Talven hevosajoja

31.12. Ti. Haimme Vilhon kanssa heinäkuorman Rajahoikasta. Lumihyyhmä pysäytti kuorman kuitenkin Jungan jäälle.

   Olimme ennen syksyä isän, Arvi-sedän ja Vilhon kanssa tehneet heinää Rajapellolta, korvauksena siitä laitumesta, jonka Arvi-sedän lehmä oli syönyt meillä ollessaan varmistamassa sedälle kortteeria ja asuntoa. Talvella ne oli sieltä pois ajettava, ja tuumasimme uudenvuoden aattona tehdä ensimmäisen hakumatkan. Meillä ei ollut ennakolta tietoa, onko sinne mistään ajettua tietä, vai joutuisimmeko viimeiset viisi kilometriä ajamaan umpihangessa. Ajettu tie löytyi alkavaksi Kojolanperältä, Martti Virkkusen talon luota. Siitä oli ennenkin tien alku ollut, ja onneksemme hyvä tie oli ajettu aivan Rajapellon yläpäitse, vain satakunta metriä oli umpihankea. Siitä huolimatta hitaalla Tähti hevosellamme aika vierähti iltamyöhäiseen. Olihan meillä välillä umpihankea Reunalan ja Savelan välistä metsätaivalta toista kilometriä. Sillä välillä oli menomatkalla kaksi ojaa lumella täytettävänä. Jos Kojolan ja Rajahoikan väli olisi ollut umpea, tuskin olisimme selvinneet matkalta ollenkaan.

  Myöhemmin talvella hain heiniä Rajapelolta useita kertoja, omien heinien lisäksi ostimme tai saimme talven aikana heiniä useasta paikasta, ainakin Takalasta ja Nurkkalan niityltä. Nurkkalasta ostimme heinät kilokaupalla, itse sain ne kotona kuormaa purkaessa punnita. Sopiva nippu vain kasaan ja puntarin nokkaan, kilomäärä punnituksen jälkeen muistiin ja lopuksi painojen yhteen laskeminen, ja niin sai tarkan kuorman painon. Nurkkalan niityltä haimme heiniä useita kertoja, samoin Rajahoikasta.

   – 4.1. La. Kävin kylällä, toin työvehkeet. Iltasella sahasin puita. Kova pakkanen.

  Kun isän pois meno ja kuljetus tulivat yllättäen, ei mieleenikään tullut hakea työkaluja pois palstalta. Pidin luonnollisena, että kävisin itse kuorimassa ja kasaamassa sahaamamme, keskeneräiset puut. Palstahan oli melkein valmiiksi hakattu, vain viimeistely oli jäljellä. Isä oli lupautunut maan omistajalle hakkaamaan halkoja, koko metsäpalstan alueelle, sitä työtä varten olimme vieneet sinne justeerin, ja mahdollisesti isä suunnitteli moottorisahan ostoa. Halkotyöhön ja moottorisahaan ei mieleni silloin tehnyt, vaikka keskeneräisen työn valmistaminen ja työvälineiden kotiin tuonti olivatkin mielessäni.

  Työnjohtajat eivät kuitenkaan hyväksyneet ajatusta, että minä sinne menisin työhön. Olivat sanoneet äidille, että pelkäävät minulle tulevan siellä ikävät asiat mieleen. Eivät siis tienneet luonteeni piirteitä, tai vaikka aavistivat, peittivät kiellon todellisen syyn, eli eivät uskaltaneet päästää minua nuoruuteni vuoksi sinne. Aivan aiheellinen syy se oli, en vain silloin ymmärtänyt ajatella asiaa tapaturmavastuun kannalta. Muuten minua on kiinnostanut nähdä isäni viimeisen työmaan mukavia kalliomaisemia. Muutamia kertoja olen siitä ohi ajanut, kerran taisin käydä sillä, maantien ja Kinturijärven välisellä kalliolla, ja mieli palaa siellä vielä joskus katsastaa paikkoja.

  Kun minua ei haluttu päästää työmaalle, työnjohtajan lupauksen mukaisesti joku yhtiön päiväpalkkalainen valmisti palstan puut ja toimitti työkalumme Muurasjärven kylälle, josta ne ylle lainatun merkinnän mukaisesti kävin hakemassa.

