Ensiapuryhmään

Aloitetaan kuvalla seikkailukurssilta Korpilahden Oravivuorelta, minun piti käydä puussa katsomassa sinne sijoitetun paperilapun sisältö. En ollut paljoa kiipeillyt puissa, siksi minua hirvitti edes yrittää. Autettuna pääsin oksiin asti, siellä huomasin että olin vienyt kameran mukanani. En halunnut kiivetä kahdesti, siksi heitin kameran maahan, jossa eräs ryhmän jäsenistä otti kuvan.

Toinen kuva on Heinolasta, jumppari mittaa sykettäni kesken UKK-kävelytestin.

Lomasurkeen maastoon oli järjestetty yllätystehtävä. Henkilöauton etupyörät oli ajettu osittain ojaan, ympärillä oli  kurpitsoita ja muita puutarhan tuotteita sekaisin sielä sun täällä. Pienen auton lavalla makasi nainen epämääräisessä asennossa, tiedottoman näköisenä. Kaksi ryhmämme naista kokeili pulssia ja kertoivat sen tuntuvan selvänä. Sen kuultuamme jäimme odottamaan mitä tapahtuisi. Kun kukaan ei reagoinut, hönkäisin huolestuneena, että pitää soittaa 112 numeroon. Siihen "potilas" heräsi, nousi istumaan, ja antoi meille palautetta.
 Minulle hän sanoi, että jonkun pitää tällaisessa tilanteessa ottaa johto, sinä(minä) sen otit, mutta turhan myöhään. Ei saisi odottaa niin kauan. Vastasin tietäväni sen, mutta odotin mielestäni pätevimmän ottavan johdon, siksi odotin että pulssia koetelleet naiset pätevimpinä vastuun ottaisivat. Kun havaitsin, ettei kukaan ottanut aloitetta, oivalsin että minun on se otettava. Ymmärsin kyseessä olevan harjoitus ja että auto ja kurpitsat olivat rekvisiittaa. Vaikka kysyin hätänumeroon soitosta, en olisi niin pitkälle mennyt. Kuitenkin harjoitukset tulee ottaa yhtä vakavasti, kuin kyseessä olisi todellinen tilanne.
 Harjoituspotilas myösi sanani oikeiksi, ja neuvoi hakeutumaan kotipaikkakunnallani ensiapuryhmään. Niin sitten tein, kerron siitä enemmän tässä päivityksessä. Lainasin ensimmäisen kappaleen seikkailukurssin päivityksestä, mietin sen liittämistä retkioppaan päivitykseen, onhan siinä myös ensiapuohjeita. Ratkaisin kuitenkin, että laadin oman päivityksen aiheesta, onhan asia tärkeä, vaikka jäi osaltani lyhyeksi kuin kanan lento.

Opaskurssin ensiapukoulutuksesta se alkoi, olin kameran takana, en itse ehtinyt kuviin.

Harjoitustyönä lastoitin käden keittokauhalla ja siteellä. Ohjeena oli käyttää niitä tarvikkeita, joita löytyy ensiavun läheltä. Hyvä olisi ollut oikea lasta tai vaikka aaltopahvista muotoiltu tuki. Niitä ei ollut, siksi käytin kauhaa joka löytyi keittiöstä.
Alla harjoitus kolmioliinoilla

Kerholaiset harjoittelevat puhalettavan tuen käyttöä
Alla pään sidonta

 En löytänyt enempiä kuvia ensiavun viritteistä, siis jatkan kirjoittamalla, kun en osaa piirtää.
Inspiraation sain Jämsän kansanopiston seikkailukurssilla, erään yllättävän tehtävän tiimoilla sain nuhteita siitä, etten heti ottanut johtoa hoitooni. Samalla sain kehotuksen hakeutua kotiseudullani ensiapuryhmään, niin tein pian kotiin päästyäni.
 Olen kertonut muistoja tapahtumista ainakin kahdessa päivityksessä, siksi vain viittaan niihin tässä. Muistan joitakin katkelmia, joissa olin mukana SPR.n Pihtiputaan osaston toiminnassa. Useassa harjoituksessa kävin Pihtiputaalla, kun saamani neuvon mukaan katsoin Kotiseudun sanomista niiden ajan ja paikan. Ainakin kerran kävin vuosittaisessa toritapahtumassa Pihtiputaan torilla. En ollut vielä suorittanut ensiapuryhmän tutkintoa, kun olin harjoitusmielessä mukana Muurasjärven koululla, Suks Eemin hiihdon ensiapumiehenä. Mitään vahinkoa ei tapahtunut, eikä taitoani päästy testaamaan tosi toimissa.
  En muista kuinka kauan kuljin harjoituksissa, en ehtinyt ainakaan ensiapuryhmän jäseneksi asti opiskella, vaikka nonenlaisilla kursseilla ja harjoituksissa kävin. Eräänä iltana ryhmän jäsenet sopivat jonkin erikoisryhmän perustamisesta. Siihen en ilmoittautunut mukaan, mutta ajattelin käydä niissä perinteisissä harjoituksissa edelleen. Sellaiseen kutsua ei enää ilmestynyt lehteen, kerrottiin vain puhelinnumerot, joihin voi soittaa jos haluaa yhteyden syystä tai toisesta.
 Kun ei ollut tietoa harjoitusten ajoista eikä paikasta, jäi osallistuminen osaltani unohduksiin. Pihtiputaan torilla vuosittain järjestettyyn esittelytilaisuuteen osallistuin kaksi tai kolme kertaa. Ensimmäisellä kerralla otin astian mukaani ostaakseni hernekeiittoa, mutta se oli loppunut. Seuraaavana vuonna pidin varani, menin aikaisemmin ja ehdin keittoa ostamaan.

