Maastomuistoja

31.12. Ti. Haimme Vilhon kanssa heinäkuorman Rajahoikasta. Lumihyyhmä pysäytti kuorman kuitenkin Jungan jäälle.    Olimme ennen syksyä isän, Arvi-sedän ja Vilhon kanssa tehneet heinää Rajapellolta, korvauksena siitä laitumesta, jonka Arvi-sedän lehmä oli syönyt meillä ollessaan varmistamassa sedälle kortteeria ja asuntoa. Talvella ne oli sieltä pois ajettava, ja tuumasimme uudenvuoden aattona tehdä ensimmäisen hakumatkan. Meillä ei ollut ennakolta tietoa, onko sinne mistään ajettua tietä, vai joutuisimmeko viimeiset viisi kilometriä ajamaan umpihangessa. Ajettu tie löytyi alkavaksi Kojolanperältä, Martti Virkkusen talon luota. Siitä oli ennenkin tien alku ollut, ja onneksemme hyvä tie oli ajettu aivan Rajapellon yläpäitse, vain satakunta metriä oli umpihankea. Siitä huolimatta hitaalla Tähti hevosellamme aika vierähti iltamyöhäiseen. Olihan meillä välillä umpihankea Reunalan ja Savelan välistä metsätaivalta toista kilometriä. Sillä välillä oli menomatkalla kaksi ojaa lumella täyt

  Lauri Parkkila oli ollut rajavartijana ja kertoi muistojaan siltä ajalta. Kerran hän oli partiomatkallaan nähnyt rajan takaa jotakin kimaltavaa. Vastoin kieltoa oli katsonut sinne kiikarilla, siellä oli ollut mies kiikaroimassa Suomen suuntaan. Jostakin syystä se oli sallittu venäläisille, mutta ei suomalaisille rajamiehille. Oli Parkkilan kiikari laskeutunut nopeasti. Kerran pimeän aikana hän oli kaverinsa kanssa seurannut, miten venäläiset rajamiehet jututtivat suomalaisia tyttöjä rajan toiselta puolelta. Olivat pyytäneet tansseihin venäjän puolelle, luvaten tulla vastaan ja päästää sopivasta kohdasta piikkilangan läpi. Kun rajan takaiset menivät pois, olivat suomalaiset miehet hiljaisuudessa menneet tyttöjen puheille: Muistakaa sitten, että ette mene sinne! Olivat tytöt luvanneet pysyä pois Joku saksalainen turisti oli mennyt rajavyöhykkeen läpi rajalle asti ja irrottanut kilvet, joissa oli Neuvostoliiton tunnukset. Jonkin ajan kuluttua soittivat rajan takaa melko tiukan säv

  Isä aikoi keittää rusinasoppaa, osti rusinoita ja perunajauhoja. Vuoteella loikoessani havaitsin hänen keittoaikeensa.   Vesi kiehui iloisesti kattilassa, kun hellassa roihusi iloinen tuli. Isä seisoi hellan vieressä, perunajauhopussi toisessa kädessään valmiina sirottelemaan jauhoa kiehuvaan kattilaan. Minulle tuli hätä: Elä, elä, elä, eläeläelä!   Kielsin kauhuissani.   – Mikä nyt? Kysyi isä.   – Ei niitä tuolla tavalla laiteta.   – Mitenkäs sitten?   – Äiti on sekoittanut jauhot kylmään veteen ja sen liemen kaatanut soppaan. Jos ne kuivina kaadetaan kiehuvaan veteen, ne menevät limpeiksi, eikä tule soppaa vaan jotakin mitä sattuu.   – Voi mahoton, kun ei ole vettäkään sangossa, pakko kai sitä on hakea. Minä ajattelin, että en hae vettä, kun nuo Korpelan pojat eivät millään viitsi hakea, vaan aina odottavat meidän hakuamme. Ajattelin nyt pitkittää, että niiden olisi pakko hakea. Vesi piti hakea parin sadan metrin päästä entisen mökin kaivosta, sieltä minäkin sitä josk