Maastomuistoja

Aloitetaan kuvalla seikkailukurssilta Korpilahden Oravivuorelta, minun piti käydä puussa katsomassa sinne sijoitetun paperilapun sisältö. En ollut paljoa kiipeillyt puissa, siksi minua hirvitti edes yrittää. Autettuna pääsin oksiin asti, siellä huomasin että olin vienyt kameran mukanani. En halunnut kiivetä kahdesti, siksi heitin kameran maahan, jossa eräs ryhmän jäsenistä otti kuvan. Toinen kuva on Heinolasta, jumppari mittaa sykettäni kesken UKK-kävelytestin. Lomasurkeen maastoon oli järjestetty yllätystehtävä. Henkilöauton etupyörät oli ajettu osittain ojaan, ympärillä oli  kurpitsoita ja muita puutarhan tuotteita sekaisin sielä sun täällä. Pienen auton lavalla makasi nainen epämääräisessä asennossa, tiedottoman näköisenä. Kaksi ryhmämme naista kokeili pulssia ja kertoivat sen tuntuvan selvänä. Sen kuultuamme jäimme odottamaan mitä tapahtuisi. Kun kukaan ei reagoinut, hönkäisin huolestuneena, että pitää soittaa 112 numeroon. Siihen "potilas" heräsi, no

31.12. Ti. Haimme Vilhon kanssa heinäkuorman Rajahoikasta. Lumihyyhmä pysäytti kuorman kuitenkin Jungan jäälle.    Olimme ennen syksyä isän, Arvi-sedän ja Vilhon kanssa tehneet heinää Rajapellolta, korvauksena siitä laitumesta, jonka Arvi-sedän lehmä oli syönyt meillä ollessaan varmistamassa sedälle kortteeria ja asuntoa. Talvella ne oli sieltä pois ajettava, ja tuumasimme uudenvuoden aattona tehdä ensimmäisen hakumatkan. Meillä ei ollut ennakolta tietoa, onko sinne mistään ajettua tietä, vai joutuisimmeko viimeiset viisi kilometriä ajamaan umpihangessa. Ajettu tie löytyi alkavaksi Kojolanperältä, Martti Virkkusen talon luota. Siitä oli ennenkin tien alku ollut, ja onneksemme hyvä tie oli ajettu aivan Rajapellon yläpäitse, vain satakunta metriä oli umpihankea. Siitä huolimatta hitaalla Tähti hevosellamme aika vierähti iltamyöhäiseen. Olihan meillä välillä umpihankea Reunalan ja Savelan välistä metsätaivalta toista kilometriä. Sillä välillä oli menomatkalla kaksi ojaa lumella täyt

  Palstamme metsän perällä lähestyi puolta väliä, toisesta päästä tuli vastaan toinen hakkaaja. Miehet kertoivat tulleen myös uuden työnjohtajan, ensi kosketukseni häneen oli, kun hän minut nähdessään käski sanomaan isälle miehen nimen, joka tietää meidän uuden palstamme sijainnin. Isän tulisi ottaa häneen yhteyttä, saadakseen sen palstan paikan tietoonsa. Minä tietysti unohdin nimen, jota en ollut aiemmin kuullutkaan. Niin kerroin isälle, että se on joku Huurula, joka sen palstan tietää. Isä tietysti kyselemään sen nimistä miestä, ei sitä löytynyt. Ei toki, kun ei ollut olemassakaan. Jotakin kautta isä lopulta sai selville, että sen miehen nimi onkin Vilho Muhonen, niin lopulta löysimme uuden palstan ja kävelymatkamme lyheni puoleen entisestään. Uudella palstalla olivat puut solakampia, kuusia oli enemmistö puista, kiviä oli vähemmän. Muutenkin palsta oli mieleisempi tehdä työtä, joten saimme enemmän kappaleita samassa ajassa. Palkkahan maksettiin valmistuneiden propsien lukumäärän

Tiessä riitti kunnostamista, syntyneitä nyppylöitä kuokin pois, notkopaikkoja yritin täyttää, vaikka se melko turhalta tuntuikin. Monttu pysyi paremmin täytenä, jos sen vahvisti pienillä puilla ja risuilla, ja se ehti kylmettyä vähintään yön yli. Muuten reki, varsinkin takareen keula kuljetti lumen pois montusta ja jätti sen seuraavan nyppylän päälle. Sillä tavoin ne epätasaisuudet syntyivätkin ja lisääntyivät, joskin alku löytyi aina luonnon normaalista maaston muodosta. Siis opettelijalle riitti työtä pitää tie edes kohtuullisessa kunnossa.   Välillä ehdin kuitenkin laaniin jatkamaan pinon pohjapuiden asettelua. Suurehkot pohjapuut piti asettaa poikittaisten puiden päälle, siten pyrittiin estämään pinon painuminen maan sisään, kun halot saattoivat olla siinä pinossa vuosiakin. Samasta syystä tehtiin myös tuuletusaukot, niiden kautta pystyi myös katsomaan pohjapuiden kunnon.   Metsäpalstalla riitti myös urien suunnittelua ja aukaisua, aina ei joka tietä saanut pinon lähelle. Sil