Aarnion luokassa

  Kaksi ensimmäistä talvea kuljin samassa luokassa, entisessä keittolassa. Kaksi seuraavaa opiskelimme taas varsinaisessa luokassa, yläkerrassa. Luokka pysyi samana, opettaja vaihtui. Neljännellä meitä opetti Muurasjärven pitkäaikaisin opettaja, Aili Aarnio. Hän oli syntyjään turkulainen, Turun murre pilkisti hänen puheessaan tavan takaa, vaikka muurasjärvinen puhetavan hän olikin hyvin oppinut.

  Muurasjärven kansakoulu

  Tietoni mukaan Aarnio hoiti koko virkauransa Muurasjärvellä. Jonakin sotavuonna hän oli kuitenkin yhden talven kulkenut Kojolassa lapsia opettamassa. Siinä oli urakkaa, sillä koko ajan hän kulki polkupyörällä, asuen Muurasjärven koululla. Tie oli siihen aikaan varsin huono, talviaurauksista tuskin edes uneksittiin. Hevosajon polanne ja reen jalasten jälki olivat ainoat pyöräkelpoiset kulkuväylät. Tosin hiihtäen pääsi lyhyempää reittiä, mutta yksinäisen ladun auki pitokin kävi työstä, mikäli yleensä urakkaan ryhtyi. Mahtoiko kuitenkin joku yö vierähtää jossakin Kojolan talossa?

  Minua ja luokkatovereitani Aarnio opetti neljännen luokan ajan. Hän oli lauhkea, mutta tiukka opettaja. Opetuksensa oli tasaista, selvää ja helposti ymmärrettävää. Ongelmana hänen tunneillaan oli enemmänkin nukahtamisen helppous, sillä tasainen äänenkäyttö oli kuin kehtolaulua. Tiukkuus tuli esille toisella tavalla. Kuriton oppilas joutui helposti nurkkaan häpeämään, joskus loppuivat luokan nurkat kesken, kun opettaja jakoi muistutuksia. Kurittomia siis riitti, mahtoiko joku kokeilla uhmallakin rangaistuksen helppoutta?

Mieleeni on jäänyt opetus laulujen avulla. Oli laulu erilaisista puista ja niiden ominaisuuksista. Haavan ominaisuuden kylmäliekkisenä puuna ainakin muistan. Se muistuu mieleeni aina, kun käsittelen haapaa, varsinkin jos teen tulta haapahaloista.

  Toinen samanlainen tilanne oli, kun opettelimme Kalevalan säkeitä laulamalla. Istuimme pulpeteissa, emme kuitenkaan panneet sormia lomittain vieruskaverin kanssa. Silloinen käsityshän oli, että pitäisi istua vastatusten, sormet kaverin kanssa ristikkäin ja kehoa keinutellen eteen ja taakse. Tämän käsityksen on tutkimus osoittanut virheelliseksi, kuvataiteilijan luomaksi myytiksi. Myytin mukaista eteen taakse keinumista harjoittelimme, sekin on tutkimuksissa ilmennyt virheeksi. Olisimme hyvin voineet istua normaalisti pulpetissa, ehkä nykyaikaisesti pulpetit vierekkäin siirtäen, ja siinä toisiamme ikään kuin piirileikissä, sormet sormien lomahan pannen. Ei sellainen, silloiseen metodiin sopinut, oppilaiden piti istua kurinalaisesti paikoillaan.

  Siihen aikaan maaseudun hiihtolomasta pidettiin lomana vain puolet, toinen puoli viikosta urheiltiin ja liikuttiin koulun puitteissa. Kaksi päivää hiihtelimme ja laskimme mäkeä koululla, yhtenä päivänä teimme hiihtoretken johonkin lähiseudulle, tavallisesti jonkin koulutoverin kotiin. Opettaja

kyseli tunnilla, kenen kotiin voisimme mennä, samalla vihjaisten, että ehkä Halmeniemi, Heinosen Erkin koti olisi sopiva paikka. Minun teki mieli saada koulutoverit meille. Kysyin kotona mahdollisuutta, ja sain luvan vierailuun. Halmeniemeenkin oli luvattu, ja opettaja hyväksyi sen. Minä en oikein sulattanut asiaa, vaan monta kertaa kävin opettajan asunnossa keskustelemassa. Tosissani yritin saada kotini retkikohteeksi, mutta päätös oli tehty ja se piti. Mukavahan se Halmeniemen retki oli, olin siihen tyytyväinen.

  Valmistauduimme ennalta, toki hiihtoa ja mäen laskua osasimme, niitä ei erikseen harjoiteltu. Sen sijaan opettaja kertoi käyttäytymisestä, kehottaen hyviin tapoihin. Opettaja tiesi talon emännän Karjalasta tulleeksi. Opettelimme laulua, Karjalan termäsill kun lapsena leikin, kyykkiä, keiloja kisaellen. Maailman tieni, jos minne mun veikin, niin kotoisia kunnaita unhoita en. Sen lauloimme sitten sisällä talon väen iloksi.

