Lauri Parkkilan tarinat insnööristä

 Lauri Parkkila oli ollut rajavartijana ja kertoi muistojaan siltä ajalta. Kerran hän oli partiomatkallaan nähnyt rajan takaa jotakin kimaltavaa. Vastoin kieltoa oli katsonut sinne kiikarilla, siellä oli ollut mies kiikaroimassa Suomen suuntaan. Jostakin syystä se oli sallittu venäläisille, mutta ei suomalaisille rajamiehille. Oli Parkkilan kiikari laskeutunut nopeasti.

Kerran pimeän aikana hän oli kaverinsa kanssa seurannut, miten venäläiset rajamiehet jututtivat suomalaisia tyttöjä rajan toiselta puolelta. Olivat pyytäneet tansseihin venäjän puolelle, luvaten tulla vastaan ja päästää sopivasta kohdasta piikkilangan läpi. Kun rajan takaiset menivät pois, olivat suomalaiset miehet hiljaisuudessa menneet tyttöjen puheille: Muistakaa sitten, että ette mene sinne! Olivat tytöt luvanneet pysyä pois

Joku saksalainen turisti oli mennyt rajavyöhykkeen läpi rajalle asti ja irrottanut kilvet, joissa oli Neuvostoliiton tunnukset. Jonkin ajan kuluttua soittivat rajan takaa melko tiukan sävyisesti. Käskivät ottamaan kiinni anastajat, tarjoutuivat jopa avustamaan siinä. Suomen puolelta apu torjuttiin, luvattiin kuitenkin, että pian merkit palautetaan. Satamaan asti olivat anastajat päässeet, mutta tehostetussa tarkastuksessa paljastuneet ja rajamerkit pääsivät takaisin sinne, mihin ne kuuluivatkin.

Muuanna yönä Lauri oli partiokaverinsa kanssa kuullut kovaa möyrinää rajan takaa. Siinä ihmettä kerrakseen, mikä kone siellä möyryää. Pimeän turvin jäivät katsomaan. Kaveri tiesi kertoa, että tulossa on lumiaura. Kohta ilmestyykin valo puiden väliin, valtava kone tulee, työntää edellään lumiauraa. Aura oli hirsistä tehdyn talon näköinen, sen päälle oli tehty lava, jossa liikuskeli miehiä. Keskellä iso kamiina, siellä lyötiin pökköä pesään. Tuli loimotti kamiinan raoista, miehet vuoron perään lämmittelivät. Lumi väistyi auran edestä, leveää uraa syntyi lumen keskelle. Tien merkitystä eivät katsojat aavistaneet.

Paljon muitakin juttuja kuulin, mutta valitettavasti vain nämä muistan näytteiksi. Kirjoitan lisää, jos mieleeni palautuu.                                                                                                      

  Kaksi palstaa ehdimme hakata lähellä Karankajärviä, Esko Hämäläisen vaimon omistamassa metsässä. Kun toinen palsta loppui, meille luvattiin seuraava työmaa Alvajärveltä. Niin ajoimme eräänä aamuna parakille pakkaamaan tavaroitamme. Kun ne oli suunnilleen saatu kasaan, kertoi työnjohtaja, että vielä olisi kuitenkin hakattavaa myös Hämäläisen metsässä. Ei siis muuta, kuin vielä kolmannelle palstalle, jonka hakkuuta kesti viikon verran. Siinä olikin monenlaista puuta hakattavana, isoja kuusia ja mäntyjä sekä halkoja teimme. Lopuksi keräsimme ainakin yhden päivän ajan hajarunkoja melkoisen alueen. Kun vihdoin tuli aika siirtyä uudelle palstalle, sitä ei ollutkaan enää Alvajärvellä. Meidän piti lähteä seuraavan viikon alussa ennestään tuntemattomalle Korpisen kylälle. Siinä olikin jännitettävää yhden viikonlopun ajaksi, millaiseksi se tuntematon seutu osoittautuisi.

