Kastuneet tulitikut

Hevosen etsintää

Tästä voin joustavasti siirtyä muistelemaan syksyistä hevosen etsintäämme. Vain vähän tarvitsi kysellä vihjeitä, kun sain kuulla että Partalan hevonen on myynnissä. Menin sinne katsomaan, Matti esitteli auliisti kaunista vetoeläintään, käski testata ja kokeilla eri tavoin: ”Lyö!” En sentään lyönyt enkä usko Matin sitä tosissaan tarkoittaneen, mutta talutin eri tavoin, pyöriskelin ja pyöritin, taisin itsekin pyörähtää sen alitse, eläin seurasi minua ja toilailujani rauhallisena, korkeintaan vähän ihmetteli. Siitä arvelin hevosen ostavani, Matti sanoi hinnan, tein pankissa lainahakemuksen pyydetyn hinnan mukaisesti. Pankki myönsi lainan ehdolla, että hevosen myyjä tallettaa hinnan tilille siksi ajaksi, kun lainaa pankille makselen. Asia tuntui asettuvan järjestykseen, mutta ei ollutkaan vielä, tuli mutkia mukaan.

Muutamat naapurit saivat tiedon ostoaikeestani ja alkoivat varoitella, että se hevonen on sairastanut lannehalvauksen ja että se tauti on herkkä uusimaan. Vakuutukset eivät korvaa uusiutuneen lannehalvauksen vahinkoja. Muistin lukeneeni maamieskoulussa lannehalvauksesta ja sen oireista, ja katsoin viisaimmaksi unohtaa Partalan komean hevosen ostamisen ja etsiä juhtaa muualta. Siinä vaiheessa siirryin hiljaisesti vain tunnustelemaan ilman aktiivista etsintää.

Syksyllä kuulin, että Jaakko Kaipaisella Kojolan Lusikkanevalla on hevonen myytävänä. Ohjasin moponi sinne, isäntä ei ollut kotona, mutta tulisi myöhemmin. Kävin odottaessa tallissa eläintä katsomassa, moitteettomalta näytti, joskin vähemmän siisti oli kuin Partalan hevonen. Istuin tupaan odottamaan ja jonkin ajan kuluttua kuului ulkoa pauketta jota ihmettelin ja kysyin sen aiheuttajaa. Emäntä kertoi hevosen potkivan seiniä, se pyytää sillä tavoin ruokaa. Sellainen ruoan pyynti alkoi hirvittää, meidän pahaisen tallimme seinät eivät sellaista kestäisi. Istuin vähän aikaa ja kun isäntää ei tullut, lähdin kotimatkalle ja tavallaan unohdin hevosen etsinnän muutaman kuukauden ajaksi.

Saunarakennuksen muistelua

Olin edellisenä talvena kaatanut metsässä ja ajanut tien varteen puut tuvan päätyyn suunniteltua uutta saunaa varten. Keväällä puut sahattiin ja taapeloin ne odottamaan lopukesää, jolloin ehtisin kehikkoa pystyttämään. Toukokuussa tilasin Pirttiahon kaupasta mitan mukaiset konesaumapellet, että ne ehtisivät ajoissa katon tekoon. Syksyllä sain kehikon valmiiksi, takstuolit ja ruoteet naulasin, vain pellit puuttuivat. Ne eivät tulleet neljänä kuukautena, menin kauppaan peräämään peltien toimitusta. Tilauksen ottanut konemyyjä käveli kaapille ja veti hyllyltä keväällä sinne panemansa tilauslistan jota ei ollut välittänyt minnekään. Hän lupasi heti tilata pellit ja kai tilasikin, mutta kun niitä ei parin, kolmen viikon aikana kuulunut, kerroin myyjälle peruvani tilauksen. Myyjä selitti ettei kyseistä peltiä ollut silloin Suomessa missään, mutta seuraavalla käynnilläni hän kertoi tilanneensa ne jostakin pieneltä pajalta, mutta ei muistanut mistä.

