Suviseuramatka

Salaojituskurssi

Juhannuksen jälkeen nelipäiväinen salaojituskurssi vei meidät Unton kanssa Haapajärvelle. Kurssi toteutettiin koulun tiluksiin ostetun Eerolan tilan yhdellä peltolohkolla. Muutamat koneiden ajoon oppineet pojat pääsivät harjoittelemaan salaojituskoneen ajamista, me muut teimme jälkitöitä, höyläsimme ja tasasimme ajetun ojan pohjaa, laskimme siihen tiiliputkia ja peitimme putket sorakerroksella. Höyläämistä oli melkoisesti, sillä salaojakoneen ohjaimiin tottumattomien jäljeltä ojan syvyys vaihteli paljon. Erikoisesti vaihtelua aiheutti´ajovuorojen vaihtelu, että useampi kaveri sai tuntumaa koneeseen. Meille jälkitöiden tekijöille se aiheutti runsaasti ylimääräistä tekemistä, joskus kiukun purkauksia mutta useammin sentään huumorin kyllästämiä tilanteita ja sutkauksia. Joiltakin kohdilta piti höylätä tai jyrsiä jopa 20 – 30 senttiä, välillä oli liian syviksi ajettuja kohtia, joihin lisättiin soraa. Hämminkiä aiheutti myös meidän oppilaiden erilaiset murteet ja käsitteiden ymmärtäminen. Muistan kuinka olin höylännyt osuuttani ja pyysin Untoa katsomaan pitämäni sihtikepin päätä syvyyden sopivuutta. Unto katsoi sihtilautoihin verraten ja kertoi, että oja on liian matalaa. Jatkoin höyläämistä ja hetken kuluttua Unto taas kertoi ojan olevan liian matalaa. Kysyin että paljonko sitä pitää vielä syventää, niin Untopa vastasi, että sitä pitää täyttää, ojan pohja on liian matalalla. Meillä Muurasjärvellä oli siis erilainen käsitys ojan mataluudesta. Heillä oja on matalaa jos sen pohja on alhaalla. Meillä matala oja tarkoittaa, että maan pinnan ja ojan pohjan väli on pieni, se korjataan syventämällä ojaa, eli kaivamalla ojan pohjasta maata pois.

Eerolan pihaan, Lohijoen töyräälle, oli järjestetty kenttäruokailu. En tuntenut sitä iäkästä naista, joka siellä meille keittoa tarjoili, mutta pidin suuruksella ja makaronilla saostetusta lihakeitosta, jota oli tarjolla. Niinpä lausuin kuuluvalla äänellä: ”Onpa meillä täällä hyvä emäntä!” Tietysti sain palkkioksi hymyilevän keski-ikää vanhemman naisen katseen ja nyökkäyksen.

Yhtenä iltana menimme Kumisevan eli Varisperän tien varteen, siellä oli rakenteilla sikatalouskoeasema Tolppa nimiselle tilalle. Kun valtio oli ottanut maamieskoulun vastuulleen, jäi koulun kannatusyhdistykseltä tarkoitus ja tehtävä. Yhdistys päätti jatkaa toimintaansa ja rakentaa koeaseman sikatalouden tarpeisiin. Menimme Tolpan pihaan ja kuorimme tuoreita sinne ajettuja männyn runkoja. Ongelmaksi työssä ilmenivät tylsät työkalut, joku kysyi johtajalta, voisiko niitä tahkota että työ sujuisi ja työn jälki paranisi. Ilman tahkoa ei teroittaminen onnistu, eikä Tolpalta sellaista löytynyt. Joku muisti Heikki Heikkilän asuvan naapurissa, niinpä johtaja huusi kovalla äänellään: ”Heikki!!” Heikki tuli kysyen: – ”Mitä nyt?” – ”Tarvitaan sata tahkoa.” – ”Ei meillä oo kun yksi.” – ”Saisko sitä lainaksi kun pitäs tahkota kirveitä ja petkeleitä?” Heikki sai kaverin tahkon hakuun, kohta he ahkeroivat teroitustyössä ja tylsiä työkaluja oli jonoksi asti. Kuorinta alkoi olla puolivälissä kun johtaja tuli kyselemään vapaaehtoisia, työhaluisia miehiä, tarvittaisiin muutamia. Hetken kuluttua alkoi pihan toiselta laidalta kuulua tömähtelyä ja sakea pöly nousi ilmaan joka kerta, kun vanha aikansa palvellut hirsirakennus koki viimeistä kohtaloaan.

