Gutseitin hakkuulla

Kevään töitä

Jalasten painamisen välissä pilkoimme talvella ajetut rangan pieniksi, kevään edistyttyä aloitimme heinikoiden lannoitukset ja muut kylvötyöt. Saatuamme Karmalan kylvöt tehdyiksi entiseen tapaan, siirryin valmistelemaan Rajahoikan toukoja. Niitä tein aluksi iltatöinä, sillä olin päässyt istuttamaan männyn taimia rautatien varteen Kymin metsään. Siellä oli jännää kuunnella uutisia maailmalta muiden työmiesten kertomana, Rajahoikassa minulla ei ollut radiota. En siis voinut kuunnella uutisia, en olisi ehtinytkään, sillä lyhyitä ruokataukoja ja yön tunteja lukuun ottamatta ahkeroin illat isolla suolla ojiin kasvaneita pajuja kaataen ja polttaen. Päivät työskentelin Kymin istutuksella siihen asti, kuin sitä työtä riitti Karhunpiilon sydänmaalla.

Kaisakin innostui lähtemään Rajahoikkaan yökuntiin, hän valmisti meille ruoat, niin minulla oli enemmän aikaa peltotöihin. Pajuja polttaessani kannoin ja heitin niitä nuotioon, eräänä iltana huomasin kellon kadonneen ranteestani. Lukuisista etsinnöistä huolimatta en sitä löytänyt, lopulta päättelin sen hihnan auenneen ja lentäneen pajunipun mukana nuotioon tai vesiojaan. Sen jälkeen olen välttänyt kellon pitämistä ranteessa rankkojen töiden aikana.

Karmalassa levitimme lannoitteet käsin kylvämällä, olin tilannut ravinteiden mukaiset erillislannoitteet, jotka sekoitin laskemani suunnitelman mukaisissa suhteissa. Otin Maamieskoulussa hitsaamaani ja kotona säkistä valmistamaani kylvövakkaan. Siitä levitimme seosta pellon eri suuntiin niin, että saimme lohkon osat lannoitetuiksi. Kotipellot muokattiin naapureiden traktoreilla, lannoitteet ja siemenet kylvin käsin. Kaiken karjanlannan ajoin hevosella perunamaalle, jossa se hajoteltiin taikoilla ja naapurin traktori kävi kyntämässä lannat piiloon. Kaikki äestykset eli karhihtemiset hoitivat naapurit traktoreillaan, perunat panimme peltoon entiseen tapaan sahralla. Ensin avattiin vaot, niihin tiputeltiin siemenperunat, jotka peitettiin hevostyönä.

Rajahoikassa jäivät edellisenä syksynä puimatta siellä niitetyt heinänsiemenet, siellä ne kiusasivat mieltäni koko talven. Yritin syksyllä käynnistää Arvin moottoria, mutta taitoni ei riittänyt saamaan siitä pientäkään hörähdystä. Talven aikana minulla ei ollut aikaa kuin vilkaista seipäitä niinä päivinä, joina ajoin puita Rajahoikan metsässä tai hain sieltä heiniä. Keväällä havaitsin melkein kaikkien siementen karisseen, eikä niitä enää kannattanut puida. Taisin leikata niistä silppuja hevosen appeisiin.

Rajahoikassa tein kaikki vaiheet hevostyönä, paitsi heinikoiden lannoituksia, ne sujuivat minulta käsin kylvönä. Levitin pienet määrät Y-lannosta, niin ei tarvinnut rakentaa sekoituslavoja. Samoin menettelin viljapelloilla, Y-lannosta ohrapelloille, isolle suolle levitin kauralle muistini mukaan PK-lannosta, sillä suossa on typpeä luonnostaan tarpeeksi. Lisätyppi olisi aiheuttanut lakoontumista ja sitä halusin välttää.

Hilkka-hevonen selvisi karhin vetämisessä, kun minulla oli välillä muita tehtäviä, lannoitteen levittämistä ja siementen kylvöä, jäi hevoselle mainiosti aikaa syödä ja levätä. Kivennäismaan multavat pellot menivät mukavasti, suuri urakka oli meille molemmille isolla suolla.

