Arkisia töitä

Kotiin päästyä ehdin perjantaina iltapäivällä vähän aikaa naulata aitan yläosan seinään lautoja. Lauantaina olin mukana naulaamassa Louhulan Syvälahden ladon kattoa valmiiksi. Muistan miten ennen katon valmistumista Kivisen Aimo ajoi punaisella Valmet 33 traktorilla Lehtoperän suunnasta ja pysähtyi juttusille Louhulan miesten kanssa. Aimo kertoi ostaneensa sen käytetyn traktorin Halla-aholta, seuraavassa lauseessa hän hönkäisi: ”Tuli isännälle velekaa mutta ei auta!” Siitä traktorista alkoi myöhemmin Kivisen Kaarlon ura traktoriurakoitsijana.

Maanantaina alkoi Louhulassa heinien seivästys, minä yhtenä siinä suurehkossa porukassa. Siellä jatkoin päivisin keskiviikon iltaan asti, jolloin Louhulan Paavo kävi niittämässä traktorikoneella meidän ensimmäisen heinälohkomme ja alkoivat omat heinätyömme.

Äiti oli lähtenyt maanantaina Jyväskylään kristillisen kansanopiston lomaleirille, jolle Pihtiputaan seurakunnan diakoniatoimi oli hänet kustantanut. Muiden, kerrottujen töitteni ohella hoidin ja lypsin lehmät äidin loman aikana. Aamuisin ja sunnuntain iltana Vilho lypsi Tähikin, muita lehmiä ei suostunut lypsämään. Pekka ja Pentti huolehtivat ruokapuolesta ja tiskeistä muuten, mutta keitot ja puurot olivat minun huoleni valmistaa. Vasikoiden juottamiset myös olivat pikkupoikien tehtäviä, niin että jokainen teki kykynsä ja ehtimisensä mukaan ja hyvin selvisivätkin.

Om      Omat heinätyömme

Torstaipäivän seivästimme heiniä niitokselta, perjantaiaamuna kävi Louhulan Paavo ajamassa heiniämme karheille, jonka jälkeen seivästyksemme nopeutui. Kun huomasin katkaista puolitoista piikkisestä hangosta toisenkin piikin puolivälistä poikki, saivat Pekka ja Pentti siitä sopivan pienen hangon vuorokäyttöönsä. Kovin nopeaa ei seivästyksemme silti ollut, kun oli hoidettava eläimet, lypsettävä lehmät ja tehtävä taloustyöt, joihin emme olleet hyvin tottuneet. Vilho teki päivät heinätöitä Louhulassa, mutta ehti iltaisin omallekin pellolle.

Maanantaina 16.7. sai Paavo niittää lisää, edelleen Niittyahosta, kaksi lyhyttä ja kaksi pitkää sarkaa. Yksi pitkä sarka jäi vielä pystyyn. Louhulan Vilho kävi haravakoneella ajamassa heiniä käämyille, niin seivästys pikkupoikien kanssa jatkui taas mukavaan tahtiin. Keskiviikkoiltana Paavo niitti loputkin heinikkomme. Saimme Rauhalan luota kolmesta sarasta kaksi seivästetyksi torstaina 19 päivänä, vaikka minä jouduin työhön Louhulaan Vilhon tilalle. Vilho kun oli sairastunut vatsatautiin, joka onneksi meni pian ohitse niin, että jo illalla Vilhokin seivästi heiniä pellollamme. Viimeiset heinät seivästimme sitten perjantaina Rauhalan luona. Edessä oli vähittäisen heinien kasaamisen vuoro.

Keskiviikkona 18 heinäkuuta palasi äiti Jyväskylän reisulta, ei ollut viihtynyt sillä körttihenkisellä leirillä kovin kauan vaan meni ensin siskonsa Tyynen luokse. Oltuaan kylässä jonkin aikaa, äiti meni Suolahteen Sisä-Suomen sairaalaan katsomaan siellä hoidettavana ollutta Kaarloa, Vilhon kaksoisveljeä. Siellä olivat antaneet Kaarlolle lomaa, niin että hän pääsi äidin mukana kotiin muutamiksi päiviksi.

