Talvi Rajahoikassa

  Joulun edellä isä oli ostanut hevosen, se oli suuri ja voimakas. Jälkeenpäin isä muisteli sen olleen hyvätapainenkin. Meni umpihankeen arvelematta, ja oli hyvä vetämään. Isä sai ajopalstan Rajahoikan läheltä. Vähän aikaa hän kulki siellä kotoa käsin. Hoiti aamulla lehmän, lypsi sen, valmisti ruokaa itselleen ja minulle. