Panu

 Muutaman viikon ajan elin ilman hevosta, kuljin metsässä rankoja 

karsimassa kun lunta oli vielä kohtuullisesti. En ehtinyt hevosia 

kysellä, kun meille tuli Herralan Markku. Hetken rupateltuamme 

Markku siirtyi varsinaiseen asiaan:
 – Teiltäkö kuoli hevonen?
 – Niinhän tässä kävi.
 – Et oo vielä uutta ostanu?
 – En oo ehtiny kahtelemmaan, oon tehny muita töitä ja karsinu 

rankoja.
 – Meinaat kuitenki vielä hevosen ostaa?
 – Semmonen on tarkotus, jos sattuu sopivan löytämään.
 – Meillä ois hevonen myytävänä, kiinnostaako?
 Olin kesällä nähnyt sen hevosen haravakoneen edessä, kun renki 

Sulo haravoi jälkiä Herralan pellolla. Siinä hevonen näytti 

rauhalliselta, melkein laiskalta.
 – Paljonko oot ajatellu hintaa sille?
 – Paljonko sinä sait vakuutuksesta?
 – ??? markkaa.
 – Jos antasit ensin sen ja myöhemmin lissää saman verran. Voisit

hankkia rahhaa ajosta, minä tiijän ja voin suositella ajopalstaa 

isäni vaimon, Marjatan metästä Rantalasta. Siellä on Niemen Eero 

parraillaan hakkaamassa, eikä sinulla oo tästä sinne kovinkaan pitkä

matka?
 – Kilometrin verran, vähän toista. En kuitenkaan vielä tässä ossaa 

ratkasta asiaa, pitäs nähä hevonen ja vähän kokkeillakin sitä.
 – Sehän passaa, sovitaan aika että tulet meille niin näät ja voit 

kokkeillakin.

– – –

Sovittuna aikana menin Herralaan, katsoimme hevosen, enkä havainnut siinä moitittavaa. Mieleni teki silti tinkiä, vaikka hinnasta tinkimiselle en katsonut olevan aihetta, mielestäni hinta oli kohtuullinen nuorelle, hyväkuntoiselle hevoselle. Lopulta sanoin hiljaa: – Jos saisi jonkinlaisen koslan jälkeen, ettei tarvitseisi kävellä. Markku esitteli liisterekeä, jonka kertoi kulukuri-Jussin tekemäksi, että tuon voisin antaa. Enhän minä enää rekiä tarvihte kun ei jää hevostakaan.

Niin valjastimme Panun Kulkuri-Jussin tekemän liistereen eteen ja lähdimme Panun kanssa kohti Karmalaa. Kotiin päästyä riisuin Panun ja ohjasin sen talliin, jossa Hilkka- hevonen oli asustellut. Se oli entinen rantasaunamme, joka vapautui talliksi silloin kun sain valmiiksi saunan tuvan päähän. Mutta Panupa arasteli vieraaseen talliin menoa, se pysähtyi ovelle ja kieltäytyi jatkamasta enempää. Lopulta keksin asettua sen taakse ja suitsista ohjaten peruuttaa sen sisälle. Ihme ettei se siinä enää juonitellut, mutta muutaman viikon ajan se piti sillä tavoin narrata sisälle talliin.

Aluksi ajelin keveitä siirtoajoja kulkuri-Jussin tekemällä liistereellä, heinien kuljetukseen lyhyillä matkoilla se osoittautui erinomaiseksi välineeksi. Päästäkseni aloittamaan ajoa Rantalan metsään, minun piti hakea parireet entisen hevosen haudan viereltä. Hiukan jännitti taluttaa sinne Panua, nuorta hevosta, mutta nöyrästi se sinne minua seurasi.

