Konfirmaatio

 Toukokuun lähestyessä puolta väliä, alkoi rippikoulu tulla päätökseen ja konfirmaatio lähestyi. Kanttori opetti rippivirttämme, joka alkoi sanoilla: Suo Jeesus rakkaani, mun pitää liittoni, sun armos annoit mulle, kiitoksen tuon mä sulle, mua pidä suojassasi, ja hoida omanasi…

  Joillekin pojille oli virren kahden säkeistön oppiminen liikaa, siitä kanttori piti eräänä aamuna puhuttelun: Teidän vanhempanne soittelevat ja sanovat, että teiltä vaaditaan liikaa. Ei pitäisi olla liikaa vaadittu, kun kaksi lyhyttä virren säkeistöä pitäisi oppia ulkoa laulamaan.

  Varonen herkistyi lopun lähestyessä, eräällä tunnilla hän hiljaisella äänellä kertoi jonkun sanoneen, ettei rippikoulua voi pitää kirkossa, pojat ovat liian villejä. Nyt sen kokeneena sanon kuitenkin, että voi, kun se järjestetään tällä tavalla, ettei pahimmat ole toisia villitsemässä. Sitten hän jatkoi: En tiedä, mitä olette oppineet ja ymmärtäneet saamastanne opetuksesta. Jos olette ymmärtäneet edes pienen osan, niin tulos on hyvä. Harjoittelimme konfirmaatiota varten alttarin lähestymistä, kun pastori oli ensin selostanut siihen liittyvät seikat. Lopuksi pappi kysyi: Onko joitakin toivomuksia? Kukaan ei vastannut mitään, aivan hiiskumaton oli hiljaisuus. Tarkoitin kuvausta, jatkoi pastori, mutta kukaan ei uskaltanut sanoa mitään ja niin jäi rippikoulukuvamme ottamatta. Lopuksi Varonen sanoi, jos vanhempanne haluavat käydä ehtoollisella, heille varataan siihen tilaisuus teidän jälkeenne. Te käytte ensin hyvässä järjestyksessä, silloin vanhempanne istuvat penkeissään. Teidän saatua ehtoollisen vanhempanne voivat tulla ilman eri kehotusta välittömästi. Vähän ennen viimeistä rippikoulupäivää pastori kysyi, onko jollakin toivomuksia. Kukaan ei vastannut, niin pastori selitti, että tarkoitin valokuvausta. Vieläkään ei kuulunut vastausta ja niin jäi rippikuvamme ottamatta.

  Lauantaina ennen konfirmaatio päivää pyöräilin isän kanssa Haapajärvelle, Savolaisen pukimosta ostimme rippipuvun, en muista kävimmekö jossakin muualla, mutta pukupakkauksen kanssa ajoimme takaisin kotiin. Sunnuntai, konfirmaatiopäiväni valkeni kauniin aurinkoisena, luonto hymyili kilpaa ensi ehtoolliselle valmistautuvan nuoren miehen alun kanssa. Koskelan Orvokki, kansakoulutoverini naapurista, oli tullut meille tekemään loppuja navetan askareita ja hoitamaan pikkuveljiäni ja – siskoani. Siloman linja-autoon kiirehdimme kylän keskustaan, sieltä pääsimme toisten ripille pääsevien ja heidän vanhempiensa keralla kirkonkylälle ja juhlavalta näyttävään kirkkoomme.

  Liturgian osuus sujui normaalin kauniisti, saarnan jälkeen meidät kutsuttiin alttarin eteen konfirmoitaviksi. Hyvässä järjestyksessä sinne marssimme, lupauksen anto ja konfirmaatiovirsikin sujuivat hienosti. Konfirmoinnin jälkeen menimme sovitussa järjestyksessä takaisin penkkeihimme. Minua ainakin jännitti hiukan, kun tuli vuoroni ajallaan toisten mukana polvistua alttarin ääreen. Varsinaisia ongelmia ei kuitenkaan ilmennyt, muistin vielä hyvin pastorin opettamat hiljaiset rukoukset ennen ja jälkeen ehtoollisen. Ne muistin ja rukoilinkin vielä monta vuotta jälkeenkin päin. Jossakin vaiheessa ovat osittain unohtuneet, vaikka ne hyvät sanat ovatkin, pidemmän ehtoollisvälin aikana niitä ei enää muistanut, eikä huonosti muistettuja sanoja tullut soperrelluiksi. Rukouksen mieli on kuitenkin sanoja tärkeämpää, sen haluaisi säilyvän viimeiseen hengen vetoonsa asti.

  Auringon kauniisti paistaessa palasimme kotiin, isä otti muutamia valokuvia minusta ja perheestämme. Rippipuvussa siinä seison silloisen tupamme takaikkunan edessä. Kun tarkkaan kuvaa katsoo, Orvokki seisoo ikkunan takana siskoni Anitta sylissään.