Maastomuistoja

 Vanhan blogini osoite yllä. Siellä on elämäni vanhoja merkintöjä, erillisillä sivuilla osittain samoja kuin tässä uudemmassa blogissani. Tässä blogissani olen muistellut elämäni ruumiillisia töitä, mutta erityisesti olen halunnut kertoa vaiheistani retkillä, niistä metsäretkiä eniten esillä pitäen. Tässä päivityksessä pyrin kertomaan, miten ruumiini kunto ja voimat ovat vähitellen ehtyneet niin, etten enää pystynyt sellaisiin suorituksiin kuin nuorena. Koskaan en ole ollut huippusuoriutuja, enemmän pidän itseäni tasaisena puurtajana, mutta jossakin vaiheessa puurtaminen hiljenee ja kerran loppuu. Tässä ovat kuvat syntymäkodistani Rajahoikasta, joka sijaitsee Pyhäjärven kunnan eräässä kulmassa, Pihtiputaan kunta toisella ja Haapajärven kunta toisella rajallaan. Moskuankankaan puolella oli silloin valtion metsää, josta kertovaa punavartista, vihreää merkkiä ihailin lapsena.  Alemmassa kuvassa on pitkäaikaisin kotini Karmala Pihtiputaan Muurasjärvellä. Pieni talo johon muutimme 1

Vielä ei ollut asiaa metsäajoille, korkeintaan rankoja saatoin hakea tasaisilta mailta hevosta ajoon totuttaessani. Kannoin keväällä painamani ja alustavasti veistämäni etureen jalasten aihiot tupaan ja aloitin niiden vähittäisen muokkaamisen. Aluksi veistin jalasten pohjia, sovitin niitä samaan muotoon jalkaviksi ja myös niin, että ne rekenä kulkisivat tasaisesti ajoteillä, ettei jalaksen toinen reuna ottaisi tiehen toisen reunan kulkiessa ilmavaelluksella. Koska minulta puuttui omakohtainen reen teon kokemus, etenin veistämisessä korostetun varovaisesti. Kun olin tyytyväinen, aloitin jalaksen sivujen ja yläosien työstämisen. Yritin veistellä varovasti, ettei oven takana kamarissa nukkuva pieni Hanna heräisi. Joskus saattoi silti joku puu kolahtaa sitä kääntäessäni. En muista Kaisan minua siitä moittineen, enkä muista lapsen heräämisiäkään. Äidilläni oli sanomisen sijaa sitäkin enemmän, jopa niin että siitä seurasi suukopua välillemme. Äiti kun kysyi, miksi en tehnyt rekiä

Ensimmäisiä töitä kotona oli heinien haku tienristeyksen suuresta ladosta. En muista kenen hevosella niitä hain, sen muistan että yllättävästi hengästyin heinätukkoja kasasta kiskoessani ja kuormaan nostellessani. Syksyn aikana olivat ruumiilliset työni olleet vähäisiä, pulpetissa istuessa olivat voimat lihaksistani huvenneet. Louhulan miehet olivat pyytäneet meiltä apua, kun olivat tehneet hankintakaupan Kymiyhtiön kanssa, eikä heillä ollut moottorisahaa. Äiti oli luvannut ja Vilho oli aloittanut työn minun koulussa ollessani. Vilho oli ahkera mies, mutta tarkkuutta vaativissa töissä epäonnistui usein. Olin luvannut sahan Vilhon käyttöön, kunhan huolehtisi ketjun kunnosta hyvin. Viilaus oli silti mennyt pieleen. Toisen puolen kouruhampaat oli Vilho viilannut liian vinoon ja siksi saha oli alkanut puoltamaan. Kiristin ketjun ja viilasin sen ohjeen mukaisesti, sahasin välillä, mutta piti viilata toisen, kolmannenkin kerran. Vasta vähitellen alkoi viilauskulma teräpuolelta lähest

