Epätoivoisia mietteitä

  Työmatkoilla oli aikaa miettiä ja ajatella, jotenkin mietteeni kulkeutuivat ihmisen elämään. Vaivaksi asti pohdin, mikä mahtaa olla elämän tarkoitus. En löytänyt muuta tarkoitusta, vaan kyselin, onko kaikki tämä vain sitä varten, että se kerran loppuu, että kerran kuolemme. Toistuvasti ajatukseni askaroivat vain siinä, elämme aikamme, kaiken tarkoitus on vain kuoleminen. En sinänsä kuolemaa pelännyt, mutta pelkäsin elämää, jolla oli niin typerä tarkoitus. Pelkäsin kuolemaakin, kuitenkin. Pian aloin tajuamaan, että tämä jatkuva miettiminen käy vähitellen mielenterveyteni päälle. Olenko tulossa hulluksi, vai joko olin hullu? En uskaltanut puhua kellekään, olin kovin arka. Eikö olisi mitään ulospääsyä tällaisista raastavista ajatuksista?

   Eräänä aamuna olimme taas lähdössä metsään Mustoselta, reput jo selässä molemmilla, isällä ja minulla. Olin menossa ulos eteisessä, kun Pitäjänmäen rouva tuli kamaristaan ja ovella tullessaan sanoi jollekin kamariin jääneelle: Jumala on salannut ihmiseltä kuoleman salaisuuden, että ihminen jaksaisi elää. Vielä hän sanoi jotakin muuta selittävää. Minulle se lause oli täysi vapautus mietteistäni. Jumala oli kuullut hiljaisen huokaukseni, jota en ollut edes ymmärtänyt sanoiksi pukea.