylässä. Niemen Eero ja Pekka asuivat melkein työmaani vieressä. Eräänä iltana menin Niemen poikien kanssa Kivilahteen katsomaan ihmettä. Siellä emäntä päivitteli, että onpa pojilla isokin ihme nähtävänä, että lehmien lypsy. Toki olimme lypsyä nähneet, mutta Kivilahessa lypsikin Tauno, vähän meitä vanhempi poika. Siellä oli emäntä käynyt vanhaksi ja kankeaksi, lehmän viereen istuutuminen oli käynyt hankalaksi. Tauno ratkaisi ongelman ja opetteli lypsämään. Myöhemmin hän haki karjanhoitokouluun, opiskeli seminologiksi ja suoritti elämäntyönsä siementämällä Keski-Pohjanmaan ja pohjoisen Keski-Suomen lehmiä ja sikoja.

  Ennen pitkää olin saanut puista kuoren pois, propsit taapeloitiin parkkuun jälkeen heti. Ennätin vielä kotiin talon pohjaakin kaivamaan. Jonkun ajan kuluttua oli isä nähnyt Herralan Vilhon, sain terveisiä, että pitäisi käydä hakemassa palkka Herralasta. Kävelin sinne, oli tärkeä tunne, kun Vilho laski palkan ja pyysi kuittaukseni lomakkeeseen. Niin sain elämäni ensimmäisen rahatilin, kävelin rahoineni kotiin. Mitäpä tekisin niillä?

  Äiti neuvoi, mene kauppaan ja osta itellesi alusvaatelanelia. Siinä oli mieleiseni ajatus. Menin kylälle rahoineni, kaikista kolmesta kaupasta kyselin hintoja. En muista, tinginkö hintaa äidin neuvon mukaan, mutta halvinta flanellia ostin. Nykyisin mietin, oliko se sittenkään paras ostos, ehkä ei se lasten flanelli ollut kestävintä nuoren, liikkuvan pojan alusvaatteeksi. Nyt se on kuitenkin enää muisto muistojen joukossa, mukava muisto, ja yksi etappi aikuistumisen vaiheissa. Sen jälkeen olen tehnyt periaatepäätöksen, että en kerro kaupoissa naapurikauppojen hintoja, kuten tein sitä flanellia ostettuani.

   Polkupyörä
 Äiti ja isä olivat sopineet polkupyörän ostosta. Isällä oli pyörä jo poikamiesajoiltaan, nyt ostettaisiin naisten pyörä, äidille, sillä voisimme me pojatkin sitten opetella ajamaan.

  Pyörää ei täällä maalla silloin menty noin vain hakemaan kaupasta, ehkä niitä oli 50-luvulla muuallakin vähän, kaikestahan oli puutetta. Pyörä piti tilata, se tulisi aikanaan kylän kauppaan. Olin isän mukana, kun hän neuvotteli silloisen Suomenselän myymälänhoitajan, Kalle Keisasen kanssa asiasta. Isä sanoi haluavansa tilata SOK merkkisen naisten pyörän. Sehän sopi myymälänhoitajalle, hän piti kuitenkin tärkeänä, että se tulee ruotsalaisella rungolla varustettuna, ne ovat lujia, muut ovat paljon heikompia.

  Aikanaan pyörä tuli, ja ilmoitus, että se on haettavissa myymälästä. Minä sain tehtäväkseni sen hakemisen, samalla pääsisin opettelemaan ajamista. Kävelin kylälle, sain pyörän, mutta kauppias selitti, että SOK pyöriä oli vain tanskalaisella rungolla, ne rungot ovat heikkoja, sen vuoksi hän oli vaihtanut merkkiä. Pääsin taluttamaan Jaguaaria kotiin. Välillä yritin siihen vauhtia potkimalla, pienen matkan saatoin rullata tasapainoisesti eteenpäin, mutta vain muutamia metrejä. Kaikki oli kuitenkin oppia eteenpäin ja Kivelän tienhaaran jälkeen Vehkalan suuntaan saatoin laskea pienen mäen tasapainoisesti alas asti. Sekös oli riemastuttava kokemus.

  Harjoittelin sen päivän pyörällä ajamista. Seuraavana päivänä oli Kaarlon vuoro, kolmantena Vilhon. Niin meillä vaihtelivat harjoituspäivät, kaksi teki työtä heinäpellolla, opetteluvuoroinen sai keskittyä polkupyörään. Minähän sen taidon ensiksi opin, pian oppi Vilhokin, Kaarlo ei oppinut lainkaan.

                                            Heinässä Herralan pellolla

  Isä oli tehnyt kaupan pystyheinikosta Herralan Vilhon kanssa. Miessakilla, isä ja pojat, menimme sinne heiniä seivästämään. Vilho oli neuvonut pyytämään Salamen Aataa niittämään sen traktorikoneella, mutta isä halusi tehdä sen halvemmalla. Viitalan Taunolta hän lainasi vanhan niittokoneen, hevonen sitä vetämään, Tähti, meillä oli omasta takaa., niin heinä kaatui seivästettäväksi.

  Minä menin sinne pyörällä, kun osasin ajaa, isä ja veljet menivät hevosella, tai isä omalla pyörällään ja kaksoset kävellen. Isä ne heinät seivästi yksinään, me pojat haravoimme, vedimmekin haravaa oikein olan takaa. Minä haravoin toista saran laitaa, kaksosilla pienempinä oli tekemistä yhdessä seiväsrivin toisessa puolessa .Aikanaan heinät saatiin seipäille, kovaltahan työ pienistä pojista tuntui, mutta meillä oli halu tehdä työtä, kun oli sellainen ihme, kuin polkupyörä saatu.