Kiitos, Hilkka hevonen

Reisjärven suviseurat

Ennen seuroja oli muutamia muurasjärveläisiä mukana valmistelussa, jossa riitti monenlaista työtä. Ison teltan pystytykseen menimme joukolla, Herralan Markku ajoi traktorillaan, työvälineenä heinäseipäiden pystytyskaira. Markku kysyi minulta ennen lähtöä, tekisikö siellä mitään seiväskairalla. Vastasin etten tiedä, mutta jos hän menee traktorilla, ei kaira sen takana paljoa paina. Markku sai tehtäväkseen kairata reiät teltan haruspaaluille, se oli koneellakin melkoisen aikaa vievä työ. Varmasti paljon nopeampi kuin mies ja kanki, joka raskas urakka oli ollut siihen asti vallitseva menetelmä. Veljeni Pekka ja Pentti tekivät pääasiassa kahdestaan sähkötyöt, uusista kaapeleista he vetivät ja kytkivät tarvittavat yhteydet. Pentti tuskaili tarpeettoman työn määrää, kun katkotut kaapelit kerättiin seurojen jälkeen kasoihin ja myytiin huutokaupassa kieppeinä. Pentti kertoi ehdottaneensa, että kaapelit ja johdot varustettaisiin pistokkeilla ja niin ne olisi helppo kytkeä seuraavan kesän seuroja valmistellessa. Muutaman vuoden viiveellä siitä tuli normaali ja hyvä käytäntö.

Seurojen aikana tein töitä seura-alueella kotoisten navettatöiden lisäksi, joten jouduin kulkemaan edestakaisin kotini ja seurapaikan väliä. Onneksi matkaa oli alle 20 kilometriä ja onneksi minulla oli mopedi kulkuvälineenä, muuten kulku olisi ollut kovin vaikeaa. Kahtena päivänä olin kuunteluoppilaana Reisjärven kirkossa pidetyissä kokouksissa. Tuntui oudolta istua tutussa kirkossa ja katsoa, että alttarin eteen oli järjestetty pöydät ja tuolit puheenjohtajia ja sihteereitä varten. Harvoin on niitä kokouksia kirkoissa järjestetty, joskus kuitenkin. Reisjärven läheltä ei löytynyt silloin muuta kyllin tilavaa kokoushuonetta, kirkko oli siis valinta, eikä ensimmäinen lajissaan. Oli niitä kokouksia ennenkin kirkoissa pidetty.

Heinätyöt Rajahoikassa

Ilmeisesti ne sujuivat kohtuullisen hyvin, ainakaan mitään ongelmia en muista olleeksi. Kun kotipeltojen heinät oli seivästetty, siirryin heinäntekoon Rajahoikan pelloille. Eräänä lauantaina kasasimme kolakärryn pitkälle lavalle työkaluja ja muita tarvikkeita. Sunnuntaina nostin lavalle maitohinkin, leipää, perunoita ja muita eväitä. Sen lastin kanssa pääsin ajamaan lähelle Nuorasen järveä, johon jätin kärryt ja osan kuivista eväistä. Maitohinkki oli kannettava perille saman tien, sillä Nuorasen seudulla en tiennyt lähdettä, johon maidon olisi voinut jättää kylmään. Maito oli kannettava kädessä ja voi repussa perille ja siellä koloon jäähtymään. Perunat ja leivät säilyisivät kärryn lavalla, ne uskalsi jättää odottamaan erikseen noutamista. En muista ketä kaikkia oli mukana Rajahoikkaan mennessä, varmaan Vilho ja ehkä muitakin veljiäni. Sipilän Simo innostui mukaan katsomaan, millainen se Rajahoikka on ja miten me siellä työskentelimme. Simo kantoi osan tavaroista, niin pääsimme onnellisesti perille. Samana iltana Simo ajoi takaisin kotiinsa, me Kantolat jäimme yöksi Rajahoikkaan, aamulla varhain valjastin hevosen ja aloitin heinikoiden niiton.