Vetkutteluun kyllästyneenä peruutin tilauksen joka tapauksessa ja tilasin Kotikunnasta arvioimani määrän vajaan parin metrin mittaisia peltilevyjä, tarkoituksella saumata niistä itse vesikatto uuteen saunaamme. Syksyn viimoista ja sateista huolimatta onnistui peltien takominen kohtuullisesti, ainoastaan pari peltiä jäi puuttumaan, niitä ei tuntunut löytyvän mistään. Tuskittelin katolla puuttuvia kahta peltilevyä, kun pihaan ajoi konesaumapelleillä kuormattu auto. Kuljettaja kertoi tuoneensa tilaamani pellit, jotka jouduin palauttamaan. Pirttiahon myyjä ei siis onnistunut perumaan tilausta, vai liekö halunnutkaan. Ihmettelin automiehelle tilaukseni kummallisia vaiheita ja tietysti silloin harmitti, etten malttanut odottaa epävarmaa tilausta, joka lopulta tulikin perille. Aikanaan sain myös puuttuvat pienet pellit, ja sain vesikaton valmiiksi.

En tiedä minne tilaamani konesaumapellit päätyivät, samassa kuormassa oli toisetkin pellit, saman kaltaisin vaihein kuin omakin tilaukseni. Kuulin myöhemmin että Eemil Saarelainen oli tavallani tilannut pellit rakentamaansa Lähikankaan taloon, toimituksen viipyessä oli perunut tilauksen Pirttiaholta ja tilannut Pihtiputaan Osuuskaupasta. Kun Pirttiahon peltilähetys ilmestyi hänen pihaansa, oli Eemi lähettänyt sen pois, koska oli lähetys tulossa muualtakin. Auto palasi Muurasjärvelle Osuuskaupan pihaan, jossa kuljettaja kertoi perutuista toimituksista. Myymälänhoitajan tiedusteltua peltien tilaajaa, sen kuultuaan myymälänhoitaja otti Lähikankaan peltilähetyksen Osuuskaupan nimiin ja käski viedä kuorman Saarelaisen Eemin pihaan, jossa se oli jo kerran käynyt.

Sain lopulta saunaamme vesikaton, kävin pyytämässä Martti Paanasta muuraamaan savupiipun ja Martti tuli. Martin ohjeen mukaan tein laastin hiekasta ja muuraussementistä, jota kauppias oli suositellut. Sitä kehui Marttikin, kertoi että se on hyvä pakkasilla ja niin oli, totesin sen itsekin laasteja sekoittaessani. Laastia voin tehdä tarpeen mukaan, sitä ei tarvinnut kalkkilaastin tapaan tehdä likoamaan. Pakkasen aiheuttama jäykkyys korjattiin tilkalla kuumaa vettä. Kun hormi alkoi valmistua, Martti tiedusteli miten olen aikonut tehdä saunan lattian. Kerroin aikoneeni valaa sen, Martti ehdotti voivansa liipata eli hioa sen valamisen jälkeen. Tein sementtilaastit, Martti tasoitti lattian ja seuraavan päivän valjettua viimeisteli eli liippasi sen vettä hylkiväksi. Myöhemmin asensin rehukeittimen pesuhuoneeseen ja saunan puolelle kiukaan, kun lattia oli kovettunut liikkumisen kestäväksi.

 

Keurusselkä 15.12. torstai. (päiväkirjastani)

Torstai, alku toiselle viikolle täällä. Viime viikon torstaiaamuna alkoi työ tuolla rakennuksella, kun olin keskiviikkona tullut tänne. Lautojen kasuuta ja betonilaudoituksen purkua olivat ensimmäiset työni. Niiden jälkeen olen erään miehen kanssa oikaissut piikkaamalla mutkalle levinnyttä betoniseinää. (Jatkossa vapaata muisteluani.)

Työnjohtaja joka meidät siihen opasti, kertoi että se piikataan ja valetaan, koska on näkyvällä paikalla sisääntulotien vieressä. Jos se olisi huonommin näkyvissä, se saisi olla korjaamatta.

Seinä oli pullistunut valun aikana surrauslankojen levittyä tiukan vibrauksen aikana. Kun laudoitus oli pakkassuojauksen sisällä piilossa, ei leviämistä voinut seurata, vaan se oli arvioitava.