  Jos oli kolmannella luokalla puutöitä opettava mies asiaan perehtymätön, oli neljännen luokan aikainen opettaja muuten välinpitämätön. Töitä teimme kyllä opastuksen mukaan, taitoakin kertyi mukavasti. Höyläsimme, veistimme ja hioimme puuta. Valmistakin tuli, monta käyttöesinettä, jotka ovat asiansa hoitaneet, ja särkyneinä ehkä jo poltettu. Höyläsin pientä parrunpätkää, höylä tökkäsi puun vastasuuntaisiin syihin tai oksaan. Käsi luiskahti höylästä ja kulki vauhdilla työstettävän puun terävää nurkkaa pitkin. Pitkä, vuotava haava tuli oikeaan etusormeen. Menin kiireesti opettajan puheille, näytin runsaasti verta valuvaa kättäni. Ainoa reaktio oli toteamus, että niin se mies tekee. Kun mitään ei alkanut tapahtua, kävelin portaat ylös Aarnion puolelle, verta tippui koko matkan lattialle. Siellä opettaja yhdessä sisarensa Liisan kanssa etsi siteet ja sitoi sormeni. Suuri kääre siihen pitikin panna. Aarnio oli silloin koulun johtaja. Mahtoiko hän puhua asiasta miesopettajalle, jonka kaiken järjen mukaan olisi kuulunut huolehtia oppilaidensa haavoista, ainakin opastaa hoitoon, ellei itse sidettä saanut laitetuksi.

  Joskus oli meillä tilapäisesti sama miesopettaja, kun omalla opettajalla oli muuta menemistä. Sellaiselta päivältä muistan, miten nuori miesopettaja neuvoi meitä syömään. Te viette suuta lusikkaan, oikea tapa on viedä lusikka suuhun. Siis lusikka liikkuu, eikä pää lautasta kohti. Minulle oli isä opettanut tavan, että pää kumarrettiin lautasen kohdalle, ettei keittoa valu rinnuksille. Nyt tämä neuvo opetettiin meiltä pois.

 

Perinnetalo Kaitala, kouluaikanani aaaamuurasjärven Kauppa Oy

  Parkkuusavotta
Isä oli kulkenut Herralan Vilhon töissä, kerran hän kertoi Vilhon sanoneen, että olisi pojalle parkkuuta Niemen luona. Siitähän minä innostuin, sinne on päästävä heti. Jotenkin oli sovittu aika pinon katsomiseksi, en muista, oliko Vilho itse neuvomassa. Sain kahdesta (tai kolmesta) pinosta valita. Pino oli mitattu valmiiksi kuorineen, kuutiometriluku oli merkattu pöllin päähän. Taksasta tiesi, paljonko tienaa, kun sen pinon parkkaa.

  Äiti pani hiukan vastaan, yritti houkutella pysymään kotona. Meillä oli alkamassa uuden talon pohjan kaivu, siinä olisi työtä, lupasi äiti siitäkin maksaa. Parkkuusavotta, kylän miesten ansiotyö houkutteli enemmän. Kävelin Hakosen rantaa Junganpurolle, purosta yli ja Kivilahen rajalta oikaisu metsän poikki Partalan tien päähän. Pinot olivat Niemen ja Laukkasen maiden rajalla. Minulla yksi, muutaman kuution pino, tottunut mies olisi parkannut sen päivässä tai parissa. Minulta, poikaselta, meni aikaa viikko, ehkä parikin. Aamulla otin eväät reppuun, maitopullon ja voileivät, siellä söin työn välissä. Toisella pinolla oli Kauppisen Kalle parkkaamassa. Hän tuli myöhemmin minua, sai työnsä valmiiksi ennemmin, vaikka olivat isommat pinot.

  Kivilahesta kävi työtäni katsomassa ainakin Pentti ja Tauno, käskivät käydä kylässä. Niemen Eero ja Pekka asuivat melkein työmaani vieressä. Eräänä iltana menin Niemen poikien kanssa Kivilahteen katsomaan ihmettä. Siellä emäntä päivitteli, että onpa pojilla isokin ihme nähtävänä, että lehmien lypsy. Toki olimme lypsyä nähneet, mutta Kivilahessa lypsikin Tauno, vähän meitä vanhempi poika. Siellä oli emäntä käynyt vanhaksi ja kankeaksi, lehmän viereen istuutuminen oli käynyt hankalaksi. Tauno ratkaisi ongelman ja opetteli lypsämään. Myöhemmin hän haki karjanhoitokouluun, opiskeli seminologiksi ja suoritti elämäntyönsä siementämällä Keski-Pohjanmaan ja pohjoisen Keski-Suomen lehmiä ja sikoja.