Taisin lopulta tehdä silloin yksin enimmän osan Rajahoikan heinätöistä, ehkä Vilho oli eniten kaverina ja joku muu veljistäni. Kaisa hoiti kotona Hannaa ja lehmiä sekä teki muita talon töitä äitini kaverina. Erääksi illaksi oli sovittu seurat johonkin Kojolanperän taloon, jonne oli Heikki Järvinen lupautunut puhujaksi. Heikki oli ajanut meille kysymään seurapaikkaa, Kaisa paistoi lettuja ja Heikki unohtui niitä syömään ja keskustelemaan. Äiti oli päässyt seuroihin, jossa oli väkeä koolla puhujaa odottamassa. Puhuja jutteli meillä Kaisan kanssa ja söi lettuja, minä unohdin seurat heinäkiireessä, tai en kehdannut lähteä työvaatteissa, vaikka matka oli kohtuullinen käveltäväksi.

Lopulta oli Heikki muistanut kesken letunsyönnin, että seuraväki varmaan odottaa puhujaa. Kaisa kertoi ajo-ohjeet ja seurat voitiin pitää, vaikka pappi oli reilun tunnin myöhässä sovitusta ajasta.

Kohtuullisessa ajassa saimme heinät seipäille, kun sateetkaan eivät keskeyttäneet työtä. Hilkka-hevonen veti reippaasti niittokoneen ja nautti lepotauoilla mainiosta ruohosta Rajahoikan pihamaalla.

Vieraskirja

Ensimmäisenä vuokrakesänä olin pannut merkille, että ohikulkijoilla oli taipumus kirjoitella tai kaivertaa nimiään talon seiniin. Vein Rajahoikan verannalle tavallisen ruutuvihkon vieraskirjaksi, toivoin sen hillitsevän liikoja kaiverrushaluja. Ilmeisesti se riitti, sillä uudet kaiverrukset vähenivät ja vihko täyttyi nimistä niin, että vein sinne toisenkin vihkon. Valitettavasti ne ovat kadonneet, enkä voi tarkistaa ketä siitä on ohi kävellyt tai muuten pihassa pyörähtänyt. Kaksi tai kolme nimeä sentään on muistissani säilynyt. Toinen on Tiina Varis Kainuusta, hänellä oli ollut kaveri jonka etunimeä en varmaksi muista. Nielsen oli sukunimi, enkä tiedä ovatko he sukua keskenään. Kumpaakaan en tiedä koskaan tavanneeni, mutta Tiina lähetti kirjeen, kun oli nähnyt kotitalonsa kuvia internetissä ja tiesi minun niitä sinne lisänneen. Oli kovin hyvillään, että Kainuu oli päässyt internetiin.

Kirjoitin vieraskirjaan pyynnön, että ohikulkijat katsoisivat hevosta, että se on kiinni ja jos viitsivät, siirtäisivät sitä. Metsässään kulkenut Eino Aho kirjoitti, että hän oli siirtänyt. Pidin hevosta köydessä alueilla, joilta heinät oli ajettu katon alle ja odelma oli kasvanut. Tyytyväisenä se söi pehmeää äpärettä, jollaiseen kotona oli harvoin mahdollisuutta. Suunnittelin kahden tai kolmen nuoren hiehonkin vientiä Rajahoikkaan, mutta vienti jäi aikomuksen asteelle.

Kevätviljan korjuuta Rajahoikassa

Heinäpouta oli hyvä, sain heinät hyvälaatuisina kattojen alle sekä kotona että Rajahoikassa, seurasin jännityksellä viljojen tuleentumissa molemmissa paikoissa. Kotiviljojen kehitystä en tarkoin muista, mutta sato kasvoi hyvä, saimme ne seipäille kotiväen avustuksella ja sain siirtyä Rajahoikan viljoja korjaamaan. Rukiin niitin yksin, taisi Vilho ja ehkä Pekkakin olla kaverina lyhteitä keräämässä ja sitomassa.

Äiti ehdotti että pyytäisin Leppäsen Villen sinne kaveriksi ohran niittoon ja Ville suostui. Ajoin Koivumäelle, Ville istui takatelineellä, oli yllättävän kevyt kuljetettava. Kävelimme vanhaa rajalinjaa rautatielle, siitä kapulasiltojen kautta läänien rajapyykille, ja vanhaa polkua perille Rajahoikkaan.

Annoin Villen valita niittämisen tai seivästyksen väliltä, hän valitsi niiton.

Opastin Villen niiton alkuun Alangon laidalle, jossa ohra oli kovin lakoontunutta.

Itse etsin perunakuokan, avasin muutaman varren keväällä istuttamiani potun varsia. Huuhtelin perunat, sytytin tulen hellaan ja pian vesi kiehui ja perunat olivat kypsiä. Pääsimme Villen kanssa niitä syömään, en muista oliko kastiketta vai voin kanssako söimme, hyviltä ne nälkäisen suissa maistuivat. Syönnin jälkeen aloitin seivästyksen, Ville jatkoi niittämistä, melko pian tavoitin niitoksen reunan ja aloin miettiä muita töitä. Vahinko ettei ollut toista viikatetta siellä, olisin voinut välillä niittää kaverina, sillä lakoviljan niitto oli kovin hidasta.

Muutaman päivän jatkoimme niin, Ville niitti, minä löin seipäät, seivästin ja laitoin tuvassa ruokaa ja keitin kahvia. Loppuviikolla loppui maito ja muut eväät vähenivät, lähdin yöksi kotiin eväitä täydentääkseni. Ville lähti mukaan eikä palannut enää, ilmeisesti niittäminen oli rasittanut vanhan miehen uuvuksiin. Pihaohrat oli niitetty ja seivästetty, sain jatkaa yksin Rajapellon ohrien niittoa ja seivästystä. Sää suosi työtä mukavasti, sain kohtuullisessa ajassa kaikki ohrat seipäille kuivamaan. Vielä oli vehnän niitto Pitkällä ja Pyöreälläpellolla sekä harvaksi jäänyt kaura suolla. Suota ei kynnetty toiseksi kaurakesäksi, oletin hyvän äestyksen riittävän. Toisin kävi, muta jäi tiiviiksi niin, että vain paikoin vilja kasvoi hyvin. Edellisen syksyn tavoin niitin kaurat hevosniittokoneella, kun aloitin saran keskivaiheilta, saatoin ajaa koneella joka laasin, ettei viikatelaasia tarvinnut niittää. Parin kierroksen jälkeen jätin hevosen lepäämään ja seivästin niitetyn viljan. Sen jälkeen sain jatkaa kierto kierron jälkeen seivästystä kunnes koko hehtaarin alue oli seipäillä.

Puinnissa Hännisten Syväkorvessa

Olin talven aikana tehnyt alustan Herralasta ostamaani kennokuivuriin, vienyt sen ja kuivurin sekä myllystä ostamani pienen lietson Rajahoikkaan. Moottoria ei ollut vara ostaa, oletin lainaamisen mahdolliseksi, mutta kyselyt olivat turhia. Harvat moottorin omistajat tarvitsivat koneensa itse, eivät ne minulle lainaksi joutaneet. Päätin seurata säiden kehitystä, toivoin saavani Rajahoikan viljat luonnon kuivina säkkeihin. Ellei se onnistuisi, olisi aika harkita moottorin hankintaa uudelleen.

Sinä syksynä olin Katvelan Paavolla puintiapuna, sillä Särkiharjun kulmalla kiersi Pentti Malinen koneineen puimassa viljaa eri taloissa. Sovin äidin kanssa, että pyydän Penttiä puimaan myös meille. Pentti lupasi, mutta omat viljansa hän halusi puida ensin. Ilahduin järjestyksestä ja päätin odottaessa käydä kasaamassa viljat Rajahoikassa. Äidille se ei kelvannut, tiukkaan ääneen hän kumosi aikeeni: ”Et jätä minun silmiini nuita pihan viljaseipäitä, menet nyt heti Hänniselle ja pyyvät Perttiä meille puimaan." Olin oppinut noudattamaan äidin käskyjä ja ajoin Pertin puheille. Pertti lupasi tulla ehdolla, että minä menisin ensin Syväkorven suolle ajamaan viljaa heidän puintipaikalleen.