Enimmät alueet suolla pehmenivät helposti, ne kun olivat hyvin lahonnutta saraturvetta. Ojien reunoille oli kasvanut rahkasammalta, jossa ei näkynyt lahoamisen merkkiäkään. Se oli sitkeää ja vaikeasti muokattavaa, ojista levinneet pajujen juuret lisäsivät sitkeyttä. Niiltä osin taisi minun työni olla vaikeampaa kuin hevosen, sillä kun kiskoin irti juurten pätkiä, sai hevonen levätä ja syödä mitä sattui

pientareilta ja sarkojen päistä löytämään. Kevään vihreä kasvu oli niillä alueilla jo silloin hyvällä alulla ja koetin jättää hevoseni syömään sinne, missä näin hyvän laatuista nuorta ruohoa. Työn loputtua illalla tein hevoselle runsasjauhoisen appeen, kuten olin tehnyt aamulla ennen työtä ja päivällä työn tauoillakin.

Uurastuksen tuloksena sain kauramaan kuntoon ja kylvetyksi, ja niin sopi vetäytyä kotiin seuraamaan kotikylvöjen kasvua, odottamaan satoa ja sadonkorjuuta.

Kesän töitä

Sokerijuurikkaan sijaan kylvin muutamana keväänä lanttua, enimmät lehmien rehuksi, mutta mainiota lisuketta saimme lantuista ihmistenkin pöytään. Viljelyn menetelmät olivat aivan samoja kuin muissakin juurikkaissa, keväällä hyvä muokkaus ja tehokas lannoitus. Harvennus ja haraukset samoin kuin juurikkaalla, kasvurytmikin on sama. Niin oli taas urakkaa harata ja harventaa lanttupelto ennen juhannusta, mutta sitten olikin mukava katsella siistiä ja hyvää kasvua aloittavaa lanttupeltoa juhannuksena ja suviseuroihin lähtiessä. Sinä vuonna suviseurat olivat Jämsässä, majoituin siellä Kaisan kanssa samaan pieneen telttaan heinäseipäiden keskelle. Ennen seuroihin lähtöä teimme pienen määrän AIV-rehua siihen 2,2 x 3 metrin kokoiseen kömmänään, jonka olin siihen tarkoitukseen aikanaan muovilla sisustanut.

Suviseurojen jälkeen aloitimme heinän korjuutyöt, ensin kotona. En muista kuka meillä sinä kesänä kävi niittämässä, en muista sitäkään, mistä haravakoneen lainasin, meillä ei silloin vielä ollut itsellä sellaista. Kodin heinätyöt sujuivat entiseen, ahkeraan tahtiin. Haravoin heinät lainakoneella käämeiksi, löin useimmat seipäät pystyyn, jonka jälkeen kirjava joukko eri-ikäisiä ihmisiä nosteli heiniä seipäille. Ahkerimpana pellolla hääräsi äiti, vaikka oli välillä ruoan laitossakin sisällä. Taisi äiti sentään uskoa Kaisalle, odottavalle äidille, enimmät tupatyöt. Veljeni ja Anitta saivat tai joutuivat seivästämään melkoisen osan heinistä, olihan heillä kesäloma, mutta jäi seivästyksessä välityötä minullekin.

Kun Karmalan heinät oli saatu seipäille, oli minun aika siirtyä Rajahoikan heinikoita niittämään. Sinne meni vain pieni porukka minua auttamaan, oikeastaan en muista kuin Tuomon, ja hänetkin varsin harmillisesta syystä. Tuomo on ahkera mies, on ollut ahkera lapsesta alkaen. Ison veljen näkökulmasta katsoen joskus jopa liian ahkera, ainakin sinä kesänä Rajahoikan heinäpellolla.

Olimme menneet illalla ja yöpyneet Rajahoikassa, heräsin aamukasteen aikana ja valjastin hevosen. Tarkoitukseni oli entisten miesten tapaan niittää aamun viileässä luokoa kuivahtamaan. Kostea heinä katkeaa helpommin ja viileässä hevosen on kevyempi vetää, kun hikoilee vähemmän. Olin aloittanut ensimmäisen saran niiton, kun Tuomo ilmestyi hangon ja kangin kanssa lyömään seivästä pystyyn. Keskeytin yrityksen, että ei lyödä seivästä puoliksi niitetylle saralle, siitä on haittaa niittäjälle ja hevoselle. Selitin myös, että niitän luokoa kuivahtamaan, sitten iltapäivällä haravoin niitoksen käämeille ja siitä ovat kuivahtaneet heinät helppoja seivästää ja sitten ne kuivuvat hyvälaatuisiksi lehmien ja hevosen heiniksi.

Sen verran malttoi Tuomo odottaa, että sain saran niitetyksi, mutta sen jälkeen hän oli taas lyömässä seivästä kuin ei olisi ison veljen ohjeita kuullutkaan. Varoitin ja kielsin vielä uudelleen, vetosin hevosen jaksamiseen ja heinien laatuun, mutta mitä teki pikkuveli? Nauraa virnotti puoliksi sisään päin ja seivästi heinät niitokselta sitä mukaa kuin ehdin niittää. En muista miten työpäivä jatkui, mutta lopulta oli pakko keskeyttää niitto, ettei hevonen rasittuisi liikaa. Vedätin vielä haravakoneella rippeet kasaan ja panin hevosen kettingin päähän syömään, pakko sen oli antaa syödä ja levätä. Saimme tai jouduimme itsekin lepäämään kauniin, poutaiseen iltapäivän, vaikka olisi ollut ihanteellinen seivästyskeli.

Jatkoin niittämistä illan viilennyttyä, neuvoin Tuomoa sisälle valmistamaan ruokaa, mutta eihän se hänelle sopinut. Iltakasteen kosteuttamat niitokset nousivat seipäille sitä mukaa, kuin ne olivat niittokoneen terästä vapautuneet. Saimme Tuomon työn ansiosta Rajahoikan heinät seipäille ennätysajassa, enkä viitsinyt pikkuveljeäni asian vuoksi enempää riskata.

Jos arvasin kiireen seurauksen, olisin pannut hätäilylle tiukemman kiellon. Välillä kasasimme heinät kotona Karmalassa, mutta pian sen jälkeen kiirehdin Rajahoikan heinien kimppuun. Tiesin vanhasta kokemuksestani, että osa heinistä on uuden seivästyksen tarpeessa. Kun menin yksin sinne, ei minulla ollut liikaa kiirettä, vaan sain järjestellä heiniä rauhassa. En tosiaan ennalta aavistanut, miten hankala työ minua siellä odotti.

Seipään ylimmäisen tukon sain yleensä heittää ajolavalle, aina en sitäkään. Toisen ja kolmannen tukon heitin maahan kuivamaan. Välitapin alapuolella oli ohut kerros kuivanutta heinää, mutta alatapin päältä löytyi usealla eri tavalla pilaantuneita, ettei niitä uskaltanut ajatellakaan eläinten rehuksi, vaan poljin ne suosiolla sarkaojiin ja pellon reunoilla heittelin metsään. Ainakin neljäsosa seivästetyistä heinistä piti sillä tavoin hävittää, olipahan ainakin vähemmän kotiin ajettavaa. Seipäiden ylimmistä tukoista kertyi sentään pieni kuorma heinälavalle, ajoin sen navetan eteen ja heittelin varalta löyhään kerrokseen lattialle, toivoen että mahdolliset kosteudet siinä kuivuisivat. Navetta oli iso, siinä riitti lattiaa melkoisesti, kun navetan lattia täyttyi, ajoin välillä latoihin. Illalla viimeisin kuormiin keräsin hajalleen levittämäni heinät ja ajoin ne talvista kotiin ajoa odottamaan. Kun ovien lähistöt olivat täysiä, siirtelin heinät kauemmaksi ja siinä ne kerran vielä kääntyivät. Siten varmistui kuivuminen, ja kun heittelin vuorisuolaa väleihin, tiesin etteivät heinät ainakaan hiirille ja myyrille maistuneet.

Kun olin sillä tavoin kiertänyt ja tarkastanut kaikki Rajahoikassa seivästetyt heinät, oli aika kiertää uudelleen samat alueet ja toiseen kertaan seivästetyt heinät ajaa latoihin.

 

Gutseitin hakkuulla

Mikähän osoitus se lie ollut, joka minut ohjasi Lindroosin veljesten puheille ja sitä kautta heidän johtamalleen Enso Gutseitin hakkuulle. Työmaa sijaitsi rautatien länsipuolella, Syväjärvestä Ollovejärveen laskevan puron pohjoisella puolella. Rajahoikkaan siitä on matkaa parisen kilometriä, sopiva matka kulkea ainakin osa öistä nukkumassa siellä. Siinä olisi hyvä tarkkailla viljan valmistumista niillä pelloilla, tarvittaessa jopa aloitella sadonkorjuuta iltatöinä. Kohtuullinen oli myös kotimatka, että tieosuudet mopolla ajaen voisin käydä joinakin öinä myös kotona.

Työstä ja työn etenemisestä ei minulla ole merkintöjä, mutta ei sillä lie välikään. Työ oli samankaltaista hakkuuta kuin aikaisemmin oli muuallakin ollut, ainoastaan propsien pituudet saattoivat poiketa, mutta sehän ei työmenetelmiin vaikuta, vain mittakepin pituudet voivat olla erilaisia. Silloin oli paperipuun pituus Suomessa 2 metriä, niin oli Kutsetillakin. Ainoastaan Englantiin vietyjen kaivospuiden pituus vaihteli eri yhtiöillä sen mukaan, kuin jalkapituuksia oli vastaanottajan kanssa sovittu. En muista vieläkö Gutseitilla tehtiin kaivospölkkyjä vai tehtiinkö kaikki männyt sulleiksi eli sulfaattisellupuiksi.

Palsta alkoi eteläpäässä Syväjärven purosta osittaisena pusikkona, jatkui rautatien vieressä nousten vähitellen kovalle kankaalle. Pusikon maaperä oli multavaa, ehkä turvekangasta. Hyvin se kesti miehen kävellä ja työskennellä, ainoastaan koivupuskat häiritsivät. Onneksi puskia oli harvakseltaan, että ne eivät pahoin työtä häirinneet. Vain alussa, puron varressa oli yhtenäisempi puskajakso, eikä niitä puskia tarvinnut minun raivata pois. Hakkuuta riitti pitkälle syksyyn, olisi ollut enemmänkin, mutta välillä minulla olivat viljankorjuutyöt.

Korjuumenetelmiä

Kotona Karmalassa korjasimme viljat entiseen tapaan, minä niitin, äiti, Vilho ja nuoremmat veljet seivästivät. Jonkin naapurin isäntä kävi puimassa viljat sitten, kun ne olivat seipäillä tarpeeksi kuivuneet. Rajahoikassa työskentelin enimmäkseen yksin, ohrat niitin viikatteella ja seivästin samaan tapaan kuin kotona. Joskus ehti joku kotoa minua auttamaan, mutta eniten työskentelin yksin.

Ohra oli kapeissa, melko lyhyissä saroissa. Vaikka kasvusto oli runsasta, pitkääkin, edistyi työ sujuvasti. Lakoa oli, mutta enimmäkseen yhden suuntaista, niittäminen siinä oli helppoa. Eikä seivästämisessäkään ollut muuta valittamista kuin seipäiden runsaus. Kun niitin rupeaman, kävin kahvilla tai syömässä, ja sen jälkeen seivästin niitokseni, ehtivät ne vähän kuivahtaa. Samalla sain omaan työhöni vaihtelua niin, ettei kumpikaan työvaihe kovin kipeyttänyt lihaksiani.

Toisin silmin katselin kaurasarkoja, ne olivat pitkiä ja pitenivät edempänä. Kun kaura oli suhteellisen pystykasvuista, ajattelin sen niiton onnistuvan koneellakin. En sentään suin päin ajanut hevosta ja niittokonetta kaurapeltoon, vaan niitin kaksi laasia etureunasta. Löin seipäät aivan ojan reunaan ja nostelin niitokseni seipäille. Niin jäi seiväsrivin ja kauran väliin sen verran tilaa, että siitä mahtui niittokone juuri kulkemaan ensin tyhjänä alapäähän ja sen jälkeen terä niittoasennossa yläpäähän. Kun seivästin ajetun konelaasin, oli uudelle ajolle enemmän tilaa, kun pidin varani, etten lyönyt uusia seipäitä liian lähelle. Sarka eteni mukavasti, kun se oli niitetty ja seivästetty, niitin viikatteella seuraavan saran reunasta vain yhden viikatelaasin. Ne oli helppo seivästää ojan yli ensimmäiselle saralle ja jatkaa sen jälkeen hevostyönä. Päivässä en hehtaarin aluetta saanut niitetyksi, en kahdessakaan, muutama päivä siinä aikaa meni. En muista, jatkuiko Gutseitin hakkuu vielä rautatien toisella puolella. Luultavasti se jatkui, vaikka minä tein enimmät ajat korjuutyötä kotona ja Rajahoikassa. Metsässä kävin vain silloin, kun sää- tai muut olot eivät sallineet viljan korjuuta.

