Louhulan metsässä

Ensimmäisiä töitä kotona oli heinien haku tienristeyksen suuresta ladosta. En muista kenen hevosella niitä hain, sen muistan että yllättävästi hengästyin heinätukkoja kasasta kiskoessani ja kuormaan nostellessani. Syksyn aikana olivat ruumiilliset työni olleet vähäisiä, pulpetissa istuessa olivat voimat lihaksistani huvenneet.

Louhulan miehet olivat pyytäneet meiltä apua, kun olivat tehneet hankintakaupan Kymiyhtiön kanssa, eikä heillä ollut moottorisahaa. Äiti oli luvannut ja Vilho oli aloittanut työn minun koulussa ollessani. Vilho oli ahkera mies, mutta tarkkuutta vaativissa töissä epäonnistui usein. Olin luvannut sahan Vilhon käyttöön, kunhan huolehtisi ketjun kunnosta hyvin. Viilaus oli silti mennyt pieleen. Toisen puolen kouruhampaat oli Vilho viilannut liian vinoon ja siksi saha oli alkanut puoltamaan. Kiristin ketjun ja viilasin sen ohjeen mukaisesti, sahasin välillä, mutta piti viilata toisen, kolmannenkin kerran. Vasta vähitellen alkoi viilauskulma teräpuolelta lähestyä ohjeen mukaista 45 astetta, vaikka moni hammas oli liian loiva senkin jälkeen vielä kauan.

Kuljimme metsässä hiihtäen metsien poikki Tähtelän ja Kukka-ahon ohitse, Tullilan laanista jatkui hevosella ajettu tie perille. Muutamia kilometrejä siinä oli hiihtomatkaa aamuin ja illoin. Illalla oli mukava päästä kotiin lämpimän keittolautasen ääreen, niistä tilanteista on mieleeni jäänyt eräs pysyvä muisto. En muista minne äitini oli mennyt, mutta meille oli päivä aikana tullut kodinhoitaja. Hän oli keittänyt lihakeittoa, kun istuin syömässä, hän kysyi yllättäen: "No, onkos hyvää?" Hämmästyin kysymyksestä ja laukaisin retorisesti: "On tässä yksi vika." Näin miten myöhemmin Taimiksi osoittautunut nuori nainen lysähti melkein kasaan, ilmeisesti pettymyksestä. Jatkoin henkeä vedettyäni: "Tämä on kuumaa:" Taas näin kuinka Taimin ilme helpottui, hän suoristui todeten, "hyvä ettei sen kummempaa, pelkäsin jo pahempaa."

Louhulan metsän hakkuu jäi ainoaksi elämässäni, missä kävi erillinen jakomies mittaamassa ja merkitsemässä katkonnan paikat. Kun meiltä oli kolme poikaa työssä, työjärjestyksemme oli, että kaadettuani Pekka ja Vilho karsivat puut kirveillä. Itsekin ehdin välillä karsimaan, ettei suurta karsimattomien määrää kertyisi. Yhtiön jakomies kävi kaksi tai kolme kertaa viikossa mittaamassa puut. Hänen jäljessään katkoin merkityistä paikoista tukit ja merkkasin tukin latvapäähän sen pituuden tukkiliidulla. Latvoista mittasin kepillä ja katkoin propseja eli sellupölkkyjä. Erikoisuutena aiempaan olivat myös hiokepuut, joita jakomies valitsi saamansa ohjeen mukaan. Silloin oli paperihiokkeen valmistus harvinaista, myöhemmin sitä on yleistynyt päätuotantosuunnaksi.

Paavo ajoi puut tien varteen hevosellaan, Louhulan Vilho teki lyhempää työpäivää, hän lähti ennen muita navettatöilleen.

Partiopuuhista

Olen kirjoittanut partiosta erillisen kertomuksen, tässä esitän vain muutamia täydentäviä seikkoja asiasta. Jo syksyllä oli Kainulaisen Mauno käynyt meillä useamman kerran minua tavoittelemassa, oli hän esittänyt asiansa äidille, joka siitä minulle kertoi. Mauno kaipasi Muurasjärvelle partiota, joka oli siellä toiminut vilkkaasti Paavo Nurmisen johtamana, mutta loppunut johtajan lähdettyä muualle. Ongelmana oli johtajan puute, ja Mauno toivoi, että minä täyttäisin sen puutteen. Kun äiti oli asian minulle kertonut, aloin harkita sitä vakavissani. Koska minulla ei ollut tietoa toiminnasta, kyselin ensin kahdelta uskovaiselta, onko siinä mahdollisesti vaaroja uskon kannalta. Haapajärvellä teologian ylioppilas Jorma Niinikoski neuvoi ottamaan tarjouksen vakavasti, hän mainitsi myös, että siinä olisi mainio tilaisuus kertoa pojille uskon asioistakin.