Vielä enemmän jännitti ohjata Panua umpihangessa parireen aisojen väliin, sekin onnistui ilman ongelmia. Kävin Savelan pihassa kääntymässä ja palasin jälkiä seuraten Reunalaan ja Kivilahteen. Ylitimme Junganjärven, kotirannan lähestyessä vilkaisin taakseni ja havaitsin Kivilahden hevosen seuraavan järven puolessa välissä. En huomannut että se oli irrallaan jaloittelemassa pihalla, mutta kun toinen hevonen käveli siitä, sille tuli halu seurata kaveria. Olavi oli havainnut hevosensa lähdön ja seurasi talutusköyden kanssa, tavoittaen meidät vasta pihassamme. Juttelimme hetken niitä, näitä, kunnes Olavi talutti hevosensa rantaan ja kotiin. Minä talutin Panua jäljessä, mutta tallin kohdalla suunnistin ovesta sisälle ja Panu seurasi minua kuin ei olisi outoa huomannutkaan. Sen jälkeen se meni talliin konstailematta, ennen se piti aina viedä peruuttamalla.

Metsäajoon taas

Rantalan metsä on Karmalasta noin kilometrin päässä, matka on suunnilleen sama maantietä kulkien Turusen kautta tai jään yli Kivilahden kautta. Saattaa toinen reitti olla hiukan lyhyempi, mutta järvellä tuiskut tukkivat ajouran helposti. En muista kumpaa reittiä enemmän kuljin, eikä sillä suurta eroa ollut. Eero opasti ajouralle, jossa alku sujui muuten hyvin, mutta Panu ei malttanut pysyä paikallaan edes pienen pohjakuorman teon aikaa. Kun sidoin ohjakset uran lähellä olevaan puuhun, hevonen ryntäsi liikkeelle niin, että sen pää nousi pystyyn. Muutaman kerran löysäsin ohjaksia, mutta sitä seurasi uusi tempaisu kerta toisensa jälkeen. Lopulta jätin ohjakset löysäämättä niin että hevosen pää osoitti taivasta kohti. Siitä Panu viisastui sen verran, ettei enää yrittänyt liikkeelle, mikäli ohjakset oli sidottu puuhun. Viikon tai parin kuluttua lopetin sitomisen, ainoastaan pyöräytin ohjakset puun ympäri. Se riitti, varmaan hevonen uskoi ne sidotuiksi, mutta jos joskus jäi pyöräyttämättä, niin heti sen havaittuaan Panu yritti varaslähtöä.

Toinen yllättävä ongelma ilmeni Eeron ajourien liittämisessä pääuraan. Hevonen parirekineen on pitkä ja jäykkä kääntymään kaarteissa. Traktori rekineen ja kärryineen on paljon notkeampi. Eero oli aiemmin hakannut vain traktoriajoon ja sivu-uran ohjaaminen pääuralle oli sen mukainen. Kun eräässä liittymässä alkoi olla aisan katkeamisen vaara, jouduin pitämään Eerolle puhuttelun asiasta. Eero oli oppivainen nuori mies ja osasi sen jälkeen ohjata uraliittymän jouhevasti toiseen ajouraan.

Muutaman päivän kuluttua ilmeni Panussa toinen ongelma, Rantalan talon tiellä vetäessään rekeä, Panu havaitsi tien sivulla noin viiden metrin päässä pystyyn kuivaneita luonnon heinän korsia. Se pysähtyi ja alkoi kääntyä poikittain korsiryhmää kohti. En tiedä halusiko niistä vaihtelua kuivatun viljelyheinän ateriaan, mutta kääntyminen uhkasi katkaista ulommaisen aisan, myös reen keula näytti olevan vaarassa. Sain tehdä melkoisesti työtä, että Panu lopulta vastenmielisesti uskoi, ettei niin kaukaa tien ohesta noin vain poiketa välipaloille, eikä ainakaan tuollaiselle arvottomalle kuloheinälle.