  Paitsi heinistä, meillä oli krooninen puute polttopuista. Eri isäntien metsistä saimme joskus jo isän eläessä hakea kelohonkia, jotka siihen aikaan poltettiin arvottomina muuhun käyttöön. Isän hautajaisissa reisjärveläinen isän äidin sukutalon, Pekkalan emäntä lupasi meille kuivia halkoja, jotka minun oli määrä hakea sieltä hevosella. Ennen kuin ennätin hakemaan, he ilmoittivat lähettävänsä rahaa, jolla voisimme ostaa polttopuita lähempää. Niin äiti teki halkokaupan Turusen Antin kanssa, ja niitä halkoja hain muutaman kuorman. Haapaisia huonosti kuivaneita ne olivat, mutta tulivat silti sen talven aikana poltetuiksi. Osin kuivaa, osin aivan märkää poltettavaa saimme niistä kannoista, juurista, juurikoista ja suorista hakopuista, joita ajoin ainakin Hyppösen ja Jonnisen pellon teoksilta ja Turusen raiviolta Kivilahden talon takaa. Näin polttopuiden puutteeseen löytyi yksi ratkaisu naapurien uudispelloilta. Kun niille oli raivatessa kertynyt melkoisia kantokasoja, joukossa suoriakin maapuita eli hakoja. Niitä ajoin ainakin Turusen maalta, Kivilahden takaa suoraan järven yli. Jonnisenkin maalta saimme ajaa juurikoita, ehdimme ajaa niitä ennen lumien tyystin sulamista. Välillä hain uudempaakin polttopuuta omasta metsästä, niitä seuraavaa kesää ja talvea varten. Ajankohtaiseen polttopuun tarpeeseen saimme hakea silloin tällöin joitakin honkakuormia naapureiden, lähinnä Leppäsen, Kivisen ja Koskelan metsistä. Silloin vielä runsaina löytyneitä pystyyn kelottuneita honkavarantoja korjattiin huoletta polttopuiksi, nehän olivat silloin täysin ala-arvoisia puita. Myöhempinä vuosikymmeninä, honkavarantojen loputtua ja kun niille löytyi rakennuskäyttöä, voidaan silloista honkien polttamista pitää tuhlauksena.

  Kun Koskelan Antin kanssa oli päästy yhteistyöhön, hän ehdotti rankojen ajoa omasta metsästään. Sieltä Aitolammin takaa, Lintuhaudankankaalta ajoin monet kuormat vuoroin meille, vuoroin Koskelaan. Sillä tavoin tuli maksetuksi puiden ja niiden karsinnan hinta, ja samalla saimme seuraavaksi talveksi poltettavaa.

 

 Rankojen ajosta aukeni minulle ensimmäinen oma hanketyö isän kuoleman jälkeen, kun Antti pyysi metsästä hakkaamiaan ja Vapolle myymiään halkoja ajamaan. Niiden halkopuiden latvoista, ja välistä kaadetuista pienemmistä puista olivat peräisin vuorokuormin ajamani rangatkin. Halkojen ajamista oli minulle koko sydäntalven ajaksi, olisi ollut enemmänkin, mutta keskenkasvuisena ja vanhalla, hitaalla hevosella, en uskaltanut sellaista edes luvata. Niin Antti etsi ja sai siihen toisen hevosen jostakin kauempaa. Meille molemmille riitti silti ajettavaa pitkälle kevättalveen asti. Sen jälkeen minua odottivat muut puuhat ja ajot.

  Eeva Hakonen oli ajanut monen talven ajan junganperäisten maidot Onnelan lähelle, talvilaiturille. Kun Eeva ilmoitti lopettavansa, yritimme saada työtä minulle, mutta ainakin Turusen Antti oli ajatusta vastaan, ja lupasi ajaa maidot itse. Lopulta Antti kyllästyi tai hänelle ilmeni muuta tekemistä, niin hänen ehdotuksestaan ajovuorot jaettiin vuoroviikoin kaikille maitoa lähettäville hevosen omistajille. Kaikki toiset olivat vuoronsa ajaneet ja oli tulossa meidän vuoro. Kun kysyin Antilta, että kykenenköhän minä siihen, Antti lupasi ainakin kokeilla. Ilmeisesti olin ajoviikkomme aikana hankkinut hänen luottamuksensa, koska sain tehtäväkseni jatkaa ajamista siihen asti, että kylätiellämme taas pääsee auto kulkemaan. Silloin ei kyläteillä ollut kyllin tehokkaita auroja, eikä tien osakkailla varaa maksaa suuria aurauskuluja, niin tiet olivat paksumman lumen aikana vain hevosella ajettavan polanteen peittämiä. Hevosia oli silloin melkein joka talossa, ja hevoskyyti oli mainio tapa hoitaa asiat kaupoissa ja muuallakin. Meijeri maksoi maidon tienvarteen ajamisesta pientä palkkiota, ja taloudessamme pienikin tulo oli tarpeen. 

