Tien kunnostusta ja muutakin

Tiessä riitti kunnostamista, syntyneitä nyppylöitä kuokin pois, notkopaikkoja yritin täyttää, vaikka se melko turhalta tuntuikin. Monttu pysyi paremmin täytenä, jos sen vahvisti pienillä puilla ja risuilla, ja se ehti kylmettyä vähintään yön yli. Muuten reki, varsinkin takareen keula kuljetti lumen pois montusta ja jätti sen seuraavan nyppylän päälle. Sillä tavoin ne epätasaisuudet syntyivätkin ja lisääntyivät, joskin alku löytyi aina luonnon normaalista maaston muodosta. Siis opettelijalle riitti työtä pitää tie edes kohtuullisessa kunnossa.

 Välillä ehdin kuitenkin laaniin jatkamaan pinon pohjapuiden asettelua. Suurehkot pohjapuut piti asettaa poikittaisten puiden päälle, siten pyrittiin estämään pinon painuminen maan sisään, kun halot saattoivat olla siinä pinossa vuosiakin. Samasta syystä tehtiin myös tuuletusaukot, niiden kautta pystyi myös katsomaan pohjapuiden kunnon.

 Metsäpalstalla riitti myös urien suunnittelua ja aukaisua, aina ei joka tietä saanut pinon lähelle. Silloin oli edessä halkojen heittely tien viereen. Puuhansa siinäkin, mutta oli yksittäisen pinon suhteen helpompi, kuin pitkän kiertotien aukaisu. Hevonen rekineen kun ei pysty mitättömässä tilassa kääntymään, rekka eli lavetti vie myös oman tilansa, se tekee yhdistelmän myös jäykemmäksi kääntymiseen. Oma puuhansa oli myös varsitien mittaus yhdessä isän kanssa eräänä päivänä. Työnjohtaja, Jussi Käki, puhelias karjalaismies, tuli eräänä päivänä ja pyysi kaveriksi mittaukseen.  Meillä oli naru, muistaakseni 25 metrin mittainen ja 9 tikkua. Minä menin edellä, kun naru kiristyi työnjohtajan pysähtyessä, minä laitoin tikun tien viereen hankeen pystyyn. Jatkoimme matkaa, kun Jussi pääsi laittamani tikun kohdalle, hän kiristi narua, otti tikun käteensä ja minä laitoin uuden tikun. Näin menettelimme, kunnes minulta olivat tikut loppuneet. Sinä vaiheessa jäin odottamaan, Jussi tuli luokseni ja antoi tikut minulle. Olimme mitanneet tietä 250 metriä ja jatkoimme uudella samanmittaisella osuudella, kunnes kokotie oli mitattu halkopinojen painopisteeseen asti. Kilometrin täytyttyä pantiin merkkipaalu ja lukema tien viereen. Matka laanista palstan painopisteeseen kertyi 2 kilometriä 250 metriä.

 Helmikuun viimeisenä sunnuntaina kävimme Junganmäellä kylässä. Isän veljen, Arvin perhe asui siellä. Arvi oli viety jonnekin sairaalaan tai laitokseen ja vaimo lapsineen oli muuttanut lähemmäksi koulua ja Ainon veljiä. Sen pitkän tarinan ehkä muistelen aivan eri kertomukseen, jos satun ehtimään.

 Koska minulla oli jatkokoulun tunnit, yleensä maanantain ja perjantain iltapäivisin, jäi aikaa myös kotitöihin. Puiden pilkkomista oli aina, vettä kannettiin järven avannosta rehukeittimeen kuumenemaan. Veljien ja omiakin suksia kunnostelin, kaikenalaista puuhaa kotona aina löytyi. Maanantaina usein kävelin jatkotuntien jälkeen Kojolaan, joskus hiihdin tai ajoin polkupyörällä. Lumiaurat olivat silloin heikkoja, samoin autot, jotka niitä työnsivät. Tien varteen muodostui valtava auravalli. Kun oli ollut kova pyry, vallien väli täyttyi lumesta, joka oli muodostanut aaltomaisen jyrkkäreunaisia kinoksia. Sen aikaisilla välineillä ei tietä enää aurattu, liikenne jäi hevosen ja jalkavälineiden varaan. Sellaisten aaltomaisten, jyrkkäreunaisten täyttämää tietä hiihtelin eräänä iltana Poutalaan. Se oli melkoista taiteilua, etteivät sukset katkenneet. Pitkältä tuntuneen taistelun avulla kuitenkin selvisin perille Poutalaan yöksi.

