Toisen ja kolmannen kerran suviseuroissa

  Ei niitä silloin, 1949 sanottu suviseuroiksi, ei ainakaan meillä. Puhuttiin vuosikokkousseuroista. Siitä minulle tuli hassu mielikuva. Kerran Rajahoikassa mummu lauloi laulua, "Vielä vähän viipykäämme," niin minä kuuntelin sitä pohtien. Mietin, että siinä pyydetään vielä lisää vuosia, ettei maailman loppu tulisi vielä. Pyydetään siis ikään kuin koota vielä aikaa, että siitä tulisi sekä viipyminen että vuosikokous. Että Jumala näin lisää aikaa, kun sitä laulamalla ja seuroissakin pyydämme. Tämä oli muuten harvoja kertoja, kun kuulin sen mummun laulavan. Hän ei ollut lauluihmisiä, niin kuin ei isä, enkä minäkään.

Muurasjärveltä lähdettiin seuroihin kuorma-auton lavalla. Mahtoiko siinä olla edes vanerikoppia, jonkinlaisia penkkejä kyllä. Menomatkalta Haapajärvelle muistan melko vähän. Joitakin tapahtumia itse seuratilaisuudesta olen muistellut koko elämäni ajan. Sieltä on jäänyt lähtemättömiä elämyksiä, myös monta pohdinnan ja ihmetyksen aihetta. Yritän koota niistä jonkinlaista hataraa muistelusta.

  Menomatkalta muistan kyydissä olon, eräässä kohdassa oli tie kiersi mäen. Mäen alle oli tehty tasainen, laakea maakasa, jota oli vielä hienosti taputeltu, ehkä lapiolla. Myöhemmin olen tajunnut, että siinä oli tekeillä tien oikaisu. Miehiä oli maata levittämässä ja he taputtelivat sitä lapioilla. Se oikaisu valmistui vasta kymmeniä vuosia myöhemmin. Paikka on heti Haapajärven puolella, siinä mäki alkaa nousta Antinkankaalle, mutta silloin tie kiersi mäen pohjoispuolelta.

  Seurat olivat lähellä kirkkoa. Hellepäivänä ihmiset uivat paljon läheisessä Haapajärvessä. Mieleeni on jäänyt, miten kovaäänisissä vähän väliä kuului varoituksia syvenevästä rannasta. Sellaista uinnin innostusta en ole nähnyt missään suviseuroissa sen jälkeen, liekö ollut hyvää mahdollisuuttakaan.

Rajahoikan mummukin oli tullut seuroihin, minä pääsin kulkemaan mummun mukana. Mummu oli yöt Tiitonrannan Vilppolassa, sukulaispaikassa, minunkin yöni meni siellä. Mummun mukana oli mukava kulkea, hän antoi minun syödä omista eväistään. Siinä oli voita, leipää, maitoa, kananmunia, ehkä muutakin. Mieleeni on jäänyt, miten pantiin voita kananmunan päälle. Oli siinä höystöisää syötävää. Harvinaista herkkua, vehnästäkin oli. Erikoisen hyvää se oli voilla päällystettynä maidon kanssa.

  Olin mummun mukana niin kauan, että äiti ehti jo kaivata. Pelkäsi minun joutuneen ties mihin hukkaan. Kun vihdoin kohtasimme, hän kertoi mummulle jo monesti kuulututtaneensa meitä kovaäänisten kautta. Emme sitä kuulleet, sillä olimme siellä Tiitonrannalla. Sinnekin kuului kaiuttimien vahvistama ääni, saarnoista ei sinne asti saanut selvää. Haapajärven vanhan kirkkosillan muistan siltä ajalta. Pikku poikia oli onkimassa sillan ulkopuolelle ulottuvien kannatinparrujen päällä. Mummu kauhisteli, sanoi pojille, että elekää menkö sinne, sieltä voi puota. Pojat vähättelivät vaaraa, sanoivat kyllä pysyvänsä. Kun kuljimme mummun kanssa jalkaisin kirkkosiltaa pitkin Tiitonrannalle ja takaisin, näimme poikia myös kiipeilemässä sillan ulkopuolelle ulottuvien kannakeparrujen päiden päällä. Mummu varoitti huolestuneena, että elkääpä pojat, elkää puotko sieltä, tulukaa pois, siellä on vaarallista. En tiedä, onko siitä kukaan pudonnut järveen, mutta hurjalta se poikien kiipeily näytti. Hurjalta näytti myös ihmisten uinti seurakentän kohdalla. Varmaan sitä pelkäsivät järjestäjätkin, koska tavan takaa varoittivat kuulutuksilla.

