Mopomatka

Nuori mieli saa joskus yllättäviä päähänpistoja. Minua eivät aikaisemmin maatalousnäyttelyt paljoa kiinnostaneet, mutta kun ammattikoulutuksen tuloksena uskoin jotakin ymmärtäväni, oli kiinnostuskin herännyt ja näyttelyyn piti päästä keinolla millä tahansa.

Kesälomani sattui sopivasti Kauhavan maatalous- ja teollisuusnäyttelyn aikaan, niin luonnollisesti halusin sinne päästä. Suurin ongelma oli kyyti, sillä linja-autoyhteydet olivat heikot ja haettavat, eikä ollut aikaa lähteä naapureilta tiedustella yhteistä auton vuokraamista. Niinpä päätin hankkia matkaa varten mopon, jota tiesin myöhemminkin tarvitsevani. Lähdin lauantaina iltapäivällä, välillä pistäydyin harjoittelupaikasta hakemassa takin ja muutakin vaatetta kylmän varalle, ja niin suuntautui mopon matka kohti Lestijärveä.

Tie oli hyvää, tasaista öljysoraa, mutta välillä tuli tavallistakin soratietä. Maisemat näyttivät Keski-Suomeen tottuneesta yksitoikkoisilta, mutta laajat peltoaukeat olivat sittenkin kumman kiehtovia. Vaihtelua antoivat myös talouskeskukset erilaisuudellaan. Niistä saattoi panna merkille, että kehitystä myönteiseen suuntaan tapahtuu. Vanhat, hatarat rakennelmat väistyvät uusien, ajanmukaisten rakennusten tieltä. Vanhojenkin pihojen ympärykset olivat yleensä hyvin hoidettuja, moni oli saanut vanhankin rakennuksen ulkopuolelta siistin ja hyvin hoidetun näköiseksi. Pienten niittylatojen kohtalo sen sijaan sai mielen haikeaksi, olivathan ne ehkä merkittävin vaihtelun antaja sikäläisille maisemille.

292

Kerran ajoin menomatkalla vikaan, ajoin muutaman kilometrin liikaa. Kysyvä kulkija ohjattiin takaisin oikeaan, pienelle läpikulkutielle. Evijärven tienoilla alkoi väsymys tuntua, ajan voittamiseksi päätin torkahtaa eräässä ladossa heinien päällä. Aamuvarhaisella, auringon noustua jatkoin matkaa kohti Kortesjärveä ja Kauhavaa. Perillä näyttelyalueella olin kohta porttien avaamisen jälkeen. Vaikutelmana totean yhden päivän riittämättömäksi, että olisi edes osaan näyttelyaluetta ehtinyt kunnolla tutustua. Eri osastoissa olisi riittänyt tutkimista ja tutustumista ties kuinka kauan. Kotieläinten esittelyä seurasin, siellä menikin aikaa melkoisesti.

Erikoisuutena oli Ilmasotakoulun osasto, johon hetkeksi ennätin pistäytyä. Ei tehnyt mieli seuraamaan tivoliesityksiä, kun näyttelyalueen koekentätkin vahingoksi jäivät katsomatta. Koko laajaa aluetta ei olisi koko päivää jaksanut, ellei olisi välillä syönyt. Kenttäruokalan antimet pääsivät oikeuksiinsa, niitä meni paljon monella eri kerralla.

Paluumatkalle lähdin vasta näyttelyporttien sulkeuduttua, sillä kerralla Lappajärven kautta. Ajattelin ehtiä Itäkylään tuttavien luokse, kuten äiti oli neuvonut, mutta kylä tuntui olevan toivottoman kaukana. Kun väsymys painoi niin, ettei mopo tahtonut pysyä tiellä, ei auttanut muu kuin etsiä taas heinälato. Tuttavat jäivät tapaamatta, sillä maanantain aamuvarhaisella suuntautui matkani öljysoratielle ja taas kohti Evijärveä. Vallan oudoilta näyttivät maisemat päivän valossa sillä osuudella, jonka olin mennessä ajanut pimeässä. Pelkäsin ajaneeni harhaan, kunnes tuttu Teerijärven ruotsinkielinen tienviitta kertoi, että olin oikealla tiellä. Teerijärvelle ei matkani suuntautunut, vaan tuttua reittiä Halsuan kirkolle päin.