Piikkaamisessa tulikin meille melkoinen työ. Aluksi saimme hyvät, maasepän harjateräksestä tekemät, teroittamat ja hyvin karkaisemat piikit. Vasaroiksi valitsimme käteen sopivan tuntuiset ”moskat.” Niillä työ sujui aluksi hyvin, välillä vaihdoimme piikit terävämpiin useaan kertaan, mutta aikanaan ne kaikki olivat kertaalleen käytetyt ja mielestämme tylsät. Seppä oli lähtenyt pois työmaalta, eikä toista seppää heti löytynyt. Niin jouduimme vaihtamaan käyttöön kerran tylsiksi arvioimiamme piikkejä ja onnistuihan työ vieläkin niillä. Ranne ja hauislihas olivat kipeytyneet jo ensimmäisinä piikkauspäivinä, tylsien piikkien vaatima tiukempi isku vielä pahensivat rasituskipua.

Toisella viikolla oli tullut toinen seppä. Hän teroitti piikit loivasti ja terävään kärkeen. Aluksi piikkaaminen oli helpon tuntuista, mutta pian saimme havaita, ettei uusi seppä osannut karkaista taottuja piikkejä. Useimmat niistä olivat kärjestä pehmeitä, tylsyivät parissa tunnissa vaihtokuntoon. Muutamista piikeistä katkesi kärki, ne oli karkaistu koviksi tai päästetty huonosti. Toisella viikolla tuli traktori, kompressori ja ilmavasara meitä auttamaan, puolessa päivässä se yhdistelmä teki piikkaustyön valmiiksi. Saivat puolessa päivässä aikaan sen, mitä me kaksi miestä olimme piikanneet vajaassa kahdessa viikossa.

Valutöissä

Kirvesmiehet olivat naulanneet urakalla suuria valujen aluslaudoituksia, kun he saivat urakkansa valmiiksi, alkoivat kymmenien neliöiden laajuiset valutyöt. Laudoitusten päälle oli levitetty muovitus, sen päälle olivat raudoittajat levittäneet ja sitoneet ristikkonsa tukemaan valettavia betonikattoja ja -lattioita. Niiden alapuolista kerrosta lämmitettiin sijoitetuilla tehokkailla öljylämmittimillä, jotka puhalsivat savun lämmitettävään tilaan.

Lämmityksestä oli huolehdittu hyvin, esilämmitys hoidettiin kuumalla painepesulla. Siinä kuuman höyryn paineessa sulivat viimeisetkin lumi- ja jäämuodostumat, ja alusta oli valmis betoniasemalta tulevalle valumassalle. Aluksi olin mukana tasoittamassa massaa, mutta työn edettyä jäin jälkijoukkoon vetämään, kantamaan ja levittämään muovipäällysteisiä eristelevyjä valun päälle. Työ sujui ketjuna niin, ettei lämpö juuri päässyt karkuun valusta eikä valumassa jäätynyt. Kun laaja valettava alue tehtiin keskeytyksettä ja miehiä oli vähän tarpeeseen nähden, jouduimme jokainen tekemään ylityötä. Minulle se oli elämäni parasta hankeaikaa, raskasta kyllä. Mutta kun rakennustyössä oli metsätyötä paremmat palkat, ja kun niihin tulivat päälle ylitöiden prosenttikorotukset, niin vaikka apumiehen palkka oli muita alempi, olin siihen hyvin tyytyväinen. Kun työtä jatkui tiiviiseen tahtiin jouluun asti, sain mukavan tilin joululoman alkaessa. Joululoman aikana kävin Taivalkoskella

morsiantani tervehtimässä, samalla hoidimme kuulutusasioita ja päätimme hääkutsuista. Vuoden vaihduttua palasin Keuruulle rakennustyöhön.

Taivalkosken kirkkoherran virastosta on tullut sellainen ruskea kirjekuori. Ilmeisesti siinä on kuulutus todistus. Emme ole avanneet sitä, koska se on tullut (tietysti) sinun osoitteellasi.

Äiti tuli juuri soittamasta. Kuume on kuulemma laskenut, mutta tuntuu olevan keuhkokuumeen vaara. Ei ollut puhelimessa mielellään kertonut asiasta kovin paljon. Äiti aikoo mennä huomenna katsomaan Anittaa, joka on Haapajärven sairaalassa, koska lähempänä ei ole lääkäriä.