Jos Panussa oli opettamista, jouduin oppimaan minäkin. Opimme molemmat toisiltamme, opetin hevosta, samalla opin eläimen opettamista. Muutamia viikkoja riitti ajamista, välillä hain heiniä Rajahoikasta ja heinäkuormien väliin otin aitasta muutamia jyväsäkkejä, jotka jätin Hännilään jauhettaviksi. Rantalan metsän ajo loppui muutamassa viikossa, mutta Martti Toikkanen kysyi minua ajamaan ojalinjojen puita Pirttikankaan metsästä ja sinne lupauduin. Samoihin aikoihin kirjoitti Aino Kantola Pyhäjärveltä, hän pyysi ajamaan poikiensa katkomat riihen hirret Rajahoikasta tien varteen Kojolaan. Muistelin sitä kirjettä edelliselle talvelle, mutta puimakoneen siirtotarve osoittaa sen tälle talvelle. 

 

Puiden ajossa Pirttikankaalta

Pirttikankaan metsätilan halki olin ajanut omaan metsäämme talvitietä pitkin, polku metsäämme kulki toisin päin Pirttikankaan palstan halki. Maisema oli minulle tuttua, mutta puron, jonka varrelta aloitin puiden ajon, oli tuttu vain kahdesta kohdasta. Enimmäkseen ylitin puron läheltä Partalan maan rajaa, siitä Pirttikankaan niittyjen halki kuljin usein isäni mukana. Siitä kuljin ensin yksin, myöhemmin veljieni kanssa isän kuoleman jälkeen. Siitä ohjautui tie toisaalta Korpiahon suuntaan, toisaalta Pakolaan päin, sitä suuntaa ajoin kotiini siihen asti, kun metsien ojitus katkaisi perinteisen reitin meille. En alkanut tekemään siltoja usean syvän metsäojan ylitse, vaan oikaisin uuden reitin Savelan metsäpalstan poikki. Sinä talvena oli vielä käytössä perinteinen reitti vanhaa valtatietä pitkin, vaikka tien vanha matka ei ollut enää käytössä. Junganperän isännät ajoivat koteihinsa oikaisten Aitolammin päästä tai kiersivät vähän kauempaa mutkan kautta. Toisella suunnalla vanha tien ura oli käytössä enää Kojolan maantiehen asti, jossa niin sanotut Järventauksen laanit olivat kuormien purkupaikkoja.

Ajo umpihankeen puron varressa jännitti aluksi, kun en nähnyt lumen alta maaston reikiä enkä syvänteitä. Onneksi ajoura oli suunniteltu ja avattu niin kauas purosta, ettei puroon putoamisen vaaraa ollut. Ajoin uralle meidän metsän kautta, koska siitä ei tarvinnut ylittää kuorman kanssa ylittää puroa, ajoin avattua uraa Turusen metsän rajalle, jossa sain käännetyksi hevosen ja reen paluumatkalle. Koska lähtö oli ummelta ja loppumatka sitäkin enemmän tukossa, laitoin ensiksi vain pohjakuorman joka kulkikin mukavasti Korpiahon tien varteen. Toisen kuorman tein vain hiukan suuremmaksi, jätin ajetun jäljen yöksi kovettumaan. Silloin siitä oli helpompi ajaa ja kuorma kuormalta jälki painui, kului ja kovettui niin, että välillä piti kuokkia tieltä pois pahimpia kinkamia. Lopulta ajo puron varresta onnistui hyvin, onnistui puiden haku myös muutamilta sarkaojilta, jotka sinne oli merkitty ja avattu. Niiltä löytyi ajettavaa vain vähän, muutamia mäntyjä vain, yksi tai kaksi propsia oli saatu rungostaan. Kun puron varsi ja puroon laskevat ojalinjat sain ajetuksi, löytyi harvennuspuita vielä autioituneen Pirttikankaan pihapiirin ympäriltä.