Mitään erikoista ei sen jälkeen tapahtunut, ajelin kotiin hyvällä mielellä ja tyytyväisenä matkaani. Kotona pääsin heti kahville ja kirvesmiehen avuksi komeron tekoon. Liki neljänsadan kilometrin mopokyyti, päivän kierto laajalla näyttelyalueella ja lyhyet yöt ottivat pian velkansa takaisin. Kun olin vähällä torkahtaa seisaalleni, katsoin viisaimmaksi etsiä vuoteen, eikä uni ollut hakusalla. Kaikesta huolimatta: ehkä ensi kesänä teen samantapaisen mopomatkan.

– – –

Aineessa kerroin tärkeimmät muistot ja tunnelmat, mutta pari sellaista asiaa voin kertoa, jotka jätin aineessa kertomatta. Illan ja näyttelyporttien sulkeutumisen lähestyessä tuli puheilleni pari miestä, jotka ensin kysyivät moottorisahojen esittelypaikkaa. Neuvoin sen, mutta sieltä olivat esittelyt loppuneet, vain puruja, sahattuja pölkkyjä ja muutama ranka kasassa olivat jäljellä. Sen havaittuamme toinen miehistä kysyi, voinko vaihtaa suuren setelin pienempiin. Se onnistuikin, panin merkille kuinka toinen miehistä tarkkaili kauempaa rahan vaihtoamme. Vaihdon jälkeen katsoin viisaimmaksi liueta paikalta melko liukkaasti, kuten teinkin. Livistäessäni sanoi melkein korvaani toimintaamme seurannut mies: Oo varovainen, nuo miehet aikovat puhistaa sinut. Huomautus lisäsi vauhtiani entisestään, kiertelin kentällä ihmisjoukkojen kautta kulkien mopedini luokse. Varoituksen aiheuttaman jännityksen saattelemana harkitsin ja valitsin ajoreittiäni uudelleen, turvallisemmalta vaikuttavien alueiden kautta. Vähitellen matkan edetessä jännitys haihtui ja loppui pimeimmän yön nukkumisen myötä.

Kun päivän valjettua katsoin mopedin matkamittariin, havaitsin ensimmäisen määräaikaishuollon ajan täyttyneeksi. Huoltopaikkojen luettelosta totesin lähimmän paikan olevan Lestijärvellä, jonne suuntasin kulkuni. Huoltopaikka oli pienen sahan kylkiäisenä, ja kun heillä oli sahausurakka kesken, jouduin odottamaan, kunnes huoltaja ilmeisen vastahakoisesti malttoi tehdä vaaditun huollon kulkuneuvooni.

Iltojen viettoa

Palattuani loman jälkeen opistolle, siellä oli alkanut kesän toinen rippikoululeiri. Leiriläisissä oli muutamia tuttuja Haapajärven ajalta, ainakin Renne Haarala. Renne oli innokas puhuttelija uskon asiassa, useana iltana hän haki minut kaverikseen milloin kellekin vakuuttamaan parannuksen tarpeellisuudesta ja perusteista. Monta iltaa siinä meni enkä niitä pahana pitänyt, vaikka hyväksi opastajaksi en itseäni tuntenut. Varsinaisia keskusteluja ei jäänyt mieleeni, joten en voi niitä tähän kertoa.

Eräänä iltana tuli Pekka Syrjäniemi luokseni, kun istuin pianon edessä. Pekka pyysi että soittaisin jotakin. Naputtelin yhden ulkoa oppimani Siionin laulun kevyesti ja neliäänisesti koskettimille. Painelin niin kevyesti, ettei ääntä kuulunut, mutta Pekka totesi sen menneen oikein. Pekka oli opiskellut edellisen talven Jämsän kansanopistossa, musiikkia Jaakko Linjaman johdolla, ja oli tullut Reisjärven rippikoululeirille isoksi veljeksi ja musiikin opettajaksi. Pekkaan olin tutustunut kevään aikana Haapajärvellä, erityisesti muistan hänen laulamanaan laulun, Aurinkomme ylös nousi. Siinä oli silloin yksi säe, joka oli pidempi muiden säkeistöjen vastaavia säkeitä. Laulukirjaan se oli kirjoitettu: Suvi-ilmaa hengittämään. Pekka lauloi jokaisen tavun, kun olin oppinut kuulemaan sen oikaistuna: Suvi-ilmaa hengittään. Nykyiseen virsikirjaan ja myös laulukirjaan säe on muodossa: Suvi-ilmaan puhtaaseen. Toisena musiikin opettajana ja samalla isona siskona oli Helli Juola Nivalasta. En tiedä, oliko Hellikin opiskellut Jämsässä, en myöskään havainnut heidän seurustelevan, mutta myöhemmin he avioituivat. Helli oli saanut tietoonsa, että kirjoittelen runoja. Leirin lähestyessä loppua pyysi, että kirjoittaisin runon hänellekin, kun kirjoitin niitä monien rippikoululaisten vihkoihinkin. Sainkin runon tapaisen myös Hellin vihkoon, vaikka hänen vihjeenä kertomaansa hopeakielistä kannelta tuntui vaikealta sovittaa sanoihin.

Illan päätteeksi oli rippikoululaisille iltahartaus juhlasalissa, yleensä sen piti joku pappi tai puhuja ja sen kävin mielelläni kuuntelemassa. Istuin toisten takana, jossa oli tilaa aina reilusti. Erään kerran sain yllättävän pyynnön, isosisko Helga Hirvonen tuli luokseni pyynnöllä, että minä pitäisin iltahartauden. Puhujia tai pappeja ei ole paikalla, mutta iltahartaus kuuluu rippikoululaisten ohjelmaan. Jonkun se täytyy pitää, suostutteli Helga ja jatkoi, että puhuisit vain sen, minkä Jumala antaa. Puheen ei tarvitse olla pitkä, kunhan sanoma on oikea. Tuntui mahdottomalta sellaiseen lähteä niin lyhyellä varoitusajalla, eikä tuntunut olevan kuin muutama ensimmäinen sana, ja niidenkin oikeellisuutta epäilin. Kieltäydyin lyhyesti ja Helga joutui itse pitämään sen hartauden. En muista pitikö hän puheen vai lukiko jotakin kirjaa.

Syksyn aikana lehmille syötettiin odelmaa kilometrin päässä suolla, sinne lehmät ohjattiin aamulypsyn jälkeen ja haettiin navettaan iltalypsyä varten. Viennissä tuotti ongelmaa Jekku niminen lehmä, joka pyrki aina toisten edelle ja etupaikalle päästyään valitsi suunnakseen jonkin sivutien tai -polun. Osa muista lehmistä lähti silloin sen jälkeen, ja oli melkoinen työ ohjata ne takaisin oikealle laiduntielle. Siksi piti aina olla useita lehmien viejiä, että yksi jouti kiirehtimään Jekun edelle estääkseen sen harhapolut, joille ilman sitä ei muilla lehmillä ollut taipumusta. Eräänä iltana Jekku ei tullut iltalypsylle muiden mukana, oletimme sen keksineen tapansa mukaan taas uuden jekun, jota lähdimme Unton kanssa katsomaan. Pyttylammille vievästä suon ojasta Lykyn löysimme, jaloillaan, mutta kyljistään kapean ojan luiskiin juuttuneena. Ojassa kävellen se oli lähtenyt mahdollisesti vettä juomaan, mutta lopulta juuttunut ojaan niin, ettei saanut vettä, eikä päässyt eteen eikä takaisinkaan kulkemaan. Piti hakea pihasta traktori, jolla vähitellen hinasimme Jekun pois ojasta tukevalle maalle. Onneksi saimme sen ehjänä ja kohtuullisessa kunnossa navettaan asti.