Äidin mieli on ollut melko matalalla, koska Anitan sairauden lisäksi toinen pikku possuista ei tahdo pysyä terveenä. Ei saada syömään millään.

Eipä sitten muuta, hyviä työhaluja sinulle sinne, vaikka kirjoitankin näin ikävissä merkeissä.

Jumalan rauhaan, Pekka.

Arjen askareissa

Pekka kertoi kirjeessään saapuneesta metsänmyyntiluvasta ja työttömyydestään, tavallaan ne vaikuttivat minunkin ratkaisuihini. Toisaalta teki mieli palata Keuruulle sen hyvän palkkatason vuoksi, toisaalta tuntui pahalta jättää nuori vaimo häiden jälkeen ja lähteä työhön kauas vieraalle paikkakunnalle, jonne ei uusia työläisiä otettu kuin työvoimaviranomaisten lähetteiden perusteella. Aivan nopeasti eivät Kaisa sen kummemmin kuin Pekkakaan olisi sellaista työosoitusta saaneet, tuskin laisinkaan. Toisaalta pienessä aukkohakkuussa ei olisi työtä kahdelle koko talveksi, muutakin työtä pitäisi saada.

Olin syksyllä etsinyt hevosta, hakenut ja saanut lainankin sitä varten. Vaikka ajaisin hankintapuut omalla hevosella, ei työtä riittäisi koko talveksi. Yhtiöillä on muitakin metsiä hakattavina, vaikka ajamiset olivat hyvää tahtia siirtymässä traktoreille, silloin vielä ajettiin hevosilla ainakin pienimpiä savotoita. Neuvottelin Kymi-yhtiön ostomiehen, Gunnar Turpeisen kanssa metsäkaupasta. En tiedä kuinka metsämme houkutteli yhtiötä, mutta ainakin Kunnari varmaan halusi auttaa entistä naapuriaan. Niitä en ajatellut silloin, mietin vain omaa talouttamme. Paluu Keuruulle houkutteli, mutta houkutteli myös työ kotoa käsin. Niin kerroin Kunnarille, että puukauppa olisi muuten selvä, mutta pitäisi saada muuta hanketta lisäksi, mieluummin hevosajoa. Siihen Kunnari tuumi, että kun tuon olisi tiennyt ennen, ajoa olisi ollut, mutta se on ehditty luvata Karhunpiilon veljeksille.

Seuraavassa hetkessä Kunnari jatkoi, että jospa sieltä Rajahoikasta liikenisi pieni siivu sinullekin, sen jälkeen voidaan etsiä muuta ajoa. Teimme puukaupan. 

Hevonen

Olin kuullut että Vihtori Kuha Alvajärvellä välittää tuotantoeläimiä, myös hevosia. Sain neuvon mennä sinne katsomaan ja menin kohta häiden jälkeen. Vihtori oli kotona ja esitteli hevosiaan, joukossa oli komeitakin eläimiä, hyvin ruokittuja ja ilmeisen varmoja työhevosia. Hinnat niillä olivat sitä luokkaa, että minua alkoi hirvittää. Mietin miten pystyisin maksamaan pyydetyn hinnan ja kerroin, minkä verran pankki oli minulle lainaa luvannut.

Hiukan sivummalta löytyi eläin, johon pankin lupaama laina riittäisi, ongelmana oli vain pankin ehto, että myyjän pitäisi tallettaa hinta Muurasjärven pankkiin siksi, kunnes maksaisin lainani. Muurasjärven pankissa ei ollut silloin kovin runsasta varallisuutta, ei tainnut olla monessa muussakaan pienessä maaseudun pankissa. Tarkastelin Vihtorin esittämää eläintä, kovin hikisenä se seisoi loimen alla, kun muut hevoset tarkenivat loimetta. Epäilin hevosen terveyttä ja kysyin, mahtaako se terve ollakaan. Tee-e-erve!! Vakuutti Vihtori. Kysyin nimeä, Hilkka, vastasi Vihtori.