  Ennen pitkää olin saanut puista kuoren pois, propsit taapeloitiin parkkuun jälkeen heti. Ennätin vielä kotiin talon pohjaakin kaivamaan. Jonkun ajan kuluttua oli isä nähnyt Herralan Vilhon, sain terveisiä, että pitäisi käydä hakemassa palkka Herralasta. Kävelin sinne, oli tärkeä tunne, kun Vilho laski palkan ja pyysi kuittaukseni lomakkeeseen. Niin sain elämäni ensimmäisen rahatilin, kävelin rahoineni kotiin. Mitäpä tekisin niillä?

  Äiti neuvoi, mene kauppaan ja osta itellesi alusvaatelanelia. Siinä oli mieleiseni ajatus. Menin kylälle rahoineni, kaikista kolmesta kaupasta kyselin hintoja. En muista, tinginkö hintaa äidin neuvon mukaan, mutta halvinta flanellia ostin. Nykyisin mietin, oliko se sittenkään paras ostos, ehkä ei se lasten flanelli ollut kestävintä nuoren, liikkuvan pojan alusvaatteeksi. Nyt se on kuitenkin enää muisto muistojen joukossa, mukava muisto, ja yksi etappi aikuistumisen vaiheissa. Sen jälkeen olen tehnyt periaatepäätöksen, että en kerro kaupoissa naapurikauppojen hintoja, kuten tein sitä flanellia ostettuani.

   Polkupyörä
 Äiti ja isä olivat sopineet polkupyörän ostosta. Isällä oli pyörä jo poikamiesajoiltaan, nyt ostettaisiin naisten pyörä, äidille, sillä voisimme me pojatkin sitten opetella ajamaan.

  Pyörää ei täällä maalla silloin menty noin vain hakemaan kaupasta, ehkä niitä oli 50-luvulla muuallakin vähän, kaikestahan oli puutetta. Pyörä piti tilata, se tulisi aikanaan kylän kauppaan. Olin isän mukana, kun hän neuvotteli silloisen Suomenselän myymälänhoitajan, Kalle Keisasen kanssa asiasta. Isä sanoi haluavansa tilata SOK merkkisen naisten pyörän. Sehän sopi myymälänhoitajalle, hän piti kuitenkin tärkeänä, että se tulee ruotsalaisella rungolla varustettuna, ne ovat lujia, muut ovat paljon heikompia.

  Aikanaan pyörä tuli, ja ilmoitus, että se on haettavissa myymälästä. Minä sain tehtäväkseni sen hakemisen, samalla pääsisin opettelemaan ajamista. Kävelin kylälle, sain pyörän, mutta kauppias selitti, että SOK pyöriä oli vain tanskalaisella rungolla, ne rungot ovat heikkoja, sen vuoksi hän oli vaihtanut merkkiä. Pääsin taluttamaan Jaguaaria kotiin. Välillä yritin siihen vauhtia potkimalla, pienen matkan saatoin rullata tasapainoisesti eteenpäin, mutta vain muutamia metrejä. Kaikki oli kuitenkin oppia eteenpäin ja Kivelän tienhaaran jälkeen Vehkalan suuntaan saatoin laskea pienen mäen tasapainoisesti alas asti. Sekös oli riemastuttava kokemus.

  Harjoittelin sen päivän pyörällä ajamista. Seuraavana päivänä oli Kaarlon vuoro, kolmantena Vilhon. Niin meillä vaihtelivat harjoituspäivät, kaksi teki työtä heinäpellolla, opetteluvuoroinen sai keskittyä polkupyörään. Minähän sen taidon ensiksi opin, pian oppi Vilhokin, Kaarlo ei oppinut lainkaan.

                                            Heinässä Herralan pellolla

  Isä oli tehnyt kaupan pystyheinikosta Herralan Vilhon kanssa. Miessakilla, isä ja pojat, menimme sinne heiniä seivästämään. Vilho oli neuvonut pyytämään Salamen Aataa niittämään sen traktorikoneella, mutta isä halusi tehdä sen halvemmalla. Viitalan Taunolta hän lainasi vanhan niittokoneen, hevonen sitä vetämään, Tähti, meillä oli omasta takaa., niin heinä kaatui seivästettäväksi.

  Minä menin sinne pyörällä, kun osasin ajaa, isä ja veljet menivät hevosella, tai isä omalla pyörällään ja kaksoset kävellen. Isä ne heinät seivästi yksinään, me pojat haravoimme, vedimmekin haravaa oikein olan takaa. Minä haravoin toista saran laitaa, kaksosilla pienempinä oli tekemistä yhdessä seiväsrivin toisessa puolessa .Aikanaan heinät saatiin seipäille, kovaltahan työ pienistä pojista tuntui, mutta meillä oli halu tehdä työtä, kun oli sellainen ihme, kuin polkupyörä saatu.