Kalliolle, kukkulalle

  Ensimmäisinä kouluvuosina kuljimme kävellen, usein metsäpolkuja pitkin. Monesti oikaisimme Lion hiekkamontun yläpuolen polkua. Polun pohjoispäässä, kahden Eerolantien välissä oli muuta maastoa korkeampi kukkula. Eräänä syksynä kotimatkalla, pääsimme taas sinne lapsiporukalla. Hyppösen Viljo nousi korkeimmalle kohtaa ja alkoi laulaa: "Kalliolle, kukkulalle, rakennan minä majani. Tule, tule tyttö nuori, jakamaan se mun kanssani." Muutamaa viikkoa myöhemmin osuimme siihen uudelleen lapsiryhmänä. Mahtoiko olla Koskelan Orvokki tai Juureisen Liisa, joka samoin korkealle nousten, lauloi yhden säeparin: "Kalliolle, kukkulalle, Viljo rakentaa."

  Siihen ei kuitenkaan rakentanut Viljo, vaan Vilho, Väntösen Vilho, minua monta vuotta vanhempi mies. Hän osti siitä tontin, mentyään naimisiin Vuokkonsa kanssa. Meillä oli aloitettu rakentaminen, isä ja äiti olivat kaivaneet uudelle talolle perustusmonttuja. Niiden täytteeksi isä ajoi hevosella hiekkaa siitä Vilhon tontilta, samalla hän kaivoi kellarin monttua Vilhon taloa varten. Tuli kaksi asiaa samalla, meidän taloomme täytehiekat, Väntäsille suuri kellarin kaivanto. Siinähän on routimaton maa, kivijalan perustuksia ei olisi paljon tarvittu kaivaa.

  Hieno talon paikka siihen tuli, mutta kovin kuiva. Kylän korkein kukkula on näyttävä, mutta kaivoon ei tullut vettä. Kerta toisensa jälkeen Vilho ja Vuokko sitä syventivät, lopulta tuli kovin kivinen pohja, josta ei päässyt ampumallakaan läpi. Paljonko lie Vuokko raanalla maata veivannut, Vilhon tehdessä työtään aina vain pienempien renkaiden sisällä. En muista, oliko kaivon syvyys mennyt paljonkin yli 20 metrin, joku on tainnut mainita jopa 30 metristä. Epätoivon työmaa se on heille ollut, lähilaakson pohja ja Savikonpuro lienevät tasoltaan selvästi ylempänä.

  Aikanaan Väntöset muuttivat etelään, he myivät talon Kannonmaan Reinolle, joka oli lopettanut maan viljelyn. Siitä Kannonmaat ajoivat taksia, Kallella oli rekkakin. Kannonmaan konkurssin jälkeen taloon muutti Muurasjärven pitkäaikainen taksimies, Niilo Siekkinen, joka asui taloa kuolemaansa asti. Hänen aikanaan taloon tuli vesikin, kun kylän pitkä johto vedettiin aivan vierestä.

 Äiti oli saanut lapsuudessaan opettajia kylään kotiinsa, yleensä jokainen opettaja kävi oppilaidensa kotona. Sama tavoite hänellä oli täälläkin, opettajan on tultava meillä käymään. Liekö äiti monestikin asiasta opettajilleni puhunut, minun ainakin piti heitä muistuttaa. Lopulta, muistaakseni olin kolmannella luokalla, saattoi olla jo vuotta aiemmin, sellaisen lupauksen sain. Minun piti jäädä opastamaan, tuntien jälkeen hän lähtisi, tulisi mukaan toinenkin opettaja.

Oli talvi, hyvä suksikeli, latu hyvässä kunnossa Lehtoperän itäpuolitse ja Junganjärven jäällä. Olin odottanut vierailua monta päivää, olin suunnitellut ja katsonut hiihtoreitin valmiiksi, haaveilin onnistuneesta opastustehtävästä.