Eräänä iltana uskalsin mennä kylään Tipulaan, tyttöjen asunnoille ja siellä etsiydyimme Kaisan ja Sylvin yhteiseen asuntoon. Ilta kului hupaisissa keskusteluissa, lopulta Kaisa kysyi minulta, että juotko kahvia jos keitän. Vastasin ettei sellaista tarvitse vierailta kysyä, ilmeisesti Kaisa ei ymmärtänyt vihjettäni, sillä kahvia hän ei keittänyt. Heinon kanssa keskustelin seuraavana päivänä ja Heino tulkitsi, ettei vieraanvarainen emäntä kysele vaan keittää kysymättä. Myöhempinä vuosina olen miettinyt, että taisivat olla opiskelijan varatkin vähissä, joka on ymmärrettävä syy pidättyä tarjoilusta vieraille.

Valokuvausta

Isäni vanhalla voigtländer kameralla otin kuvia silloin tällöin, ainakin Joensuun suviseuroissa se oli mukanani. Maamieskoululla ja opistollakin kuvasin joitakin henkilöitä ja paikkoja muistokseni. Kovin suuria kuvamääriä en muistoksi saanut. Kahdentoista ruudun mustavalkoinen filmi maksoi paljon köyhän opiskelijan tuloihin nähden, eikä filmien ja kuvien kehityttäminenkään ilmaista ollut. En muista oliko ensimmäisellä vai toisella rippikoululeirillä, kun muutama leirille isoksi veljeksi tullut edellisen talven oppilas kertoi menevänsä illalla myöhällä laboratorioon kehittämään filmejä ja valokuvia. Kiinnostuin asiasta, pyysin päästä mukaan ja pääsinkin. Menimme illalla leiriläisten nukkuessa, että välttyisimme uteliaiden joukolta laboratorion ovella.

Ensimmäisenä iltana hän kehitti kuvia ennen kehitetyistä filmeistä, punaisen lampun valossa sain seurata edistymistä ensin valotusta koekuviksi selvittääkseen valotusajan, ja lopulta kokonaisiksi kuviksi. Valotetut kuvat hän pani ensin kehiteliuokseen, sitten huuhteluveteen, siitä kiinniteliuokseen ja vielä kerran pitkäksi toviksi huuhteluveteen. Kun kuvista oli huuhtoutunut pois liiaksi jäänyt kehite ja kiinnitysliuos, ne jätettiin kuivamaan ja kuivuttuaan olivat valmiita. Filmin kehittämisen seuraaminen oli vaikeaa, koska laboratoriosta piti sammuttaa kaikki valot ja työ tehdä täysin pimeässä. Kaveri selitti toimet ennen valon sammuttamista, näytti korkeat ja pyöreät kehite- ja kiinnitesäiliöt, kuin pienet kirnut. Samoin hän kertoi työvaiheista, havainnollistaen kertomansa ennen kehitetyllä filmillä. Varsinaisen kehitystyön aikana hän selosti sitä mukaa työvaiheita, kuin hän niissä eteni.

Siinä opin kehityksistä sen verran, että myöhemmin luvan kysyttyäni kehitin filmejä ja kuvia itsekin. Haaveilin joskus hankkivani kehitysvälineet itselleni, mutta se aie jäi toteuttamatta muiden kiireiden vuoksi, myöhemmin tulivat uudemmat keinot, ensin värikuvaus, sitten diat ja myöhemmin digitaalikuvaus, joista en silloin osannut haaveillakaan.