 Perunkirjoitus
  Maaliskuun ensimmäisenä sunnuntaina kävin hakemassa Kassan Martan, Martta Korhosen Osuuskassalta. Hän oli lupautunut hoitamaan isän kuolinpesän kirjoituksen, eli luettelon isän jäämistöstä, varoista ja veloista. Perintöveron määräämistä varten sellainen pitää laatia, mutta myös perinnön jakamista varten. En muista, oliko kuinka monta ihmistä paikalla perheemme ja Martan lisäksi, ainakin Kautialan Matti tuli laskunipun kanssa. Olimme vuosien aikana saaneet kunnalta silloin tällöin köyhäin apua muutenkin, mutta veljien ja isän sairaalakuluja nipussa oli useita. Isähän oli ollut hoidettavana keskussairaalassa Jyväskylässä, ja Kaarlo eri sairaaloissa ainakin Helsingin Lastenlinnassa ja Sisä-Suomen sairaalassa Suolahdessa, sekä Pihtiputaan sairaalassa ja vanhainkodissa. Niiden kulut oli kunta maksanut, ja silloin ne olivat asiakkaan velkaa kunnalle, joka saattoi langeta maksuun, mikäli avustusta saaneelle ilmeni maksukykyä.

  Matti Tossavainen oli sosiaalilautakunnan jäsen, ja kunnan eri alueiden tarkkailu ja huollon tarpeen selvitys oli jaettu lautakunnan jäsenten kesken, ja kylämme oli Matille nimettyä aluetta. Matti tuli meille ja esitti kunnan saamiset, koska ne vähensivät perintöveron alaista omaisuutta. Heti alussa hän sanoi, etteivät ne siinä tilanteessa meille maksettaviksi lankea. Kovin suuret eivät omaisuutemme arvot olleet, asunto oli uudehko, mutta keskeneräinen. Eri kauppoihin oli maksamattomia laskuja, ja kunnan saatavat lisäsivät vähennyksiä niin, ettei meille lopultakaan jäänyt maksettavaa perintöveroa. Perunkirjaan kaikki merkittiin isän kuolinpäivän tilanteen mukaisina
. 

  Avustusta kunnalta 
 Äiti oli vuosien aikana silloin tällöin ennakoinut isän tai äidin kuoleman mahdollisuudella. Jos hän, äiti kuolee, teidät, lapset hajotetaan hoidettaviksi muualle, mutta jos isä kuolee, niin hän pitää perheen koossa. Kunta alkaa avustaa orvoksi jäänyttä perhettä, ja sillä tavalla tullaan toimeen. Kunnan avustus ei kuitenkaan ollut niin varmaa, kuin äiti oli ennakoinut.

  Kun äiti meni kunnan sosiaalisihteerin puheille, ja pyysi avustusta perheen elämän tarpeiksi, reaktio oli suorastaan yllättävä. Sihteeri oli lyönyt nyrkillä pöytään, ja sanonut suurella äänellä, että missä ovat kyläläisten keräämät rahat. Ja missä on se suuri summa, minkä kansanedustaja Jämsen on kerännyt eduskunnassa.  Mitään kansanedustajien keräyksiä ei meille ollut koskaan tuotu, eikä kukaan ollut meille sellaisesta kertonut. Kylän Osuuskassassa ja kaupoissa oli kyllä ollut listat, joihin ihmiset laittoivat pieniä, lähinnä adressin hintaa vastaavia summia. Eräät kauppiaat, muiden muassa Einari Helen, oli kuitannut kauppansa laskua hiukan suuremmalla summalla. Kassalla kerätyillä varoilla äiti maksoi hautauskuluja ja lyhensi kauppojen saatavia. Kansanedustaja Jämsen oli merkinnyt Osuuskassan listaan hiukan muita enemmän, mutta mitään edustajilta kerättyjä rahoja ei ollut, ei näkynyt eikä kuulunut.

  En muista soittiko äiti edustaja Jämsenille, vai puhuiko tavatessaan. Joka tapauksessa asia saatettiin edustajan tietoon, ja hän kävi kertomassa asian tilanteen sosiaalitoimistossa. Sen jälkeen sosiaalilautakunta myönsi meille 50 markan avustuksen kuukautta kohti, ja maksoi sitä noin kahden vuoden ajan. Jauhosäkki maksoi silloin kaupoissa 48 markkaa, niin siihen se avustus melkein meni, paljoa muuta sillä ei saanut.  Kun olin täyttänyt 18 vuotta, ja pääsin työttömyystyöhön nelostietä rakentamaan, lautakunta lopetti avustuksen, koska perheellä on nyt elättäjä.