   Kortteeritalomme isäntä, Veikko Hänninen oli lastuulla asemalla, aikaisemmin sinne ajettua puutavaraa hän lastasi vaunuihin yhdessä naapurin miehen, Eino Karjalahden kanssa. Kun siellä oli avattu rautatie, olivat yhtiöt pitkittäneet puidensa kuljetusta, saadakseen niitä avattavaa rautatietä helpommin tehtaalle tai satamaan.

  Kerran oli Veikko nähnyt unta, että oli erittäin kaunisiltarusko. Siinä tilanteessa oli joltakin paikalla olleelta kysynyt oikeaa veikkausriviä. Ykkönen ja yksitoista ristiä, kuului hänelle annettu vastaus. Kun sitten tuli sellainen kaunis iltapäivä, kaunis rusko, kireä pakkanen, ajatteli Veikko kokeilla onneaan, Vaikka olisi enne, että nyt onnistaisi. Kaikki merkit sopivat, asemalla nähty iltarusko, pakkanen ja muutakin sopivaa. Veikko ei luottanut pelkästään siihen yksinkertaiseen riviin, vaan teki melkoisen systeemin. Voitto jäi kuitenkin saamatta, ei ollut montakaan oikeaa osumaa.

  Poutalaan tuli muitakin ajomiehiä kortteeraamaan.  Lauri Pellikka ajoi Vilho Mielityisen traktorilla vuosia kuivunutta puutavaraa Pitäjänmäeltä. Rautatietä odottaen oli yhtiö niiden tehtaalle vienti pitkittänyt. En muista, kuka oli Laurin ajokaverina, kaksi miestä siinä kuitenkin oli. En tiedä sitäkään, montako kuormaa he ehtivät hakemaan ja lastaamaan suoraan vaunuun. Illalla myöhään he kuitenkin tulivat viimeisen kuorman purkamisesta, varhain aamulla lähtivät ensimmäistä hakemaan. Lähtö ei kuitenkaan ollut yksinkertaista, kylmä traktori piti lämmittää, ei olisi muuten käynnistynyt. Lämmityksessä oli kuitenkin nykyiseen verraten erilaiset keinot. Minkäänlaista tietoa ei ollut sähkön käytöstä lämmitykseen, tuskin oli edes olemassa tarvittavia laitteita. Aamulla tuntia ennen lähtöä nuotio traktorin alle, siinä oli lämmitys menetelmä yksinkertaisuudessaan. Kukaan ei ollut vielä keksinyt laittaa muovisia tai muita palavia osia koneeseen, ei ollut pelkoa minkään osan sulamisesta. Mutta voiteluöljy kuitenkin lämpisi. Jäähdytysvesi oli päästetty illalla pois, aamulla pantiin uusi vesi kuumana. Ennen pitkää ilmestyi tielle paksuun polanteeseen 60–90 senttimetrin syvä kolo. Niin paljon oli tiellä lunta pakkautuneena polanteeksi.

  Haapajärveltä tuli Saaren nuori mies ajamaan puita asemalle Rajahoikan takaa, luultavasti Kokkilan palstalta tai joltakin muulta sillä seudulla olevasta metsästään. Heillä oli pitkä ajomatka, mutta pitkää päivää ajaen hyvällä hevosella kaksi kuormaa he sieltä toivat. Asemalle oli muitakin puutavaran ajajia. Kymin osakeyhtiö ajatti metsistään halkoja. Heillä ajomiehet vain nopeasti purkivat kuorman rovioon, josta Ville Hakonen niitä hiljakseen latoi pinoon. Kaksi metriä korkeaan pinoon tehtiin tuuletus aukkoja muutaman metrin välein. Ville teki haloilla tuetun kolmion muotoisen aukon noin puolen metrin korkeuteen pohjapuista. Aukon alla oli siis puolen metrin kerros halkoja. Me teimme Vapon pinoihin aukot heti pohja puiden päälle. Kojolan tien toiselta puolen, rautatiesiltaa pitkin ajoi oman metsänsä halkoja Aleksi Koivula, hän ei tehnyt minkäänlaisia tuuletusaukkoja.