Muurasjärvellä keskustelin aiheesta kylämme maallikkopuhujan, Matti Tiaisen kanssa. Myös hän neuvoi ainakin kokeilemaan, mutta samalla varoitti, ettei kannata ottaa tavoitteeksi uskon asioita. Ne tulevat aikanaan, jos Jumala niin johtaa, mutta tavoitteeksi sitä ei kannata ottaa. Riittää että pojat saavat tekemistä, joka pitää heitä pois huonoilta teiltä. Kun sain aikanaan partiojärjestöltä ohjeet ja paperit, totesin että uskonto kuuluu ohjelmaan johtajien valitsemissa muodoissa osana partiomerkkisuorituksia. Kun en muuta sopivaa keksinyt, luetin kullakin pojalla yhden luvun Raamatusta. 

   

Keuruulla

Aikanaan loppui työ Louhulan metsässä, välillä tein omia töitämme. Kun en saanut miltään yhtiöltä uutta metsäpalstaa, turvauduin taas valtion työnvälitykseen. Sieltä sain osoituksen Keuruun keskustan alueen tienrakennustyöhön, jonne siirryin muutaman viikon ajaksi.

Lauantaina 3.4. Keuruulla. On minulla iltapuuhaakin ja nyt on aikaa sellaisiin, joita en ole malttanut kotona pitkään aikaan aloittaa. Viikko on mennyt yksinkertaisia kanki- ja lapiotöitä tehden, se on kovaa puuhaa. Nyt näyttää ulkona talviselta, on koleaa ja lumipyry, ei siellä erikoisen mukavaa olisi nyt liikkuakaan. Uskovaisia ei täällä ainakaan kovin paljoa ole. Taitaa olla lähellä kolme pariskuntaa ja eräs rouva. Kahdessa perheessä olen vieraillut, Kalle Siirolla ja pastori Jorma Arstulla. Kävin myös tapaamassa paikallista lippukunnan johtajaa. Ehkä siellä jotain vähän selvisi, ainakaan en enää pyri merkkisuorituksiin. Ainoastaan perustiedot hankkien voin jatkaa ja toimia.

Tiistai 6.4. Keuruulla. Täällä minä kulutan aikaani, työskentelen ja odotan kevättä. Oikeastaan kevät on jo tullut, vettä sataa ja pakkasetkin ovat miellyttävän lämpimiä. Mutta minä odotan sitä kevättä, jolloin maamies pääsee pellolleen muokkaamaan, lannoittamaan ja kylvämään. Siellä se on kotona maapala minullakin, ei aivan omaa, mutta kuitenkin maata johon olen kiintynyt aika paljon, niin kuin vain maalliseen voi kiintyä. En tietenkään itseäni orjallisesti liimautuneeksi tunne, mutta ne kotivainiot ovat sanelleet painavat lauseet, kun olen elämäni ratkaisuja tehnyt.

Pitäisi kai välillä lukea ja suunnitella Pellervon "Talous kuntoon" kilpailua. Aion osallistua siihen.

  

Keuruun maisemista

Aiemmin olin ajanut junassa Keuruun läpi, ainoastaan olin istunut vaunussa kun juna hetkeksi pysähtyi asemalla. Siksi oli oma elämyksensä tutustua paikkoihin lähemmin kaikessa rauhassa. Tielaitoksen majoitusparakit oli pystytetty kirkonkylän länsipuolelle. Keskustasta sinne kävellessäni kiintyi huomioni pienen tien loiviin käänteisiin ja leikkauksiin, joilla oli tasattu mäkiä joita ei voinut kiertää. Lopulta havaitsin siinä olleen joskus rautatie, liekö alkuperäinen linjaus, joka oli jäänyt tarpeettomaksi uudemman, pikajunien vauhdille sopivan linjauksen valmistuttua. Vanhalta linjalta oli poistettu kiskot ja tasainen pohja kunnostettu maantieksi. Niin päättelin kirkonkylän ja parakkien väliä kävellessäni.