Suviseuramatka

Salaojakurssin puolessa välissä muistin, että sukkani pitäisi pestä opistolla. Mietin mahdollisuutta soittaa Kaisalle ja pyytää, että hän etsisi sukkani ja pesisi ne. Kuitenkin pyöräilin opistolle ja pesin sukkani itse ja jätin ne kellarin saunaan kuivamaan. Opiston puolella kuulin Leena Räihän harmittelevan, ettei taida päästä suviseuroihin. Menin oitis kysymään syytä ja Leena selitti, että Reisjärveltä lähtevän linja-auton paikat ovat täyttyneet niin, ettei hänelle enää paikkaa riittänyt. Lupasin luopua varaamastani autopaikasta, että Leena mahtuisi. Hän oli lupauksesta todella hyvillään, suorastaan hyppi ja nauroi, että sittenkin pääsee suviseuroihin.

Salaojakurssi loppui torstaina, pyöräilin yöksi opistolle nähdäkseni, onko minulle paikka autoon vai lähdenkö junalla kuten olin Leenalle luvannut. Lopulta mahduimme molemmat siihen autoon ja minulle selvisi, että olisin mahtunut myös Muurasjärveltä lähtevään autoon. Kahta paikkaa en tarvinnut, nousin autoon siis opiston pihasta, josta se tuli meitä noutamaan. En muista pitkästä automatkasta muuta kuin jatkuvan maisemien vaihtumisen, en muista perille saapumistakaan. Seurakenttä oli kauniin vihreä, kirkko komeili mäellä kentän laidalla. Seurakentällä tapasin seuroihin Muurasjäveltä lähteneessä autossa saapuneet veljeni. Ainakin Pentin ja Tuomon tunnistin kuvasta, ilmeisesti Pekka oli jäänyt äidin avuksi kotiin. He olivat tuoneet leipää ja voita kotoa, yhdessä haimme keittolautaset tarjoilupöydältä. Palattuamme ruokapöydän ääreen, oli Pentin jättämä leipäsalkku kadonnut. Jäin vartioimaan keittolautasia, Pentti käveli löytötavaratoimistoon salkkuaan etsimään. Sieltä se löytyi, joku oli nähnyt yksinäisen salkun pöydällä ja arvellut unohtuneeksi. Viivästyksen jälkeen pääsimme syömään jäähtyneen keittomme kotileipää ja maitoa särpimenä.

Olin haaveillut liikkumisesta seurakentällä yhdessä Kaisan kanssa, mutta hän katosi ennen kuin ehdin laskeutua autosta ulos. En tiennyt missä hän liikkui, tiesin tosin, että kesäkurssin tytöillä oli yhteinen majoitus, taisi olla Rauhanyhdistyksen talossa. Kuulin erään kuulutuksen, joka sai korvani herkistymään, jotenkin kuulosti kuin olisin kuullut Kaisa Moisalaa kysytyksi ja että Matti odottaa. Pieni epäilys mustasukkaisuuden suuntaan vihlaisi silloin, yritin muistaa Kaisan sukunimeä, onko se Moisala vai Moilanen. Tapasinhan sitten Kaisan jonakin päivänä, ehkä lauantaina tai sunnuntaina, joku otti meistä kuvankin isäni vanhalla kameralla, joka oli mukanani. Kolmanneksi houkuttelivat kuvaan Soili Tikkanen nimisen tytön, jota en ollut aiemmin huomannutkaan, ja jota en oikein oppinut koskaan tuntemaan. Nykyisin tiedän hänestä vain nimen, missä mahtaa naisena kulkea ja millä nimellä? Kaisa sen nimen on minulle kertonut, muuten tuskin sitä tietäisin.

Perille päästyämme, ennen hajaantumista meille oli kerrottu, että lähdemme pois seurojen loppusanojen jälkeen, jolloin kaikkien on saavuttava auton luokse. Melkein kaikki saapuivat, mutta laskenta osoitti yhden puuttuvan, häntä ei näkynyt eikä kuulunut missään. Pitkähkön odottelun jälkeen joku arveli hänen olevan tyttöjen majapaikassa, Joensuun Rauhanyhdistyksen toimitalolla. Auto ajoi sinne, tytöt kävivät etsimässä mutta turhaan, ei löytynyt. Ajoimme takaisin seurakentälle, ei näkynyt eikä kuulunut. Keskustelivat kenttäkuulutuksestakin, mutta kun kaiuttimet oli suljettu ja osin purettukin, ei kuulutus enää onnistunut. Lopulta kadonnut löytyi ja pääsimme matkalle opistoa kohti. Väsymyksen lisäksi muistan matkalta kaksi asiaa, melko pian Joensuusta lähdettyämme oli tien oikealla puolella suurehko henkilöauto tien oheen suistuneena ja katon varaan pysähtyneenä. Ensimmäisen kerran näin silloin auton pohjan niin selvästi läheltä, kun kuljettajamme pysähtyi tilannetta katsomaan. Autossa ei ollut sisällä ketään, olivat päässeet pois, ja kun välitöntä avun tarvetta ei ollut, lähdimme kohta matkaa jatkamaan. Toinen mieleeni jäänyt asia oli Leena Räihä edessä keskustelemassa kuljettajan kanssa. Myöhemmin Leena kertoi puhuttaneensa ajuria, ettei pääsisi nukahtamaan.