Heinien kasuun vuoro

Aitan katolle naulasin päreitä aina kun muilta töiltä kerkisin. Siinä sopi seurata heinien kuivamista, seipääthän seisoivat reilun sadan metrin päässä. Aitan katolta oli hyvä näköalakin heinikoille, vaikka katsomalla ei niiden kuivumista voinut todeta. Välillä piti käydä kädellä koettamassa seipään sisimpiä osia, vain siten saattoi tuntea että vielä siellä oli kosteita tukkoja. Päreitä vein itse katolle, pienen liotetun nipun kerrallaan, saman tien sovitin ja naulasin ne paikoilleen. Kapeaan sahauksen viereiseen väliin ei niitä rinnakkain mahtunutkaan, mutta sovittamisessa entisiin päreisiin oli entisestä kokemuksesta hyötyä. Toisessa reunassa uuden päreen reunan aloitin normaalisti entisen päältä, mutta toisessa reunassa piti viimeinen päre sujauttaa entisen reunan alle. Aina ei entinen, kuivanut päre kestänyt tarvittavaa pientä taivutusta vaan halkesi. Silloin piti avata seuraavan päreen reuna ja yrittää sinne, menetelmä oli aivan sama kuin oli pariladon välikön katon naulauksessa. Katon tekoon toivoin pientä sadetta, joka kostuttaisi vanhoja päreitä paremmin taipuviksi. Heinien kuivamisen vuoksi oli hyvä pouta parempi, enkä muista veinkö katolle vettä astiassa vanhan katon kastelemiseksi.

Kun heinät oli todettu kuiviksi, pääsimme kasaamaan niitä. Koska meillä ei ollut hevosta, jouduimme odottamaan kunnes joku naapurin hevonen joutaisi meille. Jokainen kasasi tietysti ensin omat kuivat heinänsä korjuuseen, vasta sitten joutaa hevonen naapuriin. Odottaessa kannoin läheltä pihatien varresta muutamia seipäitä heinineen latoon. Matkan jatkuttua rakensin maitokärryyn häkin, jossa vedin pihaan kerrallaan muutamia seipäällisiä lyhyiltä saroilta maantien takaa. Lopulta joutui meille Tienpään hevonen, lauantaina 28.7 kasasimme, Vilhokin oli kotona kasuutyössä. Saimme Niittyahon pitkien sarkojen heinät latoon.

Maanantaina 30.7. kasasin heiniä Louhulassa, Vilho loukkasi Juhlikkia kuljettaessaan jalkansa, ja joutui sen vuoksi lepäämään. Tiistai oli sadepäivä, tein sateiden aikana jyvähinkaloita, sadetaukojen aikana kiipesin aitan katolle harjapäreitä naulaamaan. Saatuani katon valmiiksi ja harjalaudat kiinni, oli vuorossa aitan korotusosan seinälautojen naulaaminen, samoin räystäslautojen, lattioiden ja välikaton valmistus aittaan sekä muuta sellaista pientä puuhaa.

Uusi ruispelto suolle

Pienelle suolle se silloin kynnettiin uusi ruispelto. Samana päivänä yritimme heinien kasuuta Kivisen hevosella, saimme vain yhden saran heinät korjuuseen, kun alkoi sade. Muutamaa päivää myöhemmin tulivat Louhulan miehet hevosineen, ja niin saimme kasatuiksi kaikki heinämme. Latoihin eivät heinät mahtuneet, piti tehdä pieles eli kokkous aitan päähän. Siinä olivat heinät suojassa etelän suunnan sateilta ja tuulilta, vaikka muita suuntia ei voinutkaan suojata. Taitavalla pieleksen muotoilulla sai sentään pahimpia sateiden haittoja hillityksi niin, että sadevesi valui maahan ja siinä pois heinistä. Menetelmä oli sellainen, että pohjasta noustua kokkousta levitettiin niin, että vesi ohjautuu etäälle pohjapuista. Siitä nousu oli tasaista, kunnes lopulta muotoiltiin loiva yläosa tavallaan vesikatoksi.

Suokuokalla kuokkimalla kavensin pientareita, joita traktorin aura ei ollut ulottunut kyntämään. Vilho, Pekka ja Pentti kylvivät kalkin kynnetylle pellolle. Kun ne työt oli tehty, kävimme keskiviikkona 8. elokuuta koko poikaporukalla metsässä rankoja karsimassa. Torstaina äiti vei Kaarlon takaisin Suolahteen, sateen vuoksi me kotiin jääneetkin pysyimme sisätöissä. Taisin sentään vähän kuokkia suosarkojen pientareita. Perjantai oli taas poikaporukalle rankojen karsimisen päivä, mutta lauantaina keräsimme mustikoita Pakolan suunnalla.

Reisjärven seurat ja reissu Rajahoikkaan

Siihen aikaan Reisjärven kansanopiston seurat järjestettiin elokuun ensimmäisen sunnuntain aikana. Minä kävin seuroissa lauantaina, polkupyörällä tavalliseen sen ajan tapaan. Sununtain olin kotimiehenä, niin pääsivät äiti ja nuoremmat lapsemme opistolle Jumalan sanan kuuloon.