Mietin että hevonen saattaa hikoilla työpäivän jälkeenkin, lopulta uskalsin tehdä myönteisen ratkaisun, jospa se meillä hevosen viran hoitaisi. Vihtori laati paperit, minä allekirjoitin oman osuuteni ja niin Vihtori talutti Hilkan autonsa lavalle ja ajo kohti Junganperää alkoi. Äiti ja erityisesti Kaisa hämmästyivät, kun hevonen tuli yllättäen pihaan auton kyydissä. Tällä kaupalla ratkaisin sen, että kirjoitin Keuruulle ja pyysin lähettämään tavarani Muurasjärvelle. 

 

Ensi ajot

Pahimmat pelkoni Hilkka- hevosen ominaisuuksista osoittautuivat turhiksi. Sen sijaan ilmeni joitakin asioita, joita en ennalta aavistanut, mutta niidenkin kanssa pärjäsimme. Otin ladosta isäni tekemän etureen ja aisat, jotka olivat kelvollisia vielä. Tähden länget olivat Hilkalle pienen puoleisia, mutta niitäkin kokeilin. Niin pääsin ensimmäiselle kauppareissulleni minulle uuden hevosen kanssa. Alussa se käveli normaalin reipasta tahtia, mutta kun alkoi Lehtoperän aukea, Hilkka vaihtoi reippaaseen raviin, välillä laukkaan. Ravia jatkuu koko aukean ajan, vaikka koetan hillitä hevosen vauhtia. Ohjasin matkamme oikotietä Eerolan ja Lion kautta, taas metsätaival sujui kävellen, mutta Eerolan aukean auettua alkoi uusi ravi. Siitä arvasin jonkun tai joidenkin aiemmista omistajista riskanneen hevostaan vauhtiin aina kylämaiseman auetessa, ja halunneen niin näyttää vireän hevosen mallia. Ehkäpä oli Hilkka ollut mustalaisten hevosena ainakin olennaisen osan iästään.

Lähestyessämme koulua ja kylän keskustaa, tiesin pitää varani ja hillitä hevosta pysymään kävelyvauhdissa. Kun ei enää ollut hevosille puomeja kauppojen lähellä, sidoin ajokkini puuhun ja panin tukon heiniä sen eteen. Niitä syöden se pysyi paikallaan, mutta kaiken varalta tarkkailin sen käytöstä. Kun karkaamisen merkkejä en havainnut, aloin vähitellen luottaa, että saisin siitä uskollisen ajokin.

Turuselta ja Kiviseltä sain länkiä, jotka ainakin osapuilleen sopivat, saatoin kysellä niitä muualtakin. Pian meille ilmestyi vakuutusyhtiön asiamies, taisi olla Keskiahon Erkki, joka teki tarjouksen hevosvakuutuksesta. Ajattelin vakuutuksen olevan hyvä varmistus kaiken varalta, ja niin tehtiin vakuutus hevosen ostohinnan mukaisena.

Toisena päivänä kävimme omassa metsässä, aloitin hakkuutyön, jota Pekka jatkoi sen jälkeen. Ajoin seuraavana päivänä Rajahoikkaan, jossa aloitin ajon työnjohtajan osoittamalla ajouralla. Ensimmäisenä päivänä hain pari kertaa siltä lyhyeltä uralta, jätin ajetun uran kovettuman, vein hevosen talliin. Kesällä tehdyistä heinistä tein silppuja, kylmällä kaivovedellä kastelin appeen, sekoitin siihen kaupasta ostamiani jauhoja ja Vaasan Voima rehua. Kun olin vielä juottanut ja sukinut hevosen, se jäi tyytyväisenä syömään apettaan, itse menin tupaan katsomaan ruokailun ja majoittumisen mahdollisuuksia.

Yöt talvisen Rajahoikan tuvassa

Ennen pimeän tuloa tutkin paikkoja tuvassa, löysin vähän kuivia polttopuita, olin ottanut metsästä enemmän poltettavaa ajouran varrelta löytyneistä pienistä räipistä. Niillä uskoin selviäväni yhden yön ajan, lisää löytyisi taas päivällä. Viritin hellaan tulen saadakseni lämmintä tupaan ja sisäisesti itselleni. Hellan takaosasta löysin kaksi muovisankoa, toisessa oli joku sulattanut lunta niin, että pohja suli reunasta. Toinen sanko oli ehjä, otin mukaani sen ja vesikauhan. Lähelaun lähde oli syvällä hangessa, mutta kauhalla sain kurkotelluksi siitä sangollisen vettä. Niin oli valmius keittää iltakahvi ja perunat illalliseksi. Niitä puuhailin osin pimeässä, osin kynttilän valossa tai hellan vähäisessä loimotuksessa.

Sytytin uuniin aluksi pienen tulen, saadakseni selville vedon. Kun veto oli hyvä, lisäsin vähän puita, mutta suurta tulta en uskaltanut polttaa, ettei lämpö halkaise tiilirakenteita. En siis saisi suurta tupaa lämpimäksi, siirsin sängyn uunin eteen. Siinä avoimen tulen loimotuksessa uskoin tarkenevani, kun keräsin kaikki talosta löytyneet peitot päälleni ja varasin lähelle puita tulen ruokkimista varten.

Olin näin varautunut ja käynyt tallissa tekemässä ilta-appeen hevoselle, juottanut sen ja vielä kerran sukinut, jätin runsaan heinätukon loppuyöllä pureksittavaksi, saatoin itsekin vetäytyä levolle uunitulen loimotuksen lämmittäessä mukavasti. Muutaman kerran heräsin yöllä lisäämään puita uuniin entisen hiilloksen päälle. Yllätyin, etten tuntenut kylmää, vaan nukuin hyvin, silti heräsin lisäämään puita hiillokseen. Ilmeisesti raitis ilma piti unen virkistävänä. Niin meni se viikko, lauantaina hain puita vain yhden kuorman. Tein heinäkuorman, annoin hevosen syödä ja levätä pihassa samalla, kun itse söin ja join kahvia. Iltapäivän työ oli ajaa hevonen rekineen ja kuormineen kotiin, ehdin vielä hoitaa hevosen ja purkaa heinäkuorman pihalatoon.

Kastuneet tulitikut

Maanantaina ajoin takaisin Rajahoikkaan. Kun palsta oli välillä, jätin reppuni propsikasan päälle ja hain pari kuormaa polannetien varteen. Raskaalla suojakelillä ajattelin sen riittävän, kun hevosellakin oli takana pitkä kävely kotoa. Vein hevosen talliin, ajattelin sytyttää tulen hellaan ja kastella appeen kuumalla vedellä, samalla saisin illallista ja kahvia itsekin. Latasin puut uuniin, ajatuksella sytyttää ne samalla hellan tulen kanssa. Raapaisin tulitikun hellan edessä seurauksella, että rikkipää irtosi ja syttymättä putosi lattialle. Laatikko ja tikut siinä olivat kastuneet suojakelillä housujeni taskussa. Kokeilin ensin puseron ja repun taskut, niissä ei ollut edes tyhjää tikkulaatikkoa. Sama tulos oli uunin ja hellan kätköjen tutkinnasta, en löytänyt mitään kelvollista välinettä tulen sytyttämiseen. Kaupat Kojolanperällä olivat liian kaukana, että sieltä ehtisin ostamaan.

Muistin sitten, että juna ajaa kohta ohi Karhunpiilon seisakkeelta, jospa ehtisin pysäyttämään sen ja saisin tikkuja siitä. Jos moittivat minua niin moittikoot, tärkeää olisi saada lämpöä nukkumiseni ajaksi ja lämmintä ruokaa sekä kahvia itselleni. Ehdin kävellä vähän Rajapellolta Kokkilaan päin, pelkäsin viimeistä etappia, siinä joutuisin ehkä kahlaamaan paksussa hangessa. Samassa kului edestä lättähatun vihellys, se ajoi aiemmin kuin olin muistellut, enkä ehtinyt vaivaamaan kuljettajaa tulitikkupyynnölläni.

