Kalastus

 

Tämä ei ole kalareissulta, vaan lomalta Pirttiniemessä. Lomailimme siellä vuorokauden, kyyditsin lapset kouluautolle. Kävin ajamassa lomittajalle vihreitä heiniä, palasin Pirttiniemeen ja soudin Arvonsaaren ympäri päiväkahvin jälkeen. Souturetken jälkeen palailimme kotiin, Kaisa valmistamaan ruokaa koulusta kotiutuville lapsille, minä hain autokärryllä lisää vihreitä heiniä lehmille.

Blogin alkupuolella oli muistelma ensimmäisestä ongestani, sen jälkeisistä kalastuksistani en ole blogiini kirjoittanut. Aiheesta on moneenlaisia muistoja, siksi on paikallaan tuoda niitä esille.
 Kalastelin kouluiässä harvakseltaan, mutta suurta innostusta en saanut. Oli muuta tekemistä ja kun nuoremmat veljeni kalastivat ahkerammin, ja saivat, olemattomia saaliita saaneena vetäydyin muihin harrasteisiin. Haaveilin kirjailijan urasta, vaikka en siihenkään jaksanut keskittyä.
 Isä osti pari verkkoa ja kalasti niillä. Minä pääsin soutajaksi, pidin siitä, vaikka toisaalta vähän pelkäsin isän äänekästä opetusta. Mielelläni lähdin isän mukaan, varmaan opinkin, sillä olen saanut kehuja isän jälkeen muiltakin miehiltä ja harvoilta naisilta, joilla olen soutajana ollut. Opin yksinkin verkkoja nostamaan ja laskemaan pienellä Junganjärvellä, jonka rannalla asuimme.
 Jungasta nousi pienehköjä parkkilahnoja, niitä saimme isän kanssa, äiti niitä siivosi ja suolasi. Iso nelikko täyttyi, niin äiti sanoi, että nyt piisaa, ei tarvita enempää. Isä kuitenkin käski tuoda toisen nelikon, ja niin taiteilin polkupyörän tavaratelineellä pienemmän, ehkä 15 litraisen puuaastian. Sekin suolattiin täyteen pieniä, kirkasselkäisiä lahnoja. Yhden kerran saimme oikeita, mustaselkäisiä, toista kiloa painaneita lahnoja, ne suolattiin erilleen ja syötiin pian.

 (Koska tässä tuli esille nelikko, katson aiheelliseksi selostaa vanhoja tilavuusmittoja. Tynnöri eli tynnyri on perusmitta, sellaisella kuljetettiin ennen tervaa ja muita nesteitä. Tynnyri on käytössä vieläkin, ei ehkä mittana, vaan 180 litran kuljetusastiana. Puoli tynnyriä on puolikko, neljännes tynnyri on nelikko. Nelikkoa pienemmilä astioilla oli nimi, jota en muista. Yleensä käytimme niistä nimeä nelikko tai pieni nelikko. Rajahoikassa oli hellan luona solokkunelikko, johon kaadettiin tiskivedet ja vietiin navettaan lehmien ja hiehojen juotavaksi.)

 Olin isän mukana marjamatkoilla ja kalastamassa, isä laittoi suureen koukkuun täkykalan, syötin johon joskus iski isokin hauki. Muistan kerran, miten isän täkyyn iskenyt hauki sätkytteli siiman päässä isän nostaessa sen maalle. Varmaan isä sai kaloja mato-ongellakin, koska muutamat niistä liikenivät täkykaloiksi. Minua harmitti, etten saanut ongellani kaloja yhtä usein kuin isä. En tiedä, oliko syy onkijassa, vai olivatko kalat nirsompia siellä, missä onkeani vedessä liotin. Kerran jäin onkimaan metsätyöpäivän illaksi, isä meni kortteeritaloon Laurilaan. Oletin ja toivoin saavani kaloja, mutta jostakin syystä edes nykäisyä en havainnut. Piti mennä tyhjin toimin, ilman saalista Laurilaan.

 Laurilan päärakennus, jonka tuvan lattialla nukuimme Karhunpiilon kesän öinä. Aamulla kävelimme Karhunpiiloon, kesemmällä ohi Syväkorpeen hakkuulle.

Junganjärvestä eniten kalastimme, se oli kotijärveni

 Kerran olin ongella Kivisen poikien mukana Muurasjärven Kylänlahdella. En muista sainko saalista, muistan vain, että Salmen talon kohdalla ongimme. Enemmän kulkivat ongella ja muuten kalassa veljeni. Minulla oli harvoin aikaa kalalle, oli tehtävä muita töitä kodin piirissä ja myös hankehommia, joista olen tässä blogissa kirjoittanut.

 Kylänlahdelle suunnittelin meneväni onkimaan silloin, kun sovin sitä partioretken jälkeen poikien kanssa. Menin Tossavalan luokse heitä odottamaan, mutta yhtään poikaa ei sinne ilmestynyt.
 Harvakseltaan kävin verkkoja laskemassa myöhempinä vuosina, hiukan useammin kävin nostamassa niitä ja selvittämässä, kun veljeni olivat illalla laskeneet, mutta aamulla lähteneet kouluun ja muihin puuhiinsa.
   Oma tarinansa on nostaa verkkoja jäätyneestä järvestä, siinä oli mela lujilla kun sillä hskkasin jäätä rikki. En hoksannut ottaa rautaista työkalua mukaan, mela oli ainoa kelvollinen. Airo olisi ollut liian pitkä enkä viitsinyt palata rantaan tuuraa etsimään. Lujilla siellä jäisellä järvellä oli venekin, onneksi jää sentään särkyi.

 Kerran äiti sai oivalluksen, että minun pitäisi ryhtyä pyydystämään muikkuja. Hän osti kirkolla käydessään verkon, kysyi eräästä talosta veneen käyttöoikeutta, ei muuta kuin menin rantaan ja soudin jonnekin Hämeensaaren tuolle puolelle. En tiennyt muikkuapajia, piti arvata paikka mihin verkon lasken. Varulta otin mukaan kaksi vanhaa verkkoamme, että edes jotakin kaloja tulisi. Aikaa meni soutaessa sitä 4 -- 5 km matkaa, ensimmäisenä aamuna selvisin nopeasti, kun oli vain verkon lasku, mutta seuraavina aamuina viivyin kauemmin.
 Pelkkään soutamiseen kahteen suuntaan tuskin tunti riitti, kun perillä nostin verkot, aikaa tarvittiin siihenkin. Pitihän ne sotkuiset verkot selvitellä, vaikka ei niissä monta kalaa ollut. En tiedä olivatko verkot lainkaan kalapaikoilla vai olivatko ne liian tiheäsilmäisiä. Äiti oli ostanut 12 millin verkon, mutta kuulin että Muurasjärvessä piti olla 14 -- 15 millisiä. Jos meidän verkkoomme muikku uikin, harva niistä pysyi nostoon asti. 
 Erään myrskyn aikana lähti muikkuverkkomme seikkailemaan, en löytänyt sitä, vaikka se oli ankkuroitu mielestäni hyvin. Etsin sitä ensin yksin, sen jälkeen yhden päivän ajan Keitaan Karin kanssa. Kari tuntee Muurasjärven sopukat, niemet ja lahdet. Soudimme kaikissa mieleen nousseissa paikoissa, mutta mitään merkkiä verkosta emme havainneet.
 Verkko oli talven ajan tietymättömissä, vasta keväällä oli joku soutaja tavannut sekaisen mytyn vedessä. Kuultuaan asian oli Kari arvannut, että siinä on meidän verkkomme. Niin olikin, sain mytyn haltuuni ja tein melkoisesti työtä sen selvittelyssä.

Tämä kesäinen kuva Pirttiniemessä ei liity kalastukseen, on kyllä kuva samasta järvestä, jossa verkkomme seikkaili yhden talven ajan.

Lyhyitä kalastustuokioita oli aikuisiässäni silloin tällöin, mutta tosi yrityksiä en muista. En eläkkeelläkään heti innostunut kalastuksesta, ensimmäset vuodet hoidin metsääni, pian lähdin haaveideni mukaisesti oppimaan retkeilyä ja muuta siihen liittyvää. Ei ollut aikaa kalastukselle, kun aika kului eri kurssseilla ja kotiväkeä opastaessa retkeilyn saloihin.

  Olin haaveillut virvelistä siitä alkaen, kun veljeni osti sellsisen. Minulla ei ollut rahaa virvelin ja vieheiden ostoon ja vaikka olisi ollut, ei ollut aikaa virvelöintiin. Oli itselleni yllätys, kun ensimmäisen ja varmaan viimeisen virvelini ostin. Ajoime Iisalmen suunnasta Sotkamon suuntaan, kun havaitsin tien varressa rompepäivät, eräänlaisen markkinatapahtuman. Poikkesin katsomaan mitä sieltä löytyy ja löytyihän sieltä. Mukaan tarttui virveli ja joitakin vieheitä. Vuokrasin Katinkullassa veneeksi sanotun ruuhen ja kokeilin uistelua kapeassa Nuasjärven salmessa. Kaiken aikaa pelkäsin että kala iskee, enkä osaisi sitä väsyttää. Olin helpottunut saaliista, joka oli vain ajankulua.
 Varsinaisesti pääsin kalastamaan virvelillä vasta muutettuamme Pihtiputaan kirkonkylään. Lainaveneellä soutaen vedin vieheitä Alvajärven Kammolanlahdella, sain kalojakin. Eri vuosina useita haukia ja eräänä kesänä suuren ahvenen.

 Olikohan ensimmäisenä Kammolanlahden kalastuskesänä, kun olin saada saakiikseni linnun. Näin kauas kun se lensi suoraan viehettäni kohti, lisäsin kelan kierroksia saadakseni vieheeni veneeseen, mutta sillä taisi olla päinvastainen vaikutus. Nopealla syöksyllä lintu syöksyi vieheeni kimppuun, otti sen nokkaansa ja jäi kiinni.