Sitäkään en muista, kenen koneella Karmalan viljat puitiin sinä vuonna, enkä ala sitä tässä arvailemaan. Rajahoikassa ajoin kuivaneet viljat suovaan, ohrat aivan puintikatoksen viereen, jossa ne saattoi puida ja jyville oli suoja sateen varalle aivan koneen vieressä. Oljet saivat mennä metsään, niitä ei kannattanut rahdata Karmalaan asti. Kauraa oli niin paljon, etten edes haaveillut niiden ajamista koneen luokse, vaan parempi oli tehdä suova kaurapellon yläpäähän, heinäpellon viereen ja ojan varteen. Siinä oletin niiden säilyvän kohtuullisella sateellakin, kun suova oli saran korkeimmalla kohdalla ja alle laitoin kerroksen vanhoja muoveja.

Suurempi vaiva oli suovan suojaaminen sateilta ja yökasteilta. Joka ilta levitin päälle ehjän muovikerroksen ja sidoin sen naruilla ja köysillä huolellisesti. Jos yövyin Rajahoikassa, saatoin vähän tinkiä huolellisuudesta, enkä muista että olisin kerrankaan joutunut yöllä lisäämään köysiä tai peittoja suovan päälle. Kun eräänä iltana lähdin yöksi kotiin, panin toisenkin suuren muovin suovan päälle. Varmistin muovin tuulten ja myrskyjen varalta ensin koivun tai pajun latvoilla. Lopuksi sidoin kaikki köyteni, jopa hevosen ohjakset, ristiin suovan ylitse. Köytöksen sidoin maan rajassa puomeihin, joita ei aivan pieni myrsky nostaisi sieltä pois. Kerran sidoin vielä illan pimentyessä, aioin keskeyttää, mutta jatkoin varmistuksia niin kauan kuin köysiä ja naruja riitti. Sen jälkeen sukelsin illan pimeydessä ensin metsäpolulle ison suon taakse, siitä rautatien huoltotielle, rautatielle ja linjapolulle kohti Koivumäkeä, missä mopedini odotti myöhäistä kotiin kiirehtijää. Myrskyjä ei silloin tullut, rankkoja vesisateita oli muutamia. Mutta kaurat säilyivät kuivina, puintikelpoisina.

Hevosta piti käydä Rajahoikassa siirtämässä, mutta eväitä hain kotoa, samalla tein kotitöitä. Laidunsin hevosta mahdollisimman paljon Rajahoikassa, koska siellä riitti ruohoa, jonka syöntiin ei muita eläimiä kannattanut kuljettaa. Kun liitin kolme pitkää lehmän kettinkiä toisiinsa, oli hyvässä odelmikossa hevoselle syötävää reiluksi vuorokaudeksi, joskus saattoi joku metsämies ohi kulkiessaan siirtääkin hevosen kankea, joka oli aivan kiitettävä asia.

Kivisen Kaarlo ajoi Rajahoikkaan traktorilla ilman peräkärryä tai muita työvälineitä. Puimme viljat Rajahoikan koneella, työ sillä onnistui kohtuullisesti, saimme viljaa kymmeniä säkillisiä. Ne olivat niin kuivia, että uskoin niiden säilyvän sellaisinaan aitassa, jossa tyhjensin säkkejä hinkaloon. Hinkalon täytyttyä pinosin säkkejä täysinä hinkalojyvien päälle ja lopuksi levitin ehjän muovin säkkipinon suojaksi, ettei katon läpi vuotava vesi kasteleisi jyviä. Puinnin loputtua Kaarlo veti puimakoneen traktorilla katokseensa, kynti edellisenä syksynä Rajahoikkaan jätetyllä auralla uutta viljapeltoa tulevaksi kesäksi. Ison suon jätimme kyntämättä, oletin uuden kauran kylvön siinä onnistuvan pelkällä hevosäestykselläkin, kun pelto oli kauran jälkeen kohtuullisen pehmeää. Traktoritöiden loputtua Kaarlo ajoi kotiinsa ja vei auran mukanaan.

Kalastuspuuhia

Teimme kotona Karmalassa viimeiset syksyn työt, minulla oli vielä palsta vähän kesken Gutseitin metsässä. Hakkasin sen loppuun, työnjohtaja kyseli, ehtisinkö ajaa kaikki ne puut Kojolan tien varteen. En uskaltanut sitä varmaksi luvata, en aivan luottanut hevosen kykyyn, enemmän askarrutti rekien heikko kunto. Olin keväällä painanut etureen jalaksia, takarekien tekoon olin veistänyt kuivamaan kaksikin jalasparia. Suunnittelin tehdä syksyn mittaan ensin etureen, sitten myös takareen, mutta kun ei ollut kokemusta, en ollut varma ehtimisestäni. Tarvitsin talvella hanketyötä ja varasin ajomahdollisuuden, jos en ehtisi uusia rekiä tehdä, niitä oli joutilaina monissa naapuritaloissa, varmaan joku heistä lainaisi rekensä.

En ehtinyt puhua äidille mitään rekien teon aikeistani, kun hän erään kerran osti kirkonkylästä muikkuverkon. Minun pitäisi alkaa kalastaa muikkuja Muurasjärvestä. Sain käyttööni Pekkarilan veneen, ajoin mopedilla Pekkarilan rantaan, soudin siitä muutaman kilometrin matkan Hämeensaaren vaiheille. Sieltä olin kuullut muikkuja löytyvän ja sieltä toivoin itsekin niitä saavani, vaikka en tiennyt tarkemmin apajia. Laskin äidin ostaman verkon ja pari vanhempaa, isän ostamaa harvempisilmäistä verkkoa veteen saaliin toivossa. Palasin kotiin, iltapäivällä siivosin ojia Syvälahden palstalla, jonka olimme vihdoin saaneet ostetuksi. Sitäkin työtä oli mukava tehdä kauniilla syyspoudalla, vaikka koko ajan mietin niitä reen jalaspuita, jotka odottivat käsittelijää. Äidin mieliksi kuljin kalassa ja kaivoin ojia, molemmat ne olivat mukavia ja tarpeellisia tehtäviä, joista nautin kaikesta huolimatta. Toivoin ehtiväni syksyllä myöhemmin työstämään rekeä ja saavani sen valmiiksi ajojen alkuun mennessä.

Vuorokausi verkkojen laskun jälkeen ajoin taas Pekkarilan pihaan, soudin verkoille, nostin ne melkein tyhjinä, huuhdoin ja laskin takaisin järveen. Samoin kävi useana aamuna sen jälkeenkin, eikä tilanne muuttunut vaikka vaihdoin laskupaikkaa. Sain sentään muutamana aamuna laittaa rannalle vinot verkon selvityskepit ja viedä kotiin pienehköjä lahnoja sangon pohjalla, mutta isoja lahnoja ei verkkoon tarttunut. Muikkujakin sain vain muutamia, pääsimme sentään maistamaan niitä. Erään myrskyisen vuorokauden jälkeen oli muikkuverkko kadonnut, en löytänyt sitä etsienkään, vaikka särkiverkot olivat lähellä, siinä mihin olin ne laskenut. Mutta muikkuverkon merkkikanisterista ei näkynyt vilaustakaan, lopulta palasin tyhjin toimin kotiin, vain isosilmäiset verkot mukanani.