 Kysyin myöhemmin osaston vastaavalta, miksi en ole saanut tietoa harjoituksista. Hän vastasi, että jossakin iässä on paikallaan jäädä pois. Periaatteessa hyväksyn lausunnon, silti olen sitä mieltä, että myös meidän "vanhusten" taidot tarvitsevat päivitystä. Vaikka emme pysty täysipainoiseen suoritukseen, väitän että meidänkin taidoillamme ja toiminnallamme on merkitys. Kerronpa kaksi esimerkkiä tässä.Niissä olin itse autettavana, auttajilla oli auttamisen halua, mutta taidoissa toivomisen aihetta.

  Havaitsimme kahvin loppuneen ja päiväkahvi pitäisi keittää. Lähdin potkurilla kahvin hakuun, mutta poikkesin ensin urheilukaupassa jotakin ulkoiluun liittyvää katsomassa. Työnsin potkukelkan seinän viereen arvaamatta, että siinä oli vajaa metrin leveys peilikirkasta jäätä. Jalkani luiskahti ja kaaduin. Sen huomasi eräs pariskunta, jotka hyväntahtoisesti riensivät apuun. Toinen nosti vasemmasta ranteestani, jaksaen nostaa rintani tasalle. Toinen nosti oikeasta ranteesta niin ylös kuin käteni ylettyi. En saanut jaloillani otetta maasta, sanoin ettei tämä näin onnistu. Auttajat lopettivat nostamisen, sen jälkeen sain kiinni potkurin kahvoista, sain myös jalkani tukevasti maahan ja ilman ulkopuolista apua jaksoin ponnistaa seisomaan.
 Lähdin potkuttelemaan kohti kahvikauppaa, mutta muistin, että toinen auttajista taisi hälyttää ambulanssin ja palasin takaisin. Ajoneuvo tuli ja pääsin sisälle antamaan raporttia. Kuljettaja soitti Viitasaaren lääkärille, joka lupasin minun palata kotiin, mutta jos tulee ongelmia, voin mennä heti Pihtiputaan terveyskeskukseen.

Saman kaltainen tapaus sattui kesällä 2018 Keuruulla Jämsän kansanopiston seuroissa. Nukuimme yön Ison Kirjan hotellissa, aamulla kävelimme kahvipaikalle, jossa söimme myös puuron. Jatkoimme kävelyä asunnolle, mutta kun vaimoni kellahti nukkumaan vanhusten lepopaikalle, tein minä saman. Herättyäni tuli vastaan viereisen ensiapupisteen vapaaehtoinen, joka kertoi soittaneensa ambulanssin ja minun pitäisi mennä sen kyytiin. En tuntenut itseäni sairaaksi, väsyneeksi kyllä ja hivenen kuumeiseksi. Mittari näytti kuumeekseni 37,2, ei siis kovin paljoa. Seuraavat mittaukset näyttivät selvästi pienempiä lukemia.
 Miksi näistä kirjoitan? Siksi, että turhan varhainen ambulanssin hälytys voi, varsinkin massatapahtumissa, viedä tai pitkittää todellisessa avun tarpeessa olevilta tarvittavan avun.

Toisaalta on hyvä tietää ja muistaa, että päivystäjä joka vastaa avun pyyntöön, aina tiedustelee tietoja avunpyynnön kohteesta. Hänen tuleekin kysellä.


Koulutuksessa järjestettiin kuviteltuja tilanteita, joissa kukin meistä vuorollaan oli harjoituspotilaana. Vuorollani olin loukkaantunut ja väsynyt retkellä jossakin luonnonsuojelualueella. Kaksi retkeilijää löysi minut ja alkoi suunnitella auttamista. Ensiksi toinen heistä tarkisti pulssin ja hengityksen, niissä ei ollut vikaa. Toinen soitti samaan aikaan hälytyskeskukseen, sai yhteyden ja neuvot sekä lupauksen avun lähdöstä. Yhdessä auttajat alkoivat suunnitella, miten saisi kylmettyneen lämpiämään. He päättivät kerätä puita ja tehdä tulen.
 Palautteessa kouluttaja kertoi, että suunnitelma ja toiminta oli oikea. Ainoastaan tulen teosta voisi huomauttaa, koska ollaan luonnonsuojelualueella, jossa avotulen teko ja alueen puiden polttaminen on kielletty.  Poikkeuksena sen voi hyväksyä perusteella, että oli hätätila. Vain hätätilanteissa saa luonnonsuojelualueiden rajoituksia ylittää.

 Kerran olin virallisesti ensiapupäivystäjänä, Suks Eemin hiihdossa Muurasjärven koululla. Toisen kerran jouduin tai pääsin oikeaan tilanteeseen, seuraamaan ensiapua. Harjulinnassa oli päättynyt koulun joulujuhla, kävelimme koulun pihaa kohti. Siellä odotti automme, emme ehtineet autolle asti kun takaamme kuului huuto: "Hilkka ajoi puuhun."
 Oikeastaan hän ei ajanut, vaan auto kulki valtoimenaan, koska kuljettaja oli menettänyt henkensä. Paikalla oli ensiapuhenkilöitä, jotka kantoivat kuljettajan läheiseen paloauton talliin ja aloittivat elvytyksen. Pyrin mukaan kun ovella joku kysyi, kuulunko ensiapuryhmään. Vastasin että en vielä varsinaisesti, mutta olen opiskellut ja olen liittymässä. Silläpuheella pääsin sisälle.
  Odotimme kirkonkylältä tilattua ambulanssia, joka tuli liukkaan kelin vuoksi toivottoman hitaasti. Pelkäsimme sairasauton luisuvan ojaan, mutta varovasti ajaen se selvisi, vaikka ajoi peililiukkaalla tiellä.