Nuori mieli saa joskus yllättäviä päähänpistoja. Minua eivät aikaisemmin maatalousnäyttelyt paljoa kiinnostaneet, mutta kun ammattikoulutuksen tuloksena uskoin jotakin ymmärtäväni, oli kiinnostuskin herännyt ja näyttelyyn piti päästä keinolla millä tahansa. Kesälomani sattui sopivasti Kauhavan maatalous- ja teollisuusnäyttelyn aikaan, niin luonnollisesti halusin sinne päästä. Suurin ongelma oli kyyti, sillä linja-autoyhteydet olivat heikot ja haettavat, eikä ollut aikaa lähteä naapureilta tiedustella yhteistä auton vuokraamista. Niinpä päätin hankkia matkaa varten mopon, jota tiesin myöhemminkin tarvitsevani. Lähdin lauantaina iltapäivällä, välillä pistäydyin harjoittelupaikasta hakemassa takin ja muutakin vaatetta kylmän varalle, ja niin suuntautui mopon matka kohti Lestijärveä. Tie oli hyvää, tasaista öljysoraa, mutta välillä tuli tavallistakin soratietä. Maisemat näyttivät Keski-Suomeen tottuneesta yksitoikkoisilta, mutta laajat peltoaukeat olivat sittenkin kumman

Heti maanantaina menimme metsään kylvämään männyn siemeniä, tiistaina oli vuorossa salpietarin levitys heinikolle. Kolmen päivän ajan puhdistimme perunamaata rikkaruohoista, lauantaina oli vuorossa´niittää hylkylaikut laitumelta. Koska lehmät jättävät lantakasoja jälkeensä laitumelle ja sen jälkeen niiden ympärykset syömättä, on välttämätöntä niittää laikkujen pitkä heinä ja korjata se pois. Niiton jälkeen kasvanut ruoho kelpaa vähän paremmin syötäväksi eläimille. Näin saadaan laitumen kasvu paremmin hyödyksi. Perunamaa maantien takana oli vuorossa seuraavana, puhdistimme siitä rikkaruohoja ensin kitkemällä suurimmat ruohot. Jatkoimme työtä rautaharavilla, siten jäi puhdas ja multava pelto, jossa perunoiden oli hyvä kasvaa ja tuottaa satoa. Perunan multaus oli vuorossa seuraavana, siinähän nostetaan vakojen pohjista multaa penkkien päälle, perunan varsien ympärille. Pian aloitimme heinätyöt, muistelen että Unto niitti ensimmäiset lohkot. Heino haki asemalta valtion hankintakes

Salaojituskurssi Juhannuksen jälkeen nelipäiväinen salaojituskurssi vei meidät Unton kanssa Haapajärvelle. Kurssi toteutettiin koulun tiluksiin ostetun Eerolan tilan yhdellä peltolohkolla. Muutamat koneiden ajoon oppineet pojat pääsivät harjoittelemaan salaojituskoneen ajamista, me muut teimme jälkitöitä, höyläsimme ja tasasimme ajetun ojan pohjaa, laskimme siihen tiiliputkia ja peitimme putket sorakerroksella. Höyläämistä oli melkoisesti, sillä salaojakoneen ohjaimiin tottumattomien jäljeltä ojan syvyys vaihteli paljon. Erikoisesti vaihtelua aiheutti´ajovuorojen vaihtelu, että useampi kaveri sai tuntumaa koneeseen. Meille jälkitöiden tekijöille se aiheutti runsaasti ylimääräistä tekemistä, joskus kiukun purkauksia mutta useammin sentään huumorin kyllästämiä tilanteita ja sutkauksia. Joiltakin kohdilta piti höylätä tai jyrsiä jopa 20 – 30 senttiä, välillä oli liian syviksi ajettuja kohtia, joihin lisättiin soraa. Hämminkiä aiheutti myös meidän oppilaiden erilaiset murteet ja k