Maastomuistoja

  Sinä kesänä opettelin tekemään riukuaitaa, ei pisteaitaa, vaan vaakasuoraan aidakset asettaen. Olen nimittänyt sellaista lapeaidaksi tai muulla samantapaisella nimellä. Hain maantien takaa pajuisia ja koivuisia vitsaksia, joilla aitaa sidoin. Heinätyön välissä rakensimme äidin kanssa sellaista aitaa lähelle Rauhalaa, siellä silloin olleen ladon luokse, ladon ympärille, etteivät eläimet laitumella mene syömään talviheiniään ladon raoista kielellään urkkien. Sellainen keino niiltä havaittiin, ja ilmeisesti siksi sen aidan teimme.   Siirsimme äidin kanssa piikkilanka-aitaakin, kun Turusen Kalevi kynti seuraavan kesän varalle ruismaata kaksi sarkaa maantiestä rantaan asti veto-ojan pihan puolelle. Äiti uskalsi ajatella, että kun kylvetään ja viljellään ruista, on lapsilla ainakin leipää syötäväksi. Isän aikana viljellyt, ja osittain riihessä puidut rukiit oli syöty talven aikana, niin taas olivat leivät kaupasta ostettavien jauhojen varassa. Myöhemmin kesällä ajoin navetan kellari

31.12. Ti. Haimme Vilhon kanssa heinäkuorman Rajahoikasta. Lumihyyhmä pysäytti kuorman kuitenkin Jungan jäälle.    Olimme ennen syksyä isän, Arvi-sedän ja Vilhon kanssa tehneet heinää Rajapellolta, korvauksena siitä laitumesta, jonka Arvi-sedän lehmä oli syönyt meillä ollessaan varmistamassa sedälle kortteeria ja asuntoa. Talvella ne oli sieltä pois ajettava, ja tuumasimme uudenvuoden aattona tehdä ensimmäisen hakumatkan. Meillä ei ollut ennakolta tietoa, onko sinne mistään ajettua tietä, vai joutuisimmeko viimeiset viisi kilometriä ajamaan umpihangessa. Ajettu tie löytyi alkavaksi Kojolanperältä, Martti Virkkusen talon luota. Siitä oli ennenkin tien alku ollut, ja onneksemme hyvä tie oli ajettu aivan Rajapellon yläpäitse, vain satakunta metriä oli umpihankea. Siitä huolimatta hitaalla Tähti hevosellamme aika vierähti iltamyöhäiseen. Olihan meillä välillä umpihankea Reunalan ja Savelan välistä metsätaivalta toista kilometriä. Sillä välillä oli menomatkalla kaksi ojaa lumella täyt

  Toukokuun lähestyessä puolta väliä, alkoi rippikoulu tulla päätökseen ja konfirmaatio lähestyi. Kanttori opetti rippivirttämme, joka alkoi sanoilla: Suo Jeesus rakkaani, mun pitää liittoni, sun armos annoit mulle, kiitoksen tuon mä sulle, mua pidä suojassasi, ja hoida omanasi…   Joillekin pojille oli virren kahden säkeistön oppiminen liikaa, siitä kanttori piti eräänä aamuna puhuttelun: Teidän vanhempanne soittelevat ja sanovat, että teiltä vaaditaan liikaa. Ei pitäisi olla liikaa vaadittu, kun kaksi lyhyttä virren säkeistöä pitäisi oppia ulkoa laulamaan.   Varonen herkistyi lopun lähestyessä, eräällä tunnilla hän hiljaisella äänellä kertoi jonkun sanoneen, ettei rippikoulua voi pitää kirkossa, pojat ovat liian villejä. Nyt sen kokeneena sanon kuitenkin, että voi, kun se järjestetään tällä tavalla, ettei pahimmat ole toisia villitsemässä. Sitten hän jatkoi: En tiedä, mitä olette oppineet ja ymmärtäneet saamastanne opetuksesta. Jos olette ymmärtäneet edes pienen osan, niin tulos

  Ei niitä silloin, 1949 sanottu suviseuroiksi, ei ainakaan meillä. Puhuttiin vuosikokkousseuroista. Siitä minulle tuli hassu mielikuva. Kerran Rajahoikassa mummu lauloi laulua, "Vielä vähän viipykäämme," niin minä kuuntelin sitä pohtien. Mietin, että siinä pyydetään vielä lisää vuosia, ettei maailman loppu tulisi vielä. Pyydetään siis ikään kuin koota vielä aikaa, että siitä tulisi sekä viipyminen että vuosikokous. Että Jumala näin lisää aikaa, kun sitä laulamalla ja seuroissakin pyydämme. Tämä oli muuten harvoja kertoja, kun kuulin sen mummun laulavan. Hän ei ollut lauluihmisiä, niin kuin ei isä, enkä minäkään. Muurasjärveltä lähdettiin seuroihin kuorma-auton lavalla. Mahtoiko siinä olla edes vanerikoppia, jonkinlaisia penkkejä kyllä. Menomatkalta Haapajärvelle muistan melko vähän. Joitakin tapahtumia itse seuratilaisuudesta olen muistellut koko elämäni ajan. Sieltä on jäänyt lähtemättömiä elämyksiä, myös monta pohdinnan ja ihmetyksen aihetta. Yritän koota niistä jo