Pihan läpi tai ympäri olin kävellyt kesäisin metsässä kulkiessani, mutta ympäröivää maastoa en ollut tutkinut. Siinä se tuli tutuksi tosin arvoituksellisesti paksun lumikerroksen alla piilevänä. Mäellä ja sen rinteillä oli ollut puita paikoin tiheinä ryppäinä, paikoin oli ollut kaadettavia puita vain yksitellen siellä täällä. Kun pääsin perille ajourien suunnista, alkoi ajokin sujua. Alussa tosin oli sieltäkin Korpiahon laanin suuntaan umpihanki, mutta muutamalla reissulla siihen muodostui kelvollinen hevostie. Partalan rahkaladon luona tie yhtyi purolta ajettuun tiehen, niin oli siinä jo helpompi hevosen vetää ja minun seurata sen kulkua. Korpiahon pellolle laskevassa mäessä oli vaikeuksia maaston kinkamien vuoksi. Oli niitä silloinkin, sillä kinkamat pyrkivät kasvamaan rekien keulalaudan siirtämästä lumesta niin, että jouduin niitä tavan takaa kuokkimaan. Ennen pitkää sain ajetuksi Pirttikankaan puut, ajoin polttopuita samalta alueelta myös Martille.

Ajoin omat polttopuut metsästämme kotiin, ajoin myös Rajahoikan katkotut riihen hirret, vaikka hyvää poljettua traktoriuraa olisivat serkkupojat pystyneet hakemaan ne traktorillaan periltä asti. Ajoin silti hevosella kun oli pyydetty, eikä siinä hyvää tietä ajaen monta päivää tarvittukaan. Samalla arvioin puimakoneen siirtomahdollisuutta, jonka totesin mahdottomaksi paksun hangen takaa. Päätin siirtää sen lumen vähenemistä odottamaan.

Koneostoja keväällä

Toukokuun alussa ostin Pellonpäästä, Eino Paanaselta käytetyt hevosen kumirattaat. En muista tuliko mukana pitkää ajolavaa, isän tekemä keikkalava meillä oli ennestään. Oli ehkä ränsistynyt pitkä lavakin, mutta joka tapauksessa otin metsästämme puut kaksiinkin lavoihin. Toisen lavan tein valmiiksi, toiset aisapuut jäivät varastoon kaiken varalle. Kun niitä ei tarvittu lavan alustaksi, ne lienee katkottu polttopuiksi.

Hännisen Pertti lähti perheineen eteläiseen Suomeen maata viljelemään, hän myi Muurasjärven tilaltaan koneita, joita ei voinut viedä mennessään. Ostin Pertiltä hevosvetoisen niittokoneen ja haravakoneen, Senior kannulypsykoneen ja altaaseen laitettavan maidon jäähdyttäjän. Betonista valettua allasta en voinut Hännilästä tuoda, niin taivuttelin pellistä altaan, Palokankaan Matti hitsasi pellit kiinni toisiinsa. Liimasin styroksia eristeeksi pellin ulkopuolelle, vahvistin laudoituksella altaan ulkopuolen. Sijoitimme altaan ja jäähdyttimen navetan eteen, jossa se jäähdytti maitomme usean kesän ajan. Talveksi tyhjensimme altaasta veden, ettei vesi jäätyessään rikkoisi allasta.

Rajahoikan vuokrauksen yllättävä loppu

En vienyt sinä keväänä Rajahoikkaan siemeniä enkä lannoitteita, ajattelin korjata sieltä heinäsatoa sen verran, kuin pellot lannoittamatta kasvaisivat. Kun meillä oli toista kesää käytettävissä Syvälahden pelto, pinta-alaltaan suunnilleen Rajahoikan kokoinen, päättelin viljan korjaamisen helpommaksi kotipelloista. Kun kesän tultua menin katsomaan heinämaita ja puimakonetta, josko voisin sen vedättää Panulla katokseensa, huomasin puimakoneen viedyksi pois. Niittokoneestakin oli irrotettu terä ja viety jonnekin. Ihmettelin miten ja missä sitä terää voisi käyttää, eihän se sopisi mihinkään uudempiin koneisiin. Terättömällä koneella en voinut niittää, eivätkä heinätarpeemme enää tuntuneet vaativan Rajahoikan heiniä, olimmehan saaneet käyttöön Syvälahden pellot. Päätin siksi jättää korjaamatta heinät sieltä metsien keskeltä.

