Maastomuistoja

  Tämä ei ole kalareissulta, vaan lomalta Pirttiniemessä. Lomailimme siellä vuorokauden, kyyditsin lapset kouluautolle. Kävin ajamassa lomittajalle vihreitä heiniä, palasin Pirttiniemeen ja soudin Arvonsaaren ympäri päiväkahvin jälkeen. Souturetken jälkeen palailimme kotiin, Kaisa valmistamaan ruokaa koulusta kotiutuville lapsille, minä hain autokärryllä lisää vihreitä heiniä lehmille. Blogin alkupuolella oli muistelma ensimmäisestä ongestani, sen jälkeisistä kalastuksistani en ole blogiini kirjoittanut. Aiheesta on moneenlaisia muistoja, siksi on paikallaan tuoda niitä esille.  Kalastelin kouluiässä harvakseltaan, mutta suurta innostusta en saanut. Oli muuta tekemistä ja kun nuoremmat veljeni kalastivat ahkerammin, ja saivat, olemattomia saaliita saaneena vetäydyin muihin harrasteisiin. Haaveilin kirjailijan urasta, vaikka en siihenkään jaksanut keskittyä.  Isä osti pari verkkoa ja kalasti niillä. Minä pääsin soutajaksi, pidin siitä, vaikka toisaalta vähän pelkäsin isän ää

Vaikka isäni syntyi, asui ja eli luonnon keskellä, hänen luonnontuntemuksensa oli omalla tavallaan suuntautunutta. Tutkimuksen ja kirjallisuuden tietoja hän ei tiennyt tai tiesi ne eri tavoilla. Esimerkiksi suopursua isä sanoi kanervaksi, niin sanoin minäkin siihen asti, kun naapurin Orvokki kertoi minulle todellisuuden. Suopursu sanaa en ollut siihen mennessä kuullutkaan.   Isäni kuoli vajaa viikko sen jälkeen, kun olin täyttäyt 16 vuotta. Vaikka kuljimme paljon metsissä, ei keskusteluissamme monta kertaa välähtänyt luonnon tunemus. Enemmän keskustelimme työasioista ja isä muisteli työpaikkojaan, ennen kuin liityin hänen seuraansa. Maisemia, mäkiä, järviä ja muita kohteita isä esitteli, mutta nekin tiedot ovat minulta unohtuneet. Lakkapaikat ja järvien kalarannat isä tiesi, mutta kun vain vähän kuljin niillä retkillä mukana, ei minulle sitäkään tietoa kertynyt. Kun lisäksi silmissäni on piilokarsastusta ja hajataitteisuutta, en pystynyt kaukaa tunnistamaan eläimiä luonnossa. Tunsin s

Polttopuita Rajahoikasta Eräässä vaiheeessa meillä kävivät polttopuut, erityisesti hakerangat vähiksi. Sain tiedon, että serkku-Matilla Rajahoikassa on puita. Hän oli kasannut niitä myydäkseen ne yhtiölle, mutta yhtiö ei ostanutkaan niitä. En muista yhtiön perääntymisen syytä, mutta meille se oli onnenpotku. Rajahoikkaan oli pitkä ajomatka, mutta kun siellä kuorman teki, tuli se kotiin traktorin vetämänä. Ajoin lumista metsäautotietä kilometrin verran Nuottijärven suuntaan, poikkesin siinä rautatien ylittävälle tielle, jolla käännyin vasemmalle Lähikankaan tielle. Sitä ajoin Korpiahon luokse, josta vanhaa hevosuraa pitkin Pirttikankaalle ja Aitolammin tietä kotiin Junganperälle. Puut olivat kovia, vaikka tuoreenpuoleisia. Hyvin palavaa haketta niistä sain. Toin niitä rankoja muutaman kuorman. Matti kertoi, että saisin karsia lisää rankoja metsäaukosta ja sen jälkeen avattavilta ojalinjoilta. Niltä kuljin aina ehtiessäni karsimassa ja kasaamassa. Aluksi keräsin aukosta pyrami