Pian sen jälkeen tulin maininneeksi muikkuverkon katoamisesta Keitaan Karille, Kari ehdotti että etsisimme yhdessä sitä verkkoa heidän veneellään. Sovittuna päivänä huristin mopollani Keitaan pihaan, vaikka oli taas kova tuuli ja suuret laineet, päätimme Karin kanssa yrittää etsintää. Kari kertoi tuntevansa järven lahdet, saaret, niemet ja poukamat niin hyvin, että kaikki mahdolliset paikat olisi mahdollista katsoa. Soutelimme valoisan päivän ajan Hämeensaaren eri puolilla ristiin ja rastiin mantereen ja lähisaarten rantoja myöten, mutta verkosta emme merkkiä nähneet. Se saattoi tietysti kätkeytyä suurten myrskyaaltojen taakse, mutta tyyntä emme uskaltaneet jäädä odottamaan. Järven jäädyttyä ei siellä voisi soutaa, eikä ohut jää kestäisi kävelevää etsijää. Seuraavan talven ajan likosi verkkomme jossakin Muurasjärven rantavedessä, laittamani pohja-ankkuri ei ollut pitänyt sitä paikoillaan. Keväällä Kari kertoi jonkun kalastavan soutajan löytäneen sekaisen mytyn, jonka hän oletti olevan meidän verkkomme, aikanaan tunnistinkin sen omakseni. Samalla selvisi ainakin yksi syy heikkoihin muikkusaaliisiini. Verkko oli Muurasjärveen liian tiheäsilmäinen, 12 millimetrin silmät, kun silmäkoko olisi sinä syksynä saanut olla muutamia millejä suurempi.

Perhe alkoi kasvaa

Sinä syksynä toimi Muurasjärvellä kätilönä Inkeri Palokangas, Kaisan lasketun synnytysajan lähestyessä hän antoi minulle toimintaohjeen. Jos laitokselle lähtö tulee yöllä, ajat vain hiljaa pihaamme Koskelaan ja lyöt napakasti palotikkaisiin. Inkeri lupasi herätä siihen ja heräsikin. Kun selostin tilanteen lyhyesti, kotimatkalla kävin herättämässä Niilo Siekkisen, että nyt on lähdettävä viemään meijän Kaisaa laitokselle. Niilo lähti pian, haki Inkerin kotoaan ja Kaisan meiltä, ajoivat saman tien Pihtiputaan terveyskeskukseen, jossa vielä toimi synnytysosasto.

Lokakuun 25 päivänä kaivoin ojaa iltapäivällä Rauhalan tien varressa, kun veljeni koulusta palatessaan poikkesi luokseni ja sanoi hän yksinkertaisesti, että Kalervosta on tullut isä. Koulun vapaatunnilla hän oli käynyt Pihtiputaan sairaalassa kysymässä ja saanut tiedon jonka hän sillä tavalla välitti minulle. Siihen aikaan ei puhelimia ollut kuin harvassa talossa, meillä ei vielä silloin ollut varaa sellaiseen ylellisyyteen. Ei meille siis voinut soittaa, ei lähimpiin naapureihinkaan. Itse piti mennä taloon jossa sattui puhelin olemaan, kysyä soittamisen lupa, tilata puhelu ja puhua jos sattui yhteys toimimaan. Minä en ehtinyt soittaa enkä edes käydä Kaisaa katsomassa ennen synnytystä, kun veljeni toi tiedon tapahtuneesta. Seuraavana päivänä oli käynti ja vauvan katsominen vuorossa. En muista ajoinko kirkolle linja-autolla vai mopolla, mutta väliäkö sillä näin kymmenien vuosien takaisessa muistossa. Joka tapauksessa kävin Pihtiputaan kirkolla, jossa oli terveyskeskuksessa vielä silloin synnytysosasto. Muutama vuosi sen jälkeen se lakkautettiin ja synnytykset siirtyivät Jyväskylään Keski-Suomen keskussairaalaan.

Hevostie ajopalstalle

Olin lupautunut ajamaan kesän aikana hakkaamiani, ja muidenkin hakkaamia puita Olloven palstalta Muuraksen tien varteen. Laanin tiesin, se sijaitsi suolla Kojolan suuntaan Koivumäestä ennen Imatranpuroa. Suon keskivaiheilla olin nähnyt myös hevostien alun, josta laaniin oli joskus ajettu puita. Vanhaa Gutseitin rajalinjaa Rajahoikassa kulkiessani olin nähnyt myös vanhan hevostien uran, sen oletin samaksi, joka päättyi kyseiseen laaniin. Koska talven ajoni oli luvattu siihen, laskin että voisin ajaa siitä myös heinät Rajahoikasta. Eräänä loppusyksyn päivänä ajoin mopedilla Koivumäelle, aioin tutkia tieuran paikan ja kunnon ainakin palstalle asti.