Jouduin ajattelemaan asiaa uudelleen, kun Arvin lasten holhoojalta, Einari Laitiselta tuli kirje, jossa hän pyysi minua korjaamaan Rajahoikan heinäsadon tai ainakin niittämään heinikot. Kirjeessään hän kertoi heinikon pinta-alaltaan todellista suuremmaksi, eli olivat arvioineet mukaan Alangon luonnonniitynkin viljellyksi pelloksi. He olivat hakeneet valtiolta avustusta peltojen metsittämiseen, mutta kun heinät olivat pystyssä, päätteli suunnitelman tekijä, ettei peltoja oltu viljelty lainkaan.

Ajelin mopedilla ensin Pyykölän Teerelään, josta sain Ainolta ajo-ohjeen Einari Laitisen kotiin. Selostin molemmissa paikoissa, että minun on mahdotonta edes niittää terättömällä koneella, lupasin myös, että jos saan koneeseen terän, voin vielä korjatakin heinät ja ajaa ne kotiimme. Lupasin myös käydä suunnitelman tekijälle näyttämässä pellon ja viljelemättömän luonnonniityn rajan, kunhan saan tiedon, milloin hän tulee sinne suunnitelmaa kartoittamaan. Kerroin myös vihjeenä, että sellaisille luonnonniityn kaltaisille alueillekin voi saada tukea, tosin eri lain momenttien mukaisesti. Siitä en maininnut sanaakaan, että allekirjoitetun vuokrasopimuksen aikaa oli jäljellä vielä kaksi vuotta. En maininnut, sillä emme välttämättä tarvinneet enää Rajahoikan heinikoita, kun olimme saaneet vastaavan alueen entisten peltojemme läheltä. Jos meillä olisi ollut heinikoille tarvetta, toki olisin vaatinut pitää vuokraoikeuden sovitun mukaisena loppuun asti.

Sen verran minua sentään vaivasi ainakin parhaiden heinikoiden kohtalo, että etsin Muurasjärveltä Rajahoikan koneeseen sopivaa terää. Sellainen kone löytyikin Pajamäen talosta, mutta Uuno ei suostunut lainaamaan eikä myymään pelkkää terää. Niittokoneen hän tarjoutui myymään, mutta kahdesta syystä en uskaltanut ostaa. Ensinnäkin minulla oli rahaa niukasti, toiseksi ajattelin että koneen vienti sen kivisen tien taakse voisi olla koneelle kohtalokas, enkä halunnut särkeä hyvää konetta. Kolmaskin syy oli ostohaluttomuuteen, olin keväällä ostanut paikkakunnalta muuttaneelta Pertti Hänniseltä koneita, lypsykoneen, haravakoneen ja niittokoneen. Tuntui tarpeettomalta ostaa saamana kesänä kahta niittokonetta varsinkin, kun näköpiirissä oli tuleva traktoreihin perustuva maatalouden koneellistaminen. Kun nyt kymmeniä vuosia myöhemmin muistelen asiaa, olen miettinyt että ehkä sittenkin olisi pitänyt tehdä Uunon kanssa niittokonekauppa. Olisi kai sen saanut Nuorasen rannan tietä perille ajetuksi ja varmaan olisivat heinätkin jonnekin kelvanneet. Olen tosin aprikoinut sitäkin, että vuokrasopimukseen olisi pitänyt kirjata koneiden käyttöoikeus, kun sitä ei ollut kirjattu, saattoivat serkut aivan vapaasti viedä terän tai muita osia pois ja sillä tavoin tehdä koneiden käytön minulle mahdottomaksi tai vaikeaksi. Kun se oli sellaista, katsoin parhaaksi luopua sovinnolla ilman kummempaa irtisanomista viljelyoikeudesta, eivätkä serkut tai heidän äitinsä sitä minulta enempää peränneet. Vaikka minua ei tarvittu syksyn aikana edes opastajaksi, olivat he saaneet tehdyksi metsityssopimuksen ja ne entiset viljavat pellot alkoivat kasvavat kauniita rauduskoivuja.

