Maastomuistoja

Lähde Syväsalmen lähellä. Voi olla kuivana kesänä vedetön Metsässämme on yksi isohko lähde, isä minut sen luokse vei ensi kerran. Olin silloin noin 10 vuoden ikäinen, karsimme rankoja läheisellä mäellä. Oli helle ja kotoa viety juoma loppui, kävimme isän kanssa hakemassa lähteestä lisää kylmää vettä. Lähteessä oli silloin kaksi tai kolme erillistä, avointa silmäkettä. Niistä levisi vettä ympäristöön niin, että noin aarin alueella kasvoi vain sammalta ja varpuja. Lähteen vesi oli kylmää ja hyvää, join sitä mielelläni. Isäkin joi ja otimme pullolliset mukaamme työpisteeseen. Kun vesi loppui pulloista, lähetti isä minut yksin hakemaan lisää.   Osasin lähteelle, täytin pullot, mutta suuntavaistoni petti. Lähdin ja kävelin väärään suuntaan, vaikka oikeaan kuvittelin käveleväni.Nousin kankaalle, kun isää ei siellä näkynyt, palasin lähteelle. Onneksi osasin. Kaksi tai kolme kertaa kävin kankaalla, vaikka se oli mielestäni liian lähellä. Lopulta aloin järkeillä, tajusin että olin p

Kevään töitä Jalasten painamisen välissä pilkoimme talvella ajetut rangan pieniksi, kevään edistyttyä aloitimme heinikoiden lannoitukset ja muut kylvötyöt. Saatuamme Karmalan kylvöt tehdyiksi entiseen tapaan, siirryin valmistelemaan Rajahoikan toukoja. Niitä tein aluksi iltatöinä, sillä olin päässyt istuttamaan männyn taimia rautatien varteen Kymin metsään. Siellä oli jännää kuunnella uutisia maailmalta muiden työmiesten kertomana, Rajahoikassa minulla ei ollut radiota. En siis voinut kuunnella uutisia, en olisi ehtinytkään, sillä lyhyitä ruokataukoja ja yön tunteja lukuun ottamatta ahkeroin illat isolla suolla ojiin kasvaneita pajuja kaataen ja polttaen. Päivät työskentelin Kymin istutuksella siihen asti, kuin sitä työtä riitti Karhunpiilon sydänmaalla. Kaisakin innostui lähtemään Rajahoikkaan yökuntiin, hän valmisti meille ruoat, niin minulla oli enemmän aikaa peltotöihin. Pajuja polttaessani kannoin ja heitin niitä nuotioon, eräänä iltana huomasin kellon kadonneen ranteest

H evosen etsintää Tästä voin joustavasti siirtyä muistelemaan syksyistä hevosen etsintäämme. Vain vähän tarvitsi kysellä vihjeitä, kun sain kuulla että Partalan hevonen on myynnissä. Menin sinne katsomaan, Matti esitteli auliisti kaunista vetoeläintään, käski testata ja kokeilla eri tavoin: ”Lyö!” En sentään lyönyt enkä usko Matin sitä tosissaan tarkoittaneen, mutta talutin eri tavoin, pyöriskelin ja pyöritin, taisin itsekin pyörähtää sen alitse, eläin seurasi minua ja toilailujani rauhallisena, korkeintaan vähän ihmetteli. Siitä arvelin hevosen ostavani, Matti sanoi hinnan, tein pankissa lainahakemuksen pyydetyn hinnan mukaisesti. Pankki myönsi lainan ehdolla, että hevosen myyjä tallettaa hinnan tilille siksi ajaksi, kun lainaa pankille makselen. Asia tuntui asettuvan järjestykseen, mutta ei ollutkaan vielä, tuli mutkia mukaan. Muutamat naapurit saivat tiedon ostoaikeestani ja alkoivat varoitella, että se hevonen on sairastanut lannehalvauksen ja että se tauti on herk