Elokuun toisena sunnuntaina kävin Rajahoikassa, kävelin ensin Pakolaan, sieltä polkua myöten Hyyrönmäen kautta Lähikankaalle, josta edelleen Rajapuron niityn ja Karhunpiilon kautta Rajahoikkaan. Olimme kuulleet Arvin perheen muuttoaikeesta lähelle Pyhäsalmea ja lähdin tilannetta katsomaan. Taisi äidillä olla mielessä tunnustella mahdollisuutta ostaa isäni lapsuuden koti, mutta mitään mahdollisuutta tunnusteluun en kohdannut. Hevonen siellä oli laitumella, lampaat haassa mutta ihmiset olivat lähteneet ja vieneet lehmät mennessään. Ikävältä tuntui katsella isiltä perityn talon autiutta ja ajatella sen lopullista hiljentymistä ja kuolemaa asuttuna tilana. Tien puute ja etäisyys keskuksista siellä olivat haittoja, vaikka pellot ja metsät ovat mainiota, kasvattavaa laatua. Mietin siellä, että onkohan sittenkään Arvin perheellä elo ehompaa, vaikka tien varteen ja lähelle kauppoja muuttivatkin.

Mietin sitäkin, että vaikka haluan, tuskin köyhänä poikana voin tehdä mitään perintötilan hyväksi, vaikka vain muutamaa viikkoa aiemmin oli Rajahoikka tuntunut läheiseltä. Toisaalta mietin Karmalaakin, joka sekin oli isän koti ja isältä peritty, minulla saattaisi olla tehtävää sen asumisessa ja elävänä pitämisessä. Suurimman ajan lapsuudestani olen siellä asunut ja siellä on kotini. Vaikka on puutetta ja vaikeuksia ollut, niistä on selvitty ja uskoin vieläkin selvittävän.

Aikani paikkoja tutkittuani muistin junan aikataulun, kävelin Karhunpiilon seisakkeelle odottamaan ja pääsin kyydissä Muurakseen, josta kävelin tietä pitkin Korpiahoon ja sieltä metsätietä kotiin

josta kävelin tietä pitkin Korpiahoon ja sieltä metsätietä kotiin

Viljatöitä

Maanantaina kävin pikkupoikien kanssa mustikoita keräämässä, Rajahoikassa käydessäni olin nähnyt polun varressa mustikoita, joita silloin oli vain harvoissa paikoissa. Illalla kuokin pienellä suolla toisen saran pientareen, tiistaina kaivoin ojaa tien varressa. Pienellä suolla tieoja on sarkojen päädyssä, isolla suolle reunasaran sivuojana. Keskiviikkona ajoin sontaa pellolle, Vilho hajotteli sen melkein saman tien, vain viimeiselle kuormalle ehdin kaveriksi, minkä jälkeen hain Partalasta rukiin siemenet.

Torstaina olin oppaana marjaporukalle, mukana olivat Partalan Kaarina, kaksi Pekkarilan lasta ja Savipuron Keijo. Olimme poimineet mustikkamme aikaisemmin, niin sillä reissulla aloitin koivujen rasiin kaadon Koskelan metsässä. Puiden kaatoa kävin jatkamassa lauantaina Vilhon kanssa yhdessä. Syksyisen ruismaan kunnostuksen välitöinä rakentelin kivirummut maantien taakse, ensin läntisille pienille saroille ja sitten pihatiemme kohdalle niin, että siitä pääsi sen jälkeen ajamaan suoraan pihastamme. Puiden kaatamista jatkoimme seuraavalla viikolla kolmena päivänä, maanantaina olin yksin, tiistaina myös Pekka ja Vilho mukana, vielä keskiviikkona Vilhon kanssa siellä. Toimme illalla työvälineet kotiin, sillä aioimme aloittaa rukiin niiton heti kun saisimme viikatteet ja poutasään.

Jos oli silloin kesä sateinen, niin syksyllä satoi vielä enemmän. Vähien poutien aikana saimme sentään rukiit niitetyiksi, pihan puolella lyhteille ja kuhilaillekin. Maantien takana kolmesta sarasta kahdella seivästimme niitetyt rukiit, kolmannella emme edes yrittäneet niittämistä. Muokkautimme sen vähäisen kasvuston piiloon ja kylvin siihen uudet rukiin siemenet. Toivona tietysti oli, että piiloon muokatut harvojen tähkien jyvätkin itäisivät ja tuottaisivat jyväsatoa seuraavana kesänä.

Ohran niitto ja seivästys etenivät verkkaisesti lyhyiden poutien aikoina, saimme ne sentään syyskuun 10 päivään mennessä niitetyksi ja seipäille. Poudan vallitessa se olisi onnistunut nopeammin, mutta emmehän voineet säihin vaikuttaa, piti tyytyä siihen mitä milloinkin annettiin.