Ei auttanut muu kuin palata takaisin, kastelin Hilkan appeen taas kylmällä vedellä. Itse söin voileipiä ja muuta kylmää ruokaa. Kastuneet tulitikut olin jo aiemmin asettanut uunin kynnykselle myrkkypäät avoimina, toivoin niiden siinä kuivavan kylmässäkin tuvassa. Itse vetäydyin piiloon peittojen alle niin, ettei kylmä pääse sinne kiusaamaan. Kun heräsin yöllä, kokeilin yhtä tulitikkua ja se syttyi heti. Ojensin tulen illalla asettamiini syttyihin ja kohta roihusi uunissa iloinen, mutta rauhallinen ja lämmittävä tuli. Aamuyöllä lisäsin puita uuniin, samoin aamulla kun viritin tulen myös hellaan. Siinä alkoi kohta kiehua kahvivesi ja hevosen appeen kasteluvesi lämmetä. Hevosen ja itseni ruokittua pääsin jatkamaan puiden ajoa, mutta tulitikut jätin visusti uunin yläpankolle. Siinä ne pysyisivät kuivina, siitä seikkailusta viisastuneena olen aina pitänyt tulitikut repun taskussa mieluummin muoviin käärittyinä. Rajahoikan uunille järjestin myöhemmin kaksi tikkulaatikkoa, näkösälle toisen, toisen piiloon uunin päälle, enkä muista muita niin vaikeita kastuneiden tikkujen ongelmaa kohdanneeni.

Muuraksen savotta

Kauan ei kestänyt Hoikanpuron länsipuolen palsta, enkä tiennyt mistä jatkaisin. Oletin osan itäpuolestakin kuuluvan minulle, mutta Karhunpiilon veljekset ehtivät hätiin ja kertoivat, että se alue on annettu heidän ajettavakseen. Kun en ollut ehtinyt kauas kantaurasta ajaa, kääntyi hevonen rekineen helposti takaisin. Ajoin ladolle, tein siellä heinäkuorman ja päiväkahvin juotuani ajoin kotiin. Toki annoin hevoselle myös osansa ja katsoin että talli jäi siistiin kuntoon. Kotiin päästyäni otin yhteyden Kymiyhtiön työnjohtajaan, joka neuvoi Muuraksen aseman länsipuolella olevan ojikoilta hakattuja ylivuotisia propseja, jotka pitäisi ajaa tien varteen.

Uusi palsta sijaitsi kotini ja Rajahoikan puolivälissä. Koska matka molempiin oli suunnilleen sama, katsoin viisaimmaksi yöpymiset kotona. Työmatka oli pitkä, vaikka oikaisinkin metsän poikki Reunalasta Savelaan. Väliltäkään ei kortteeria kannattanut etsiä, kuljin siis kotona, jossa sain syödäkseni Kaisan tai äidin valmistamaa ruokaa. Välillä hain heiniä Rajahoikasta, kunnes ne sieltä loppuivat. Kun kaupan auto toi meille lannoitteita ja siemeniä, vein Rajahoikan osuuden menokuormissa sinne. Siellä ne odottivat kevättä ja kylvötöiden alkamista.

Ojikolta ajaminen oli toisaalta helppoa, mutta toisaalta vaikeaakin. Puut olivat kevyempiä kuin tuoreet, vaikka eivät aivan kuivia olleetkaan. Suurehkoja ne olivat, jaksoin sentään niitä yksin siirrellä. Kuormat valmistuivat nopeasti, vaikka ojan varresta kaadettujen puiden lenkous vaikeutti sekä kuormien että pinon tekoa. Suurin hankaluus olivat ojat, vaikka ne eivät kovin suuria olleet, piti niitä ylittää ja siksi monin paikoin täyttää. Onneksi siellä oli tarpeeksi paljon pakkasissa kovettunutta lunta, että selvisin aikanaan siitäkin urakasta. Taisi siinä mennä parisen viikkoa aikaa, mutta sitten oli jo kiire siirtyä oman metsän ajoon.

Omia puita ajaessani havaitsin yllättävän ilmiön. Muutamana viimeisenä ajon päivänä minulle iski yllättävä ja kiusallinen päänsärky. Teki mieli jäädä päiväksi kotiin lepäämään, mutta en uskaltanut, koska lumet sulivat nopeasti ja ajokelit uhkasivat loppua. Vielä enemmän hämmästyin, että viimeistä kuormaa viedessäni havaitsin pään säryn yllättäen loppuneeksi. Kivun syynä taisi ollakin jännitys siitä, ehdinkö ajaa kaikki puut, vai jäävätkö viimeiset metsään kesäksi.