Keuruun keskustassa oli kaksi kirkkoa, vanha vielä kysynnän mukaisessa kesäkäytössä. Uusi komea kirkko sijaitsi mäellä, lähellä vanhaa kirkkoa. Ainakin yhden kerran kävin siinä kirkossa, lehterillä seurasin ja ihastelin urkurin nopeaa, taitavalta näyttävää soittimensa käsittelyä. Hän vaihtoi rekisteröintiä ihmeen nopeasti tuon tuosta säestyksen keskeytymättä, ainoastaan säestyksen sävy vaihtui mielestäni sopivasti. 

Päivittäinen työ Keuruun kirkonkylässä oli kiusallisen yksinkertaista ja pitkäveteistä jäätyneen maan hakkaamista rautakangella. Yöllä tiukaksi jäätyneestä maasta irtosi vain pieniä murusia, jotka nostimme lapiolla kottikärryyn, jolla veimme maat sivuun tielinjalta. Kämmenet ja hauislihakset siinä puuhassa kipeytyivät, siksi oli mukavaa välillä hetki tehdä muutakin. Valitettavasti ne mukavammat välityöt olivat harvinaisia ja lyhyitä. Keuruulle mennessäni muistelin Putikon aikaani varaston apulaisena, ja kun olin saanut välillä koulutusta maatöihin, oletin työnjohtajaksi pääsyä. Toiveeni oli turha, alkuhaastattelussa ei kysytty koulupohjaa, kysyttiin vain sotilasarvoa. Ehdin jo harmitella, etten pyrkinyt aliupseerikouluun Kuopiossa, ja viisasteluani Helsingissä, kun alikersantti Niinimäki kysyi mielipidettäni korpraalin natsoista. Menihän aika toki jäistä maata hakatessakin, omat muistonsa siitä jäivät ja kokemukset elämää varten.

Työnjohtajakseni sain Jussi Käki nimisen, vanhahkon miehen. Lopulta tunnistin hänet samaksi, joka toimi Vapon työnjohtajana silloin, kun hakkasimme isän kanssa halkoja Rimmin metsässä Kojolanperällä. En usko Jussin tunnistaneen minua, olinhan silloin vain 13 vuotias poika isän mukana, ja hänellä oli ollut kymmeniä, ehkä satoja johdettavia eri vuosina. Rimmin hakkuun ajoilta minulla on Jussista mukavat muistot, joita isänikin kehui. Aina työmaalle tullessaan hän tervehdittyään kysyi Karjalan murteellaan, "ja rahaako olis tarvinnu?" Sitä kysymystä isä kehui, että Käki pitää huolta miesten rahan riittävyydestä. 
 

Kevät tuli silloinkin

Päiväkirjamerkintää mukaillen taas. 26.5. Keskiviikko, kotona, helatorstain aatto. Kolme viikkoa olin Keuruulla, siitä pääsiäisen jälkeen viikon. Sitten piti tulla tekemään ruuhkautuneita kotitöitä. Kylässäkin, mm Sepalassa olin välillä kylvö- ym kevättöitä tekemässä. Puolitoista viikkoa olen nyt ollut Kymin istutuksella, tehden kotitöitä vain iltaisin. Kylvötyöt perunaa lukuun ottamatta on tehty. Ohra ja sokerijuurikas kylvettiin viime torstai- ja perjantai-iltoina. Tällä viikolla olen maalannut tuvan kattoa iltatöinä.

Partiotoiminta näyttää vakiintuvan, kaksi vartiota toimii säännöllisesti ja kolmaskin tyydyttävästi. Keuruun reissuni teki asialle vähän haittaa, Ilvesvartio paisui liikaa ja pääsi tukehtui suuruuteensa, kun sille ei löytynyt johtajaa. Nyt kuitenkin Karhu (kopla) toimii Ilveksen tilalla. Ketut ovat kokoontuneet säännöllisesti kaiken aikaa. Ahmat eivät kokoonnu usein, mutta he lienevät suorittaneet melkein III luokkamerkin. Pitäisikin suunnitella loppukokeen tehtäviä.