Lunta oli vähänlaisesti, ei se nuoren miehen kävelyä haitannut. Entiseen Gutseitin, silloiseen Pellonpään ja myöhemmin Vilho Laakkosen metsän rajan jälkeen selvä vanha tieura häipyi näkyvistä. En saanut selvää minne se katosi tai minne se jatkui. Siitä päättelin, että kyseessä olikin metsän eriaikaisten omistajien, mahdollisesti myös naapurimetsän yksityinen ajoura. Koska Gutseitin työnjohtaja oli kertonut puiden laanin sijainnin, päättelin yhtiöllä olevan oikeus ajaa välillä sijaitsevien metsien läpi. Aloin tarkkailla ja arvioida metsää edessäni, kohtuudella siitä löytyi hevosrekien ajettava väylä, joskin hivenen mutkainen. Kohtuullisen matkan päässä kohtasin suoraksi kaivetun puron, päättelin sen Syväjärvenpuroksi. Puron takaa löytyneet, Gutseitille hakkaamani propsiristikot varmistivat, että olin päätynyt oikeaan metsään. Katsoin valmiin ajouran hakatusta metsästä, linjasin siihen uran puron eteläpuolelta ja aloin tehdä siltaa puron ylitse.

Purolla oli leveyttä maan pinnalta 2 – 3 metriä, pohjalta se oli kapea, vuosien myötä umpeen kasvanut. Vettä oli vain vähän, sekin läpi jäätynyttä. Jos lunta olisi ollut enemmän, sillä olisi voinut täyttää puron ylityspaikaksi. Lunta oli vain nimeksi ja minulla oli vain pieni lumilapio. Poljin purossa lumen tiukkaan, Gutseitin metsästä ensin muutaman tukevan puun sillan niskasiksi, niiden päälle kannoin poikittain eri kokoisia puita ja risuja yhtiön metsästä. Pienillä koivun ja pajun rungoilla ja risuilla sain aherruksen jälkeen tiiviin, miestä kantavan kannen siltaan. Siihen kannoin metsästä hakattujen kuusten ja mäntyjenkin havuja niin, ettei heitetty lumi mennyt läpi. Jos olisi ollut muovia tai vaikka paksua pahvia lumen alle, olisi se varmistanut lumikerroksen pysymisen. Kun sellaisia apukeinoja ei ollut, piti tyytyä odottamaan että syydetty ja kannettu lumi kovettuisivat jäätymään pakkasessa.

Lopuksi kävelin ajouraa kesällisen hakkuupalstani pohjoispäähän, sen jatkona löysin rautatien varresta kelvollisen, hevosella ajettavan vanhan uran jota seuraten pääsin rautatien ylityspaikkaan. Siihen oli rakennettu lankkusilta kiskojen väliin ja molemmin puolin kiskoja. Siitä ajaisin yli rautatiestä, sitä tarkoitukseenhan se oli tehtykin. Iso Kotajärvi on muutaman sadan metrin päässä, eikä järven ylitys ole pitkä, kunhan vain jää järvessä kestäisi. Kestäminen olisi myöhemmän ajan asia, ensin pitäisi sataa lisää lunta, että pahimmat epätasaisuudet peittyisivät. Kävelin järven yli, hakkasin muutamia reikiä kirveellä jäähän. Jään vahvuus oli joka paikassa ainakin 10 senttiä, miehen se kesti hyvin, mutta hevosta ajatellen saisi vielä vähän vahvistua. Varsinkin, kun en tiennyt järven mahdollisten lähteiden sijaintia. Hakkasin Rajahoikan rannasta sylillisen pajuja, joita paluumatkallani pistelin tekemiini pieniin avantoihin. Pajujen oksat niitä tukivat kunnes yön pakkanen jäädytti ne tiukemmin pystyyn.