Rekihuolia

Kun isän tekemä reki alkoi vetää viimeisiään, sain Kiviseltä lainaksi ehjät taka- ja etureen. Ainoa harmi siinä, tehtaassa valmistetussa etureessä oli matala keula. Suoralla reki kulki hevosen mukana hyvin, mutta jos oli iso tai pienikin mutka, saattoi mutkan ulompi aisa nousta reen keulan päälle. Niin kävi monta kertaa senkin jälkeen, kun olin oppinut varomaan mutkatilanteita. Kivisen reellä sain sentään kevään viimeiset ajot ajetuiksi. En muista oliko Kivisen reki Kymin metsässä, mutta oman metsämme ajossa se oli täydessä työssä. Onneksi siellä ei ollut vaikeita mutkia eikä kaarteita, ainoastaan laskussa Korpiahon pellolle oli varsinainen varomisen paikka. Jos siinä myötäisen kinkamissa ja vauhdissa reen ohjauskyky petti, oli reki pian metsässä ja hevonen poikittain reen sivussa.

Suunnittelin tehdä itse uutta rekeä, olin nähnyt mallia isältäni. Valitsin metsästä sopivia, suoria koivuja, joihin ajattelin keväällä painaa keulan ja syksyllä rakentaa reen seuraavan talven varalle. Kun sain ajetuksi tieuran palstalta Korpiahoon, alkoi propsien ajo sujua vauhdikkaasti, kunhan vain muistin varoa aisan pääsyä etureen keulan päälle molemmin puolin Korpiahon peltoa. Yleensä varominen onnistuikin, vaikka pihaan nousun mutkassa nopeasti kasvaneet kinkamat aiheuttivat yllätyksiä. Niistä oli kohtuullisen helppo selvitä, sillä loivassa vastamäessä vauhti ei ollut kovin valtaisa.

Illan tultua vein rankakuorman kotiin, siinä kasvoi kodinkin rankakasa. Yllättävä päänsärky alkoi ajotyön viimeisinä päivinä. Päättelin sen syyksi vähittäin nousevaa jännitystä, kun lumi alkoi sulaa silmin nähden nopeasti ja pelkäsin ajokelin loppua. Sitä teoriaa tukee ainakin se, että viimeistä kuormaa Korpiahon suuntaan viedessä särky vaikutti yllättäen helpottaneen. Saattoi särkyyn osasyynä olla myöhemmin todetut hajataitteisuus ja piilokarsastus silmissäni. Niistä en silloin tiennyt mitään, enkä ole vaikutuksesta ajojännitykseen varma vieläkään.

Ajettuani propsit Lähikankaan tien varteen, ajoin muutaman päivän ajan rankoja kotiin. Siinä vaiheessa ei tarvinnut enää pelätä kelin loppumista, jos metsään jäisi rankoja, ne voi ajaa seuraavan talven aikana. Ainoastaan reen jalaspuut piti saada kotiin saman kevään aikana, niiden painamisen otin työksi kohta ajojen loputtua. Veistin latvapäähän reen keulan raakamuodon, sahasin sen painumisen helpottamiseksi halki pitkittäin. Naulasin neljästä laudasta torven, jonka sisälle työnsin veistämäni keulan aihion. Tiivistin torven molemmat päät niin, ettei höyry karkaisi. Saunan rehukeittimen kannen reiästä johdin letkun jalakselle, siinä höyryssä se notkistuisi.

Lainasin Kivilahdesta reen jalaksen paininpuun ja oli mukavaa todeta, että pari tuntia kuumalla höyryllä notkistunut suora koivu taipui siinä notkeasti. Lopuksi naulasin painetun keulan muutaman laudan avulla niin, että se pysyisi painettuna sittenkin, kun jalas kuivettuaan irrotetaan paininpuusta. Kannoin sen jälkeen paininpuineen katon alle kuivumaan, parin viikon kuluttua irrotin toisen laidan sidelaudat, poistin jalaksen paininpuusta ja naulasin sidelaudat takaisin entisiin naulanreikiin. Näin vapautui paininpuu seuraavan jalaksen painamiseen.