Lähde Syväsalmen lähellä. Voi olla kuivana kesänä vedetön Metsässämme on yksi isohko lähde, isä minut sen luokse vei ensi kerran. Olin silloin noin 10 vuoden ikäinen, karsimme rankoja läheisellä mäellä. Oli helle ja kotoa viety juoma loppui, kävimme isän kanssa hakemassa lähteestä lisää kylmää vettä. Lähteessä oli silloin kaksi tai kolme erillistä, avointa silmäkettä. Niistä levisi vettä ympäristöön niin, että noin aarin alueella kasvoi vain sammalta ja varpuja. Lähteen vesi oli kylmää ja hyvää, join sitä mielelläni. Isäkin joi ja otimme pullolliset mukaamme työpisteeseen. Kun vesi loppui pulloista, lähetti isä minut yksin hakemaan lisää.   Osasin lähteelle, täytin pullot, mutta suuntavaistoni petti. Lähdin ja kävelin väärään suuntaan, vaikka oikeaan kuvittelin käveleväni.Nousin kankaalle, kun isää ei siellä näkynyt, palasin lähteelle. Onneksi osasin. Kaksi tai kolme kertaa kävin kankaalla, vaikka se oli mielestäni liian lähellä. Lopulta aloin järkeillä, tajusin että olin p

Muutaman viikon ajan elin ilman hevosta, kuljin metsässä rankoja  karsimassa kun lunta oli vielä kohtuullisesti. En ehtinyt hevosia  kysellä, kun meille tuli Herralan Markku. Hetken rupateltuamme  Markku siirtyi varsinaiseen asiaan: – Teiltäkö kuoli hevonen? – Niinhän tässä kävi. – Et oo vielä uutta ostanu? – En oo ehtiny kahtelemmaan, oon tehny muita töitä ja karsinu  rankoja. – Meinaat kuitenki vielä hevosen ostaa? – Semmonen on tarkotus, jos sattuu sopivan löytämään. – Meillä ois hevonen myytävänä, kiinnostaako? Olin kesällä nähnyt sen hevosen haravakoneen edessä, kun renki  Sulo haravoi jälkiä Herralan pellolla. Siinä hevonen näytti  rauhalliselta, melkein laiskalta. – Paljonko oot ajatellu hintaa sille? – Paljonko sinä sait vakuutuksesta? – ??? markkaa. – Jos antasit ensin sen ja myöhemmin lissää saman verran. Voisit hankkia rahhaa ajosta, minä tiijän ja voin suositella ajopalstaa  isäni vaimon, Marjatan metästä Rantalasta. Siellä on Niemen Eero 

Reisjärven suviseurat Ennen seuroja oli muutamia muurasjärveläisiä mukana valmistelussa, jossa riitti monenlaista työtä. Ison teltan pystytykseen menimme joukolla, Herralan Markku ajoi traktorillaan, työvälineenä heinäseipäiden pystytyskaira. Markku kysyi minulta ennen lähtöä, tekisikö siellä mitään seiväskairalla. Vastasin etten tiedä, mutta jos hän menee traktorilla, ei kaira sen takana paljoa paina. Markku sai tehtäväkseen kairata reiät teltan haruspaaluille, se oli koneellakin melkoisen aikaa vievä työ. Varmasti paljon nopeampi kuin mies ja kanki, joka raskas urakka oli ollut siihen asti vallitseva menetelmä. Veljeni Pekka ja Pentti tekivät pääasiassa kahdestaan sähkötyöt, uusista kaapeleista he vetivät ja kytkivät tarvittavat yhteydet. Pentti tuskaili tarpeettoman työn määrää, kun katkotut kaapelit kerättiin seurojen jälkeen kasoihin ja myytiin huutokaupassa kieppeinä. Pentti kertoi ehdottaneensa, että kaapelit ja johdot varustettaisiin pistokkeilla ja niin ne olisi helpp