Gutseitin istutuksella Luomalanrannalla

Etsin töitä työnvälityksen kautta ja sain osoituksen Enso Gutseitin metsään Luomalanrannalle. Matka kotoa sinne on liian pitkä päivittäin mopedilla kuljettavaksi, yhtiön työnjohtaja kysyi kortteerin, mutta en muista mistä talosta. Siellä yövyin ja aamuisin kiirehdin työmaalle, jossa olikin yllättävä kiire. Työ oli tuntipalkattua ja järjestetty Limingan niittomiesten tavalla. Nopein yhtiön vakiotuntilainen istutti jonon edellä ja toiseksi nopein viimeisenä tai päinvastoin. Meitä tilapäisiä miehiä oli sijoitettu väliin, meidän oli pakko sopeutua nopeimpien, harjaantuneiden tahtiin. Työn laadusta en mene takuuseen, ainakaan minä en aina ehtinyt varmistaa hyvää, multavaa kuoppaa taimelle, vaikka parhaani tein.

En muista mikä syksy se oli, mutta muistelen tähän väliin. Istutusta riitti kahden tai kolmen viikon ajaksi, piti etsiä muita töitä. Sitäkään en muista, oliko sama vai eri syksy jolloin sain osoituksen risusavottaan, harventamaan varttunutta taimikkoa. Ensimmäinen kohde oli Honkalan takana Päivölän metsäpalsta. Isäntä minut sinne opasti, opasti työn alkuunkin, mutta jatkossa tein työtä vesurilla yksin. Muutaman päivän kuluttua palstalle tuli työjohtaja, metsäteknikko Vilho Saarinen, joka kehui harvennustiheyttä just sopivaksi. Hän moitti tosin sitä, että olin isännän opastuksen mukaan karsinut nuoria mäntyjä vesurilla. Lopetin oitis karsimisen ja se sai jäädä luonnon huoleksi, jolloin oksan kylestyminen runkoon hoituisi terveellä tavalla.

Päivölän metsässä riitti harvennettavaa kahdeksi tai kolmeksi viikoksi, seuraava kohde löytyi Lion metsästä, melkein pihan tuntumasta, sitä harvennusta riitti noin viikon ajaksi. Kolmas kohde löytyi Savijärven tien varresta, Paavo Kolehmaisen metsästä, pihasta eteenpäin tien varresta. Siinä riitti harvennettavaa varsinkin, kun lumikerros kasvoi jatkuvasti. Saavutin melkein ensimmäisen notkelman, kun työ piti lopettaa paksun lumen vuoksi. Paikoin piti kahlata lumessa vyötäistä myöten, kaadettavat puutkin oli vaikea valita, kun en nähnyt oksien kuntoa lumen läpi.

 

Erilaisia savotoita

Sain hakkuupalstan Tossavalan metsästä erään alkutalven päivänä, kuljin sinne hiihtäen kotoa suoraan peltoja pitkin Hyppöselle, siitä talvitien uraa Rajarämeen luokse ja edelleen rämeen eteläreunaa palstalle. En muista kauanko hakkuuta jatkui, mutta ajallaan se loppui. Samassa metsässä oli muitakin miehiä hakkaamassa, eräs miespari oli saanut kaadettavakseen suuria kuusia erään mäen päältä ja ympäriltä. He olivat kaataneet kuuset ja muutamat männyt kovan tuulen vallitessa, jolloin puut kaatuivat helposti. Työnjohtaja pyysi minua ajamaan valmiit tukit pienen matkan päähän traktoriuran varteen, mistä traktori kuljettaisi ne autokelpoisen tien varteen. Silloin ei Muurasjärvellä ollut vielä tehokkaita metsätraktoreita, jotka pääsisivät paksussa umpihangessa kulkemaan. Kun minulla ei ollut tietoa muustakaan työstä, lupasin kelkkoa tukit ja ne muutamat propsit, joita oli saatu isojen puiden latvoista.