  Yksi asia minua kiusasi mummun puheissa. Seikka, joka ilmaisee hänen uskonsa laatua melko paljon. Minua kiusasi silloin, kun kiitosäänten kuuluessa mummu päivitteli, että minkä tähen ne kirkuvat nuin kovasti. Eihän se kuusivuotias paljon osannut sanoa, vaikka mieltäni pahoittikin mummun käsitys. Yritin kuitenkin tasoitella hänen käsitystään, sanoin, että ei kai se haittaa, vaikka ne kiittävätkin. Ei kuitenkaan tarvitsisi aivan niin kovaa huutaa.

  Myöhemmällä iällä olen oppinut paremmin ymmärtämään Jumalan lasten kiitosäänten merkityksen ja sen, miksi niitä ilmenee, ja miksi se ovat niin voimallisia. Tyhjästä ne eivät tule, niillä todellinen on syynsä. Mutta se mummun päivittely on silloin tällöin mieltäni askarruttanut, miten hän sen ymmärsi ja mitä se on vaikuttanut eri ihmissuhteisiin. Miten ne monet muut käsitykset ovat vaikuttaneet minuun, miten olen myöhemmin niitä sulatellut, miten vääriä tai kesken jääneitä olen elämässäni korjannut. Minulta jää paljon kesken, toivottavasti kuitenkin pääsen perille, uskosta autuutta näkemään, eikä jäisi uskon kilvoitus kesken.

  Olikohan se näiden suviseurojen aikana,  vai joskus myöhemmin, Haapajärvellä se kuitenkin tapahtui. Tien risteyksen lähelle oli pantu pieni koju, jossa myytiin jotakin. Mummu katsoi sitä ja kysyi, että onko tämä nyt sitä jäätelöä. Sitä se oli ja mummu osti minulle elämäni ensimmäisen jäätelön. Tikun päässä se oli, oli hyvää ja kylmää, yksi nautinto lisää pikkupojalle.

  Takaisin tulimme samalla autolla, kuormalavalla, jolla olimme menneetkin. Välillä tuli kuitenkin pysähdys, siinä oli pieni kauppa, puhelinpylväässä kummallisia koukkuja. Jäin mummun kanssa kaupan luokse, mutta auto jatkoi matkaansa. En muista, menikö äiti auton mukana, vai jäikö hänkin sinne. Mielessäni on jonkinlainen kutina, että hän olisi jäänyt, mutta mennyt seuraavana päivänä eri kyydillä kotiin. Siitä kaupasta mummu osti erikoisessa lasipullossa jotakin hyvää. Se oli kyllä tavallinen pullo, mutta sen korkki oli posliinia, siinä oli kuminen tiiviste, ja se saatiin tiukasti kiinni jäykästä rautalangasta tehdyllä vipulaitteella. Myöhemmin kuulin sitä sanottavan patenttikorkiksi. Ensimmäinen limunaati oli taas uusi elämys makunautintoihini.  

  Siitä kävelimme vähän matkaa, noin kilometrin verran, Pekkalaksi sanottuun taloon. Se on eräs Reisjärvellä olevista sukulaispaikoistamme. Siellä olin mummun kanssa monta yötä, keräsin mansikoita talon tytön, muistaakseni Orvokin kanssa. Emäntä meidät sinne metsän reunan ahoille lähetti. Hän halusi keittää mansikkasoppaa, taisi keittääkin Orvokin poimimista. Minä halusin viedä mansikkani kotiin äidille. Keräsin niitä pieneen rasiaan, jota säilytin aarteenani koko Pekkalassa viipymisemme ajan.

  Muutaman päivän kyläilimme Pekkalassa, kävimme läheisessä Laitakankaan mökissä, jossa mummun veli asusteli yksinään. Hän oli vanhahko mies, joka kertoili tarinoitaan. Hänen sanottiin leipovan itse leipänsä. Siihen aikaan se oli melkoinen ihme, mies maalla leipomassa. Pekkalasta kävelimme mummun kanssa viitisen kilometriä Siipolaan, minulla mansikat mukanani. Siipolassa huomasimme niiden alkaneen homehtua, katsoimme parhaaksi, että syön ne itse siellä. Niin marjat jäivät viemättä äidille. Aluksi minulla oli paha mieli, mutta ei sille mitään voinut. Hyviä olivat mansikat vähän homeisinakin. Siipolassa kuulin kumman kysymyksen, haluatko mennä suon viereen nukkumaan? En sitä oikein käsittänyt, miksi suolle? Tarkempi keskustelu selvitti, että olin kuullut väärin. Puhe olikin Sulosta, Sulo serkusta.