 Korpelan veljesten ja heidän isänsä lisäksi kanssamme samassa parakissa asui muuan toholampilainen Jalo. En muista hänen sukunimeään, mutta rauhallinen vanhahko mies kuitenkin. Kun eränä maanantain aamuna ihmettelimme isän kanssa kovin puhdasta pöytää, niin Korpelan pojat näsäviisaasti nenänsä kautta sanoivat: Pestiin pöytä. Taisi ollakin Jalo, joka siihen vastasi: Niin kun laskivat mäkeä. Muutenkin tämä Jalo piti veljeksiä silmällä ja rauhoitteli heitä, kun heidän isänsä jäi kotiinsa alkuopastuksen jälkeen.

  Laaniin tuodussa toisessa parakissa asuivat ajomiehet, hevosille he tekivät jonkinlaisen tallin. Siihen parakkiin majoittui kuitenkin yksi hakkuumies, Lauri Parkkila. Hänen juttujaan kuuntelin mielelläni, jos sille puolelle maltoin poiketa. Muistelen niistä muutamia tähänkin, enimmän osan olen unohtanut, mutta ainakin kaksi juttua insnööristä muistan, kolme muistin kauan, enää muistan vain kaksi. Alkujaan niitä oli ties kuinka monta. Samoin tämän entisen rajavartijan muistoja rajan pinnasta jäi mieleeni muutamia.                                               

  Insnööri oli hiukan näsäviisas, itseään kehuva ja jätkiä alta kulmain arvioiva tyyppi. Jatkuvana puheen aiheena hänellä oli, miten vähän miehet tekevät halkoja, kyllä sitä motti, pari kuitenkin tunnissa syntyy. Jatkuvaan itsekehuun kyllästyneenä muuan metsätyömies kerran heitti haasteen, että mennään metsän päiväksi ja kokeillaan, miten paljon niitä halkoja syntyy.

  Lähdettiin metsään aamuvarhaisella, sovittiin tehtäväksi yksi motti halkoja ja sitten käydään aamiaisella. Jätkä teki mottinsa, odotti aikansa, kun ei kaveria kuulunut, käveli kämpälle, hiljalleen söi aamupalansa, palaili metsään, teki motin, toisenkin. Kävi kämpällä kahvilla, teki metsässä vielä pari mottia. Odotti hetken, ajatteli, ettei kaveria sentään yöksi jätetä palstalle ja käveli kaverin pinolle. Insnööri nosteli silloin viimeisiä halkoja pinonsa päälle ja tuumiskeli:

En olisi ikinä uskonut, että yhdessä kuutiometrissä halkoja on niin paljon työtä. Kyllä minä nyt annan suuren arvon metsätyömiehelle.

  Toinen tarina koski rautateitä. Insnööri kyseli tavan takaa jätkiltä milloin minkäkin rautatien valmistumisvuotta. Eihän niitä monikaan tiennyt, muuan jätkää kyllästyi alinomaiseen kyselyyn asioista, joista ei hänellä ollut harmainta aavistusta. Mietti kerran tehdä sellaisen kysymyksen, että insnöörikään ei tiedä vastausta. Seuraavalla kerralla insnöörin tultua palstalle hän sai vastattavakseen kysymyksen:

– Minä vuonna valmistui Ullavan - Läntän rata?

Insnööri istuu kannolle, nojaa leuan kämmeneensä ja alkaa hiljaisena hokea:

– Ullavan – Läntän rata, Ullavan - Läntän rata, Ullavan Läntän rata.

Nousee nopeasti kohta, kävelee nopein askelin pois. Tulee takaisin seuraavana päivänä ja kertoo:

– Minä menin kotiin, katsoin rautatiekartasta, ei löytynyt. Menin kirjakauppaan ja ostin uuden, siinäkään ei ollut. Se on varmasti joku kapearaiteinen, missä se on?

Jätkä selittää sen jälkeen:

– Keski- Pohjanmaalla on pieni Ullava niminen kunta jossa vielä pienempi Länttä niminen kylä.  Siellä ei ole koskaan ollut rautatietä ja tuskin koskaan tehdäänkään.

Insnööri tuumasi: Olipa mieleen painettava neron koe, tuota täytyy joskus kysyä toisiltakin.