Keväällä sain työtä Kymi-yhtiön metsän istutuksella, aluksi istutimme taimia Karankajärvien tasolla lähellä Pihtiputaan maantietä. Kun sen alueen taimet oli istutettu, työ jatkui Karhunpiilon maastoissa. Molemmat alueet ovat niin lähellä kotiani, että saatoin kulkea mopedilla työmatkat ja iltaisin jatkoin kevättöitä kotona.

Pekka oli ollut kevään aikana Keski-Suomen maanviljelysinsinööripiirin työssä kunnostamassa Tossavalan ja Halmelan välistä yksityistietä kelvolliseksi paikallistieksi. Yllättäen Pekka pääsi työhön muualle, niin äiti kävi kysymässä josko minä pääsisin Pekan tilalle, sillä äidin käsityksen mukaan Kalervo väsyy metsän istutuksella. Työmaan rakennusmestari oli luvannut ehdolla, että saan osoituskortin sille työttömyystyömaalle. Äiti kävi osoituksen neuvottelemassa kirkonkylän toimistolla ja niin loppuivat yllättäen minun istutustyöni.

Vastoin äidin oletusta, en tuntenut väsymystä siellä Karhunpiilon suunnan istutuksella, päinvastoin, siellä lepäsin. Yhtiö oli asettanut ylärajan päivän istutusmäärälle, siksi meillä oli päivisin pitkähkö lepotauko, jonka aikana makailimme ja juttelimme sammalikossa. Saattoi siinä unikin välillä tulla silmiin. Aiempien vuosien huonojen kokemusten vuoksi oli yhtiö rajoittanut urakalla istutettavien männyn taimien luvun päivää kohti kahteensataan. Ilman rajoitusta olivat monet istuttaneet useitakin satoja taimia päivässä, eivätkä kaikki malttaneet tehdä kunnollista työtä, vaan taimet jäivät maahan niin, ettei niillä kaikilla ollut kasvamisen mahdollisuuksia. Joku epärehellinen mies oli saattanut pudottaa istuttamattomia taiminippuja sellaisinaan kivien koloihin, ja saada palkan tekemättömästä työstä. Sellaisen havaitun kelvottomuuden torjumiseksi olivat Kymi-yhtiön metsänhoitajat antaneet määräyksen 200 taimen ylärajasta urakkaistutuksissa. Määrä oli niin pieni, että se täyttyi hyväpohjaisessa maassa nopeasti. Niin meille jäi keskellä päivää lepoaikaa, lopulta miehet päättivät, että istutetaan 250 tainta päivässä ja täytetään siten lauantain urakka, jonka saisimme sillä tavoin vapaapäiväksi. Lauantaivapaat olivat vielä silloin lupauksen asteella, mutta meillä jo toteutettavissa. Osaltani lauantaivapaiden hankinta keskeytyi, kun alkoi tien kunnostus, lähellä kotia kyllä, mutta tiiviimmin päiväohjelmin. Päiväni eivät helpottuneet, vaikka äiti niin ehkä kuvitteli.

Tehtäväni oli toisen miehen kaverina ohjata autoja, kun ne toivat lisää kantavaan kerrokseen karkeaa, mukulakivistä soraa. Ohjasimme auton sopivalle kippauspaikalle, annoimme merkin kippaukselle ja koneen hajottaessa kipatun soran, keräsimme haitallisen suuret kivet tien sivuun. Partalan lähellä, Murtojoen pohjoispuolella alkoi kaivinkone leikata mäen nyppylää, siinä näyttikin olevan työtä yllättävästi. Sitä mukaa kuin kone kaivoi ja autot ajoivat maata pois, aloitetun leikkauksen sivuilta pursui notkeaa, savista, puuromaista maata tilalle. Vaikutti, että koko pieni mäki siihen valuisi ja pitäisi ajaa pois, eikä sellaiseen ollut rahaa käytettävissä. Kaivamisen aikana tehtäväni oli heitellä lapiolla lähelle kipatusta kuormasta soraa vellin päälle, etteivät työmaan kautta kulkeneet autot uppoaisi liejuun. Lopulta vastaava mestari keskeytti kaivamisen, lieju peitettiin paksulla mukulasoran kerroksella, jonka alle se rauhoittui ja on siellä vieläkin.