Muutamat päivät Hännisten puinnissa olivat mukavan lämpimiä syyspäiviä, nautin kaikista työvaiheista siellä. Puinti sujui mukavasti, mutta kesti aikansa. Lopulta päästiin puimaan meidän viljojamme, eikä niissä monta päivää tarvinnutkaan. Piti meidän vielä nostaa perunat, mutta lopulta pääsin tyytyväisenä Rajahoikkaan. Sää oli kaunis kun ajoin rukiit ja vehnät puimakoneen luokse riihen lähelle ja peittelin ne etteivät kastuisi sateen sattuessa. Kaksi päivää kului Rajahoikkaan mennessä ja viljoja kootessa. En muista ehdinkö kasaamaan myös pihaohria, muistikuva on että ehdin vaikka varma en siitä ole. Kolmannen päivän vastaisena yönä alkoi sataa, jätin hevosen pitkän kettingin päähän ja palasin kotiin poutaa odottamaan.

 

Uusi vauva, vaalit ja lantun nosto

Syyskuu vaihtui lokakuuksi, sade yltyi, vaihtui lumisateeksi lokakuun toinen päivä. Samana päivänä, lokakuun toinen, syntyi meille tyttö Pihtiputaan sairaalassa. Hain hevosen pois Rajahoikasta, sillä ei ollut mahdollista käydä sitä siellä siirtämässä joka päivä. Ehkä se olisi lumen seasta ruohoa syönyt, mutta minulla ei ollut aikaa sen matkan päivittäiseen edestakaiseen kulkemiseen.

Sunnuntaina menin aamun postipikalinjassa katsomaan perheemme uutta jäsentä ja äitiä, Kalajoen postiautossa palasin takaisin Muurasjärvelle, jossa äänestin. Lunta oli jo kolmisenkymmentä senttiä, kinoksissa enemmänkin. Aamulla oli vaikea kävellä autolle, kotimatkalla nietokset olivat painuneet polanteiksi, kävely oli vähän helpompaa.

Hoidin lehmiä pienessä navetassamme, vesi piti kantaa järvestä rehukeittimeen tuvan päähän rakentamaani saunaan. Siitä kannoin appeen kasteluveden navetalle ja talliksi muutettuun entiseen saunaan lähelle rantaa. Tuvan edessä oli kaivo, sen vesi ei riittänyt eläimille kuin osaksi. Eläinten juottoveden kannoin avannosta niin lehmille kuin hevosellekin. Vilho oli ahkera apulainen kotona ollessaan, mutta teki kaiken aikaa lähtöä muualle, lähtikin sitten kun oli tenttinyt kansakoulun opin.

Olin keväällä kylvänyt lantun siemeniä Rauhalan rajan vierestä ostetulle saralle. Lantut kasvoivat hyvin ja maamieskoulussa saamani opin mukaisesti odotin runsasta lisäkasvua vielä lokakuussa. Kun Rajahoikan viljojen kasuukin oli pahoin kesken, en kiirehtinyt lanttuja nostamaan. Äiti tulkitsi sen saamattoman miehen oireeksi ja kerran jos toisenkin hoputti lanttupellolle. Äiti taisi pelätä lanttusadon jäävän talveksi lumikerroksen alle, eikä tietysti aivan ilman aihetta. Sää muuttui ensin vesisateeksi, sen jälkeen alkoi pakkasjakso niin, että hangen pinnalle jäätyi liki sentin vahvuinen kuori. Oletin jään ja lumen vielä sulavan, sitä odottaessa järjestin lanttupellon viereen tyhjiä perunalaatikoita joihin lantut listittäisiin ja joilla voisin ajaa ne aumoihin eri puolille peltoa.

En muista nostimmeko omalla porukalla päivän vai kaksi, kun äidin mielestä työ kävi liian hitaasti. Äiti pyysi apua ensin Sipilästä, josta tulivat Maija ja Simo, sitten Rauhalasta, josta tuli Lyyli. Sillä porukalla nostimme, Lyyli irrotti nostohangolla lantut jäisestä maasta, me muut kopistimme juureksista enimmät mullat ja ketjun viimeinen irrotti naatit lantuista listimäveitsellä tai hyvällä leikkuuveitsellä. Kaisa valmisti ruokaa kotona, sovittuna aikana nostoporukka lähti syömään. Minä jäin pellolle ja ajoin listityt lantut pellolle avaamiini aumoihin. Auman avasin lapioimalla irtomullan auman laidoille, auman pohjalle laitoin kerroksen olkia lanttujen suojaksi. Siihen ajoin kasan lanttuja, lopuksi peitin ne oljilla ja paksuhkolla multakerroksella.

Kaisa oli tullut kotiin, hän pystyi valmistamaan ruokaa ja keittämään kahvia, niin pääsimme välillä lepäämään ja ravitsemaan itseämme. Lyyli ei tahtonut malttaa mukaamme vaan jatkoi itsepintaisesti työtään, lopulta sentään uskoi ja noudatti kutsua. Sama toistui illan pimetessä, Lyyli jatkoi lanttujen irrottelua vaikka käskimme lopettamaan, että saisimme listityksi ja ajetuksi aumoihin listityt lantut. Jäin usein ruokatauon alkuajaksi ajamaan lanttuja aumoihin, erään sellaisen ajon aikana katkaisin Sipilän hyvän leikkuuveitsen. Sen varsi löytyi mutta ei terää vaikka sitä paljon etsimme. 

 

Vihdoin Rajahoikkaan

Sen syksyn ensi lumi suli vasta keväällä, syksyn suojakeleillä, vesisateilla ja niiden jälkeisillä pakkasilla kymmensenttisen hangen pinnalle jäätyi noin sentin vahvuinen kuori. Se oli paha hevosen jaloille, erityisesti vuohisille niin, että jo lanttupellolla piti minun potkia ja polkea jää rikki, ennen sitä en uskaltanut sille hangelle hevosta ajaa. Maantien osalla selvisin hyvin, mutta matka Poutalasta Rajahoikkaan kesti. Potkin ja poljin tieltä jäätä joitakin satoja metrejä ennen ajoa hevosella. Aikaa kului ensin Kojolaan ajaessa, mutta enemmän siitä perille vaikka matka oli lyhyempi. Kun oli maassa lumikerros, vein parireet rekan kanssa, sillä viljojen kasaaminen sujuisi. Rekan pohjalle tein umpilavan irtolaudoista, lavan päälle levitin muovia, joka keräisi korsista karisevat jyvät talteen.

En muista ehdinkö aloittaa viljan kasuuta samana päivänä, päiväkahvin ainakin keitin, tein hevoselle apetta ja valmistelin rekiä sekä suovan pohjaa kuntoon. Rajapellon alempaan, isoon Rajalatoon levitin lattialle yhtenäisen muovikerroksen, sitten oli aika valmistautua kotimatkaan. Tein hevoselle hyvän appeen, annoin sen juoda ja jätin täyden vesisangon sekä ison tukon heiniä yöksi. Pönkkäsin tallin oven ulkopuolelta, katsoin että tuvassa olivat paikat kunnossa ja tuli hellasta sammunut. Niin olin valmis suunnistamaan pienen vesilähteen ohi polulle, rautatieläisten huoltotien ja vanhan Gutseitin rajalinjan kautta Koivumäelle, jonne olin jättänyt mopedini odottamaan. Yritin pitää kiirettä ehtiäkseni ennen pimeää maantielle ja kotiin lehmiä ruokkimaan ja lypsämään.

Lehmien lypsy oli edessä seuraavana aamunakin, samoin ruokinta. Väkirehun ja heinien lisäksi annoin niille vähän lantun naatteja. Vaikka niitä oli paljon, suurta määrää niitä ei uskaltanut antaa kerrallaan, ettei eläinten ruoansulatus kärsinyt. Äiti oli kaverinani lypsyllä, Kaisa valmisti ruokaa, taisi laittaa minulle eväätkin. Lehmien hoidon, aamusyönnin ja navetan tarkastuksen jälkeen pääsin lopulta lähtemään. Rajahoikassa odotti nälkäinen hevonen, ensiksi annoin sille vettä ja heiniä, tein heinäsilpuista hyvän appeen ja siirryin virittämään tulta tuvan hellaan. Hevosen syödessä keitin päiväkahvin ja perunat, söin itsekin ja lopulta sain valjastaa Hilkan reen eteen. Pitkänpellon vaiheilta vein sinne syksyllä jääneet viljat alatien kautta isoon Rajalatoon, lopulta pääsin ajamaan ohria Rajapellolta, jos sitä voi ajamiseksi sanoa. Aamu ja aamupäivä meni navetalla, Rajahoikkaan kävellessä ja hevosta hoitaessa. Työaikaa jäi muutama tunti puolenpäivän seudulta hämärän rajoille, sitten olikin aika hoitaa hevonen, jättää sille syötävää ja juotavaa yöksi sekä pimeän laskeuduttua suunnistaa metsäpolulle. Onneksi siinä näkyi aukea ura puiden keskellä ja ennen kävelemäni jälki jäisessä lumessa. Sää pysyi poutaisena niin, ettei uutta lunta satanut seipäiden päälle. Lumen pinnan jää piti kuitenkin polkea ja potkia hajalle, ennen siitä ei uskaltanut hevosta ajaa pellollakaan.

Eräänä päivänä tuli Herralan Markku tarjoamaan hakkuutyötä metsässään. Hän oli tehnyt hankintakaupan ja kun ei itse ehtinyt kaikkea hakkaamaan, hän halusi tarjota työtä tutulle uskovaiselle miehelle. Mieleni teki jättää Rajahoikan viljan kasaaminen ja lähteä ansiotyöhön. Vaikka se olisi ehkä ollut taloudellisesti parempi, tuntui viljan jättäminen haaskioon niin luonnottomalta, etten ottanut hakkuutyötä vastaan.

Loppua kohti kasaaminen hidastui, sillä lato kävi ahtaaksi ja vaati aikaa sulloa viljaa sinne. Monta kertaa piti kuormaa purkaessa kiivetä latoon, siirtää ohria perälle ja polkea niitä sinne. Kuorman tekokaan ei ollut kovin nopeaa, vaikka avonaisen rekan päälle ei suurta kuormaa saanutkaan. Ennen pitkää sain viljat kasatuksi, tuli aika etsiä miestä ja traktoria puimakoneen pyöritykseen.

Puintivaiheet joulun lähestyessä

Ensiksi kysyin Kivisen Kaarloa puintiin ja hän lähti, mutta oli vain yhden päivän. Häntä tympäisi puimakoneen hitaus, kun viljat siihen piti työntää väkisellä, eivätkä ne tahtoneet mennä läpi. Saattoi Kaarlolla olla omiakin töitä tehtävänä, mutta hän neuvoi pyytämään, että Hyppösen Tauno veisi koneensa ja puisi sillä Rajahoikan viljat. Oitis kysyin Taunoa, joka innostui omalla tavallaan. ”Mie en lähe konettani sinne viemään, kun siellä on kone niin mie lähen ja kahon mikä siinä on hittauven syynä.

Tauno kiipesi koneen päälle, avasi luukkuja ja repi koneen sisältä sinne naulattuja pressuhidasteita, joiden pysyminen oli varmistettu puupainoilla. Repiessään ja maahan heittäessään Tauno ihmetteli, että minkähän tähe nämäkin on tänne naulattu. Olisikohan Arvi ajatellut, että jyvät tulevat talteen tarkemmin, jos vilja kulkee hitaasti koneen sisällä. Taunon työ palkittiin, kone alkoi vetää viljaa sen minkä syöttäjä sitä sinne ohjasi. Jyviäkin tuli niin, että välillä piti tyhjentää säkkejä aitan hinkaloon.

Taisimme ehtiä sen päivän iltapuolella viemään koneen ison Rajaladon luokse, mahdollisesti aloitimme puinninkin siellä. Muistan kotimatkan pimeässä, Kojolan tiellä istuimme traktorin taakse asennetun levyn päällä, siihen kuulin miten traktorin takapyöriin asennetun ketjun pää kolahteli lokasuojaan. Tauno ei joutanut toiseksi päiväksi, jouduin siis etsimään kolmannen traktorin puimakonetta pyörittämään.

Seuraavaksi lupautui Lion Unto, pyytäessäni arvelin työn kestävän kaksi päivää, sillä lopuksi kone oli tarkoitus vetää takaisin katokseen riihen lähelle. Ilta hämärtyi ja pimeni mutta Unto ei malttanut lopettaa. Ainakin pari tuntia jatkoimme puintia pimeällä, mutta traktorin valot takasivat näkyvyyden tärkeimmissä paikoissa. Ladossa saattoi olla pimeintä, mutta kun pohjalla oli ruislyhteitä, löysi veljeni Vilho ne hirsien raoista kajastavassa valossa niin, että hän ehti antamaan tasaiseen tahtiin niitä syöttöpöydälle. Minä taisin syöttää siinä vaiheessa, vai liekö Unto? Joka tapauksessa jyväsäkkien vaihtaminen sekä ruumenten ja olkien ohjaaminen lietsoon oli saman miehen huolena. Alangon suuret pajupuskat painuivat nöyrinä olki- ja ruumensuovan alle ja sinne jäivät niin pajut kuin oljetkin lannoittamaan muutenkin rehevää turvekangasta.

Emme yrittäneet pimeässä puimakoneen siirtoa, se jäi odottamaan päivän valoisaa aikaa. Väsyneinä, mutta tyytyväisinä suuntasimme talviuralle poljetulle tielle. Minun pitäisi vielä käydä hevosen kanssa ajamassa joitakin siirtoajoja, vasta keväällä kasaisin heinäseipäät, mutta puimakone pitäisi saada katokseen ennen talven tuloa.

 

Rankojen karsintaa ja viljan kuivausta

 Puinnin jälkeen kävin vielä Rajahoikassa hevosen kanssa paikkoja ja

 tavaroita järjestelemässä, tarkistin aitassa jyvien päälle panemani

 peittomuovien kunnon ja asetukset. Aitan katossa oli reikiä, siksi

 piti varmistaa muoveilla, ettei jyviin valu sateilla vettä. Ne

muovit tarkistin, samoin maamonttuun säilömäni vähäisen perunasadon.

 Hilkka- hevosella siirtelin tavaroita paikoilleen, pimeä oli 

laskeutumassa kun lopulta valmistauduin kotimatkaan. Olin keväällä 

vienyt laatikolla siemenperunoita, istuttanut ne peltoon. Niitä 

kuokimme ja söimme kesän aikana, loput kuokin syksyn tultua ja 

säilöin kaivamaani maakuoppaan. Erään kerran ohi kulkiessani kävelin

Kojolasta laittamaan niille lisää olkia peitoksi.
 Nyt kotimatkaa valmistellessani ajattelin ensin ottaa mukaan niitä 

perunoita, mutta kun niillä oli paleltumisen vaara välillä, päätin

viedä kotiin yhden jyväsäkin. Sidoin tyhjän perunalaatikon lujasti 

kolakärryn lyhyen aisan päälle, sidoin myös pienehkön jyväsäkin 

tiukasti hyvällä siteellä. Ajattelin sidosten kestävän perille 

kotiin asti. Laatikko pysyikin hyvin tiukan köytöksen avulla, mutta 

säkin sidos uhkasi avautua niin, että vähän jyviäkin varisi maahan.

Useita kertoja jouduin sitomaan säkin suun louhikkoisen taipaleen 

aikana Kojolaan mennessä. Pimeän laskeuduttua se oli vaikeaa, ja 

siinä jouduin miettimään, että jos syyskuussa olisin tehnyt aikomani

mukaan ja kasannut viljat Rajahoikassa sen sijaan, että menin 

Hännilään, tuskin tätä vaikeutta olisin kohdannut. Metsän pimeydessä

tuskaillessani tein päätöksen, että kun sentään näen kokonaisuuden 

eikä vain kotitalon ikkunanäkymää, toimin tulevaisuudessa oman 

harkintani mukaan. Niin olen tehnytkin, vaikka monia ristiriitoja 

siitä on seurannut. Kun pääsin Kojolan tielle, hyppäsin kärrylle 

säkin päälle. Siinä oli helppoa kokeilla säkin sidettä, se pysyi 

sidottuna koko sen kymmenkilometrisen matkan, sillä hiekkatie oli 

tasainen eikä ravistellut kärryä paljoakaan.
 
 Kun metsätie suon kautta Rajahoikkaan oli poljettu kuljettavaan 

kuntoon, pyysin vuoroa Hyppösen kuivurille. Tauno vastasi, että 

kuivuri joutaa mutta moottori ei jouva. Moottoritta kuivaaminen ei 

onnistuisi ja kun muistin että talven polttopuut ovat karsimatta, 

lähdin kävelemään metsäämme. Lokakuun alussa satanutta lunta oli 

vielä 10 – 20 senttiä, lumen pinnalla oli jäätä sentti tai enemmän.

Alijäähtyneenä satanut vesi oli sen kerroksen muodostanut, kun itse

siinä kävelin, saatoin astua kerroksen pinnalle jolloin se hajosi.

Hevosen kulkua varten jäätä rikkoessani oli nilkkojeni etupuoli 

kipeytynyt, vaikka rankametsään mennessä sain astua lumen pinnalle,

osui jäinen kuori usein myös nilkkaani. Niin oli koko metsään meno 

minulle jatkuvaa kidutusta. Lopulta pääsin metsään alueelle, jossa 

alakasvuston puita kaatamalla ja karsimalla sain kootuksi kasan tai

kaksi kotiin vientiä odottamaan. Muutamana päivänä kävin sillä 

tavoin metsässä ja sain talteen osan seuraavan kesän ja talven 

polttopuista, mutta paljon enemmän olisi tarvittu.
 Lopulta jouti Hyppösen moottorikin, täytimme kuivurin ja sytytin 

tulen pesään. Harmikseni jyvät lämpenivät hitaasti mutta puita paloi.

Kuivasin pari lavalista, lopetin sillä puut vähenivät uhkaavasti. 

Totesin ettei talven pakkanen ole hyvä keli viljan kuivaamiseen. 

Myöhemmin sovin Hännisen Pertin kanssa, että kun tuon Rajahoikasta 

heinäkuormien päällä muutaman viljasäkin, voin jättää ne Hännilän

myllyn telineelle. Pertti jauhaisi ne siitä ja minä haen sopivassa 

välissä valmiit jauhot. Niin teimmekin sen talven aikana kevääseen 

asti, monta kertaa toin 4 – 5 jyväsäkkiä heinäkuormiin kätkettyinä 

Hännisen Pertille jauhettaviksi.

Kiitos, Hilkka hevonen
 Saatuani kuivatuiksi Hyppösen kuivurille tuodut jyvät, ja

karsituksi vähän rankoja metsässämme, alkoi Rajahoikan puimakoneen 

siirto olla ajankohtainen. En etsinyt siihen vielä kaveria, vaan 

ajattelin ensin käydä tutkimassa paikkoja. Kun hevosellamme oli 

ajettu syksyn aikana melkoisesti, pitkiäkin matkoja Rajahoikan 

suunnassa, uskalsin lähteä ajamaan oikoreittiä Reunalasta suoraan 

Savelaan. Se matka keskeytyi suunnilleen puolivälissä, kun hevonen 

alkoi horjua ja lopulta sydäntä särkevästi vihlaisten kaatui tien 

sivuun. Yritin herätellä sitä, mutta se oli aivan tiedoton.
 Kävelin Savelaan, josta soitin eläinlääkärille. Tirkkonen oli

Lahnalassa, josta joutui melko pian Savelaan. Kävelimme suolle 

hevosen luo, siellä lääkäri teki diagnoosin, ettei tuo hevonen 

nouse koskaan. Sitä on kohdannut sydänhalvaus, eikä ole muuta 

tehtävissä kuin haudata se siihen paikkaan. Käänsin reen toiseen 

suuntaan, nostin aisat ja valjaat keulan päälle, kaipa nämä tästä 

vielä pois lähtevät. Kävelin kotiin ja ajoin mopolla Lahnalaan 

maksaakseni palkkion eläinlääkärille. Hän kirjoitti todistuksen 

vakuutusyhtiötä varten, olihan hevosellamme vakuutus.
 Seuraavana aamuna otin lapion, pyysin Kivilahden Olavia avuksi noin 

tunnin kuluttua, kävelin hevosen kuolinpaikalle ja kaivoin haudan 

aivan eläimen viereen. Kun pääsin läpi jäätyneestä pintaturpeesta,

helpottui kaivaminen. Suo oli pehmeää ja kosteaa, siinä oli vain 

pieniä, kuivuneita puiden juuria. Hauta valmistui sopivasti Olavin 

saapumiseen mennessä, yhdessä käänsimme hevosen hautaan ja vuoroin 

lapioimme kaivamani maat ruhon peitteeksi. Kun hauta oli peitetty, 

paikalle tuli Koukkuniemen Eino Kojolan tien varresta. Juttelimme 

niitä, näitä, kerroin senkin, että hautasimme tähän hevosemme ja 

varmaan se siellä pysyy. Eino kertoi tulevansa ampumaan myöhemmin 

kettuja, kun niitä tulee hautaa kaivamaan.