  Siipolasta ajoimme Muurasjärvelle Harry Siloman linja-autolla, lähdössä Siipolan tien risteyksessä aprikoimme, kummalta puolelta autoon pyritään. Mummu oli kuullut, että auto ei pysähdy, jos väärältä puolelta pyrkii. Sillä tarinalla oli todellisuuspohjansa, ei se aivan huhua ollut. Sillä kertaa kuitenkin pääsimme kyytiin, ei tarvinnut jalkaisin kulkea koko matkaa. Viimeiset kilometrit tosin kävelimme. Mummu tuli meille, oli täällä kylässä aikansa, kunnes palasi kotiinsa Rajahoikkaan.

  Silloin tällöin mummu kävi muutenkin meillä. Eräänä keväänä olin mummun mukana, kun hän keräsi latojen eteen karisseita heinien rippeitä lehmillemme syötettäväksi.

   Vuoden 1950 vuosikokousseurat olivat Ylivieskassa, olosuhteet, paikat ja matkan pituus jäivät mieleeni. Menimme seuroihin isän sekä veljieni Vilhon ja Kaarlon kanssa junalla. Haapajärvelle ensin linjakolla, junamatka alkoi asemalta, menomatkasta muistan sen, miten isä kielsi katsomasta ulos junan ikkunasta. Kyselin, että minkä tähen? Isä vastasi, että kun kova vauhti vilistää silimiä. Oli siinä ristiriitaa, mieli teki nähdä ohi kiitäviä maisemia, mutta isä pelkäsi näkömme puolesta. Siinäpä sitä sitten ristiriitaisin mielin vilkuili salaa ulos, vaikka enimmäkseen katsoinkin yksitoikkoista sisätilaa.

  Suuri seurateltta oli lähellä kirkkoa, kaiuttimet oli sijoitettu kirkkoonkin, siellä saattoi siis istua ja kuunnella. Me veljekset pidimme mielipaikkana urkulehterin portaita. Niissä juoksimme ylös ja alas pitkiä tuokioita. Saarnaa saattoi juostessaan kuunnella, vaikka enää en niistä muista, kuin tunnelman.

Tavan mukaan isä oli vähissä varoissa, joten syötävät piti hankkia halvalla. Vaikka seuraravintolan hinnat olivat kohtuullisia, jouduttiin sitäkin pitkään pohtimaan ja harkitsemaan. Muistan, miten isä kyseli hintoja. Kyseli keittojen hintaa, harkitsi makkaraa, se myytiin silloin kylmänä. Lopulta osti niin sanottua halpamakkaraa, jota söimme kotoa vietyjen eväiden kanssa. Ainakin leipää, voita, maitoa, ehkä muutakin vietiin aivan yleisesti mukana.

Seurojen aikana vallitsi kaunis, aurinkoinen sää. Seurat loppuivat myöhään illalla, kotimatkalle pääsimme yöllä. Alkoi vesisade, laulu oli tarttunut korviin. Jokainen auton lähtökiihdytys kuului seuralauluna, sateinen ilma tehosti vaikutelmaa. Oikeastaan en ollut seuroissa niin paljon laulua kuullutkaan, kuin seuraavana päivänä seurojen loputtua. Ei se todellista laulua ollut, vaan aivojen sisäistä muistia, mutta vaikutelma oli hyvin todellinen.

  Käymäläkokemuksen muistan niistä suviseuroista, sehän on välttämätön käyntipaikka jokaiselle, joka on ruokaa syönyt. Kaikista niistä tapahtumista ei viitsi kertoa, mutta tulkoon nyt yksi mainituksi. Olimme isän ja veljien kanssa sellaisella välttämättömällä tyhjennyskäynnillä. Siellä oli kalkkia nurkkalaatikossa hajuhaittojen torjumiseksi. Vilho huomasi laatikon, rynnisti sille. Mitä tämä on? Jauhoja?

  Isä säikähti, elä vain maista! Se on kalakkia, sitä pannaan kasan päälle.

  Haapajärvellä menimme Törmälään odottamaan kotiin lähtevää linja-autoa, saatoimme viettää siellä yönkin. Kiinnostuneina katsoimme sähköradiota, jonka näimme ensi kerran elämässämme. Oli aivan tavallisen radion näköinen. Tämä käynti oli ensimmäinen ja viimeinen, jolloin olin tietoisesti Haapajärven Törmälässä. En olisi koskaan tullut tietämään, missä se Törmälä sijaitsee, ellen silloin olisi sitä nähnyt. Myöhemmin olen yrittänyt sitä paikallistaa, mutta tarkkaan en ole taloa muistanut, vain alueen summittaisesti.

   Nämä suviseuramuistot lisäsin näihin maastojuttuihin siksi, että niissä on mukana liikuntaakin. Rajahoikasta oli "ihmisten ilmoille" pitkä matka metsätietä ja -polkuja käveltävänä, välillä jopa pitkospuita. Niitä muistelen myöhempinä vuosina, kunnostaessani ja kävellessäni myöhempien aikojen pitkospuita, joista aion kertoa myöhemmin.