Maastomuistoja

  Harjoitusmielessä aloin opastaa kotiväkeäni retkille niihin maisemiin, joihin olin tutustunut opas- ja muiden kurssien aikana. Peuran Polun maastot olivat tutuimmat, yksin kävelin paljon myös Lapin Sormi maastoissa. Parhaiten niistä tutustuin Karankajärvien ja Suurijärven alueisiin. Kahvipaikalla, oli siellä tuli jossakin. Pitkospuilla. Eteläloen pohjapato Kuivajärven suulla Kahvitulilla Kuiva- Kotajärven välin kannaksella. Perheretki Kuivajärvellä Harjuntakasen polun risteyksessä Agri-Antti maatalousnäyttelyssä Pidimme pari päivää lomaa Pirttiniemessä, menimme sinne Kaisan kanssa. Illalla hain koulusta palanneet tytöt mökille. Olin niittänyt ja tuonut navetalle ison kuorman vihreitä heiniä Syvälahden kappaleelta. Saunan ja yön jälkeen vein tytöt odottamaan kouluautoa Muuraksen tien varteen, ja kävin kotona rahtaamassa lomittajalle lisää tuoreita heiniä.  Oli sateinen kesä ja pelto pehmeää, siksi e...

Muutaman viikon ajan elin ilman hevosta, kuljin metsässä rankoja  karsimassa kun lunta oli vielä kohtuullisesti. En ehtinyt hevosia  kysellä, kun meille tuli Herralan Markku. Hetken rupateltuamme  Markku siirtyi varsinaiseen asiaan: – Teiltäkö kuoli hevonen? – Niinhän tässä kävi. – Et oo vielä uutta ostanu? – En oo ehtiny kahtelemmaan, oon tehny muita töitä ja karsinu  rankoja. – Meinaat kuitenki vielä hevosen ostaa? – Semmonen on tarkotus, jos sattuu sopivan löytämään. – Meillä ois hevonen myytävänä, kiinnostaako? Olin kesällä nähnyt sen hevosen haravakoneen edessä, kun renki  Sulo haravoi jälkiä Herralan pellolla. Siinä hevonen näytti  rauhalliselta, melkein laiskalta. – Paljonko oot ajatellu hintaa sille? – Paljonko sinä sait vakuutuksesta? – ??? markkaa. – Jos antasit ensin sen ja myöhemmin lissää saman verran. Voisit hankkia rahhaa ajosta, minä tiijän ja voin suositella ajopalstaa  isäni vaimon, Marjatan metästä ...

Vielä ei ollut asiaa metsäajoille, korkeintaan rankoja saatoin hakea tasaisilta mailta hevosta ajoon totuttaessani. Kannoin keväällä painamani ja alustavasti veistämäni etureen jalasten aihiot tupaan ja aloitin niiden vähittäisen muokkaamisen. Aluksi veistin jalasten pohjia, sovitin niitä samaan muotoon jalkaviksi ja myös niin, että ne rekenä kulkisivat tasaisesti ajoteillä, ettei jalaksen toinen reuna ottaisi tiehen toisen reunan kulkiessa ilmavaelluksella. Koska minulta puuttui omakohtainen reen teon kokemus, etenin veistämisessä korostetun varovaisesti. Kun olin tyytyväinen, aloitin jalaksen sivujen ja yläosien työstämisen. Yritin veistellä varovasti, ettei oven takana kamarissa nukkuva pieni Hanna heräisi. Joskus saattoi silti joku puu kolahtaa sitä kääntäessäni. En muista Kaisan minua siitä moittineen, enkä muista lapsen heräämisiäkään. Äidilläni oli sanomisen sijaa sitäkin enemmän, jopa niin että siitä seurasi suukopua välillemme. Äiti kun kysyi, miksi en tehnyt rekiä...

    Parkkuusavotta Isä oli kulkenut Herralan Vilhon töissä, kerran hän kertoi Vilhon sanoneen, että olisi pojalle parkkuuta Niemen luona. Siitähän minä innostuin, sinne on päästävä heti. Jotenkin oli sovittu aika pinon katsomiseksi, en muista, oliko Vilho itse neuvomassa. Sain kahdesta (tai kolmesta) pinosta valita. Pino oli mitattu valmiiksi kuorineen, kuutiometriluku oli merkattu pöllin päähän. Taksasta tiesi, paljonko tienaa, kun sen pinon parkkaa.   Äiti pani hiukan vastaan, yritti houkutella pysymään kotona. Meillä oli alkamassa uuden talon pohjan kaivu, siinä olisi työtä, lupasi äiti siitäkin maksaa. Parkkuusavotta, kylän miesten ansiotyö houkutteli enemmän. Kävelin Hakosen rantaa Junganpurolle, purosta yli ja Kivilahen rajalta oikaisu metsän poikki Partalan tien päähän. Pinot olivat Niemen ja Laukkasen maiden rajalla. Minulla yksi, muutaman kuution pino, tottunut mies olisi parkannut sen päivässä tai parissa. Minulta, poikaselta, meni aikaa viikko, ehkä pari...