Luvatessani en arvannut, millaiseen rääkkiin siinä joutuisin. Kelkkomismatka oli lyhyt, 200 – 300 metriä, puut olivat suurehkoja ja kaadettu kovaan myötätuuleen niin, että jokainen kuorma tuli takatyviseksi. Kankien, telojen ja saksien avulla sain keinotelluksi pitkiä puita kyytiin, mutta kyydissä pysyminen oli vaikeaa. Ajouralla oli iso notkelma, jossa reet painuivat syvälle alas ja takareen ollessa alhaalla jäivät pisimpien tukkien tyvet kantamaan polanteiseen ajouraan. Työn ja vaivan kanssa sain puut pysymään kuormassa, ne kun pyrkivät jäämään irti etureeltäkin. Lujilla köytöksillä sain sentään kuormat pysymään ja kulkemaan koneuran varteen. Kuormien teko yksin ja niiden pitäminen koossa rasittivat selkääni niin, että tunsin sen kipeäksi. Siksi ajattelin, etten enää ota ajourakoita yksin hoidettavaksi.

Seuraavan talven tultua työnjohtaja kysyi, lähtisinkö puiden ajoon Pesolan metsästä Uusiperän tien varteen. Matka olisi lyhyt Malisen pellon yli, eikä meiltäkään olisi sinne kuin muutamia kilometri. Lupasin sillä ehdolla, että löytyy hakkuumies joka auttaa puut kyytiin, yksin en enää lähde vieraan metsään tukkeja ajamaan. Minulta menee terveys jos kovin ahtaalle teen raskasta työtä. Työnjohtaja lupasi selvittää asiaa ja Leo Pesonen Perkkiön talosta lupasi kuormaan auttavaksi hakkuumieheksi.

Se oli erikoinen savotta monessa mielessä, Leo hakkasi kuten oli sovittu. Kun menin ajamaan, hän auttoi tukit kyytiin. Koska matka oli lyhyt, sain pian ajetuksi hakatut puut. Leo ei ehtinyt paljoakaan hakkaamaan, niin tiheästi olin uutta kuormaa hakemassa. Lopulta ajettavat puut loppuivat, ehdin ainakin viikoksi omiin töihini. Leo hakkasi lisää ja sain ajaa taas vähän aikaa. Erikoista palstalla oli puiden oksaisuus, muutamien puiden oksista kertyi ainakin puolen metrin paksuinen matto. Leon piti sahata moottorisahalla oksia poikki niin, että syntyi reilusti reen levyinen ura ja heitellä oksien pätkät yksitellen sivuun. Ilman sitä työtä oli vaarana hevosen jalkaihon ruhjoutuminen kovissa ja karkeissa oksissa.

Ajallaan palsta sentään loppui, nähdessäni joskus Leon kylällä, kyselin onko hän hakannut sen jälkeen. Ei ollut Leo hakannut eikä aikonut uutta savottaa ottaa vastaan, ei edes yhteistä savottaa kanssani.

Vuosia myöhemmin otin vielä ajosavotan, Urpilan tien varresta oli tehty puukauppa ehdolla, että puut ajetaan tien varteen hevosella. Saatuani tiedon, etteivät puut ole ylivoimaisen suuria, lupauduin työhön. Minulla oli veroilmoituksen valmistelu loppusuoralla ja arvelin saavani sen valmiiksi helmikuun loppuun mennessä. Sen kuun ajan kuljin savotalla epäsäännöllisesti. Välillä laskin kirjanpitoa, valmistelin luonnoksen veroilmoitukseen ja lopulta kirjoitin sen puhtaaksi. Vein ilmoitukset verotoimistoon määräpäivään, helmikuun loppuun mennessä.

Kävin vielä Matti Pirttilahden kotona varmistamassa, ettei ajettavia puita ole muualla. Puita ei ollut ja sain tyytyväisenä todeta ajaneeni sen savotan loppuun. Sen jälkeen en muista kuin omia savotoitani, usein niitä hakkasin ja ajoin.

Pienen ajourakan tein myös Juureisen metsässä, Louhulan Mullikon rajalla. Matka työmaalle oli lyhyt, kilometrin verran, sain työn tehdyksi verrattain nopeasti.

  Kun ostimme traktorin, Panu jäi joutilaaksi kahden vuoden ajaksi, oikeastaan sillä ajoin vain keveitä siirtoajoja. Eräänä talvena tykkylumi katkoi mäntyjen latvoja Syvälahden kappaleen pohjoispäässä, muutamia puitakin kaatui. Hakkasin katkenneet ja kaatuneet puut kasoihin, ajattelin ajaa ne hevosella tien varteen. Laitoin parireet ajokuntoon ja valjastin Panun. Hyvin se veti kaistaleen alapäähän, mutta siellä se kaatui eikä yrittänyt nousta. Kivisen Kaaelo toi kotoaan vanhan, peltisen, käytöstä poistetun peräkärryn pohjalevyn, Kivilahden Olavin kanssa levensimme uraa niin, että Kainulaisen Jorma mahtui traktorillaan ajamaan hevosen luokse. Väänsimme Panun levyn päälle, eikä se auttanut eikä vastustanut siinä. Jorma veti levyn lasteineen navetan eteen, siinä Panu makasi iltapäivän, söi vähän heiniä ja taisi juoda vettäkin.
 Soitin teurastamon asiamiehelle, joka lupasi noutajan. Iltapimeällä automies tuli ja sanoi, että nousee tuo hevonen vielä. Alkoi kääntämään autoa, samassa Panu ponkaisi seisoalleen kuin ei olisi ollut mitään vikoja. Kun teurastamon auto oli pihassamme, annoin sen viedä hevosen pois.

 Hiukan vielä Panusta ja sen luonteesta. Oli eläinlääkäri Reijo Tirkkosen ensimmäinen työ Pihtiputaalla, kun auttoi Panun emän varsomaan. Ohtolan renki oli mennyt hädissään lähelle muuttaneen Tirkkosen luo, että hevonen alkoi varsomaan, ja isäntä lähti emännän kanssa kylään. Niin oli Panu syntynyt ammattimiehen avustamana, kun se kasvoi, osti Herralan Markku sen. Herralasta oli teuraastettu vanha hevonen ja Markku osti uuden, että rengillä olisi millä ajaa. Ei ajo kuitenkaan ajatusten mukaan mennyt. Kun Markku opetti Panua, sitä oli pideltävä, että sen sai valjaisiin ja aisojen väliin. Kun se onnistui ja Markku hyppäsi rekeen, jatkui ajo pitkällisenä Arvonsaaren kiertona, lopulta Panu väsyi ja rauhoittui. Saadakseen Panusta ajohevosen, Markku pyysi eläinlääkäriä tekemään siitä ruunan.
  Ruunana Panun käyttäytyminen muuttui täysin, siitä tuli laiskansitkeä. Siksi Markku halusi myydä sen minulle, hän oletti että Sulon veltossa käsittelyssä Panu menisi lopullisesti pilalle. Molempia ominaisuuksia, ylivireyttä ja laiskuutta, sain hillitä niinä vuosina jotka elin Panun kanssa.