Hiihdimme koululta aluksi Eerolan pohjoispuolelle, minulla oli kolme opastettavaa, oma opettajani, opettaja Aarnio, taisi olla Aarnion Liisa kolmas. Savikonpuron notkossa opastettavat lähtivät kuitenkin Korhosperän suunnan ladulle. Yritin puhumasta päästyänikin puhua, että ei sinne, vaan tätä latua. Kolmikko meni kuitenkin omaan suuntaansa, ja minun piti hiihtää sitkeästi perässä. He jatkoivat Särkiharjun kaupalle asti, menivät myymälänhoitaja Väkeväisen asuntoon. Minä odottelin ulkona, jossakin välissä minulle annettiin lakritsipiippu imettäväksi.

  Kovin epäilytti, etteivät he halunneetkaan meille mennä. Kun sitä ei sanottu, odottelin itsepintaisesti ulkona, taisin laskea mäkeäkin Väkeväisen Tapion kanssa. Lopulta opettajat tulivat ulos, sanoivat kysyneensä tietä. Niin alkoi hiihto umpihankea pitkin, pellon ja metsän halki kohti Junganperää. Kyläily meillä pääsi alkuun ja oli mukavaa ainakin minulle, ehkä äidillekin. Sitä en kuitenkaan ole saanut ratkaistuksi, oliko tällä naiskolmikolla alun perinkään tarkoitus käydä kotonani.

  Tähti

  Kuljimme koulumatkamme yleensä kävellen, varsinkin lumituiskuisina aamuina. Tavallisesta poikkeava näky kohtasi meitä yhtenä talvisena aamuna Siirtolan tienhaarassa. Siinä seisoi kaatunut parirekien rekka kumollaan. Kuorman täysi mustia, tervattuja suksia oli osittain hajonnut hangelle, vaikka enin osa oli vielä kyydissä. Umpihangesta tielle pyrkinyt hevonen oli kääntynyt liian jyrkästi, eikä reki ollut ehtinyt mukaan, vaan sisäkurvin puolelta painunut hankeen ja ulkopuolen jalas noussut ilmaan, seurauksena kuorman kaatuminen.

Myöhemmin kuulin, että Kivisen Aimo oli hakenut sukset Vimpelin suksitehtaalta. Myöhänä yön hetkenä ei ollut jaksanut purkaa, ja uudelleen kuormata, vaan oli sen puolentoista kilometrin matkan taluttanut hevosen kotiinsa. Päivän aikana olivat sukset saaneet kyydin perille, koulusta kotiin palatessamme siinä olivat vain jäljet muistona.

  Olin saanut pukilta samannäköiset sukset vähän aiemmin, veljilleni Kaarlolle ja Vilholle isä osti sukset Aimon kuormasta. Koulutovereilleni ilmaantui kohta samanlaisia hiihtimiä, luultavasti Aimo oli niitä kaupitellut, siten saanut entisen kotiseutunsa tehtaalle työtä ja muurasjärvisten lapsille suksia. Aimo oli kotoisin Vimpelistä, hän oli kuullut, että isäni etsii hevosta, ja tiesi kertoa kotiseudullaan myytävästä hevosesta. Isä otti potkukelkan ja potkitteli Vimpeliin, ehkä osan matkasta linja-autossa kulkien. Sieltä löytyi meille pienehkö hevonen, joka potkukelkassa isää vetäen tuli aikanaan kotiimme. Myyjä oli suunnitellut myyvänsä sen teuraaksi, mutta oli suostunut kauppoihin isän kanssa ehdolla, ettei isä sitä myy mihinkään muualle maailmaa kiertämään, ainoastaan teuraaksi sitten, kun tulee aika siitä luopua. Saattoi olla, että pukki oli löytänyt minun saamani sukset sillä hevosen hakumatkalla, sillä isä haki hevosen vähän ennen joulua. Tähdestä tuli meille pitkäaikainen hevonen. Ajelin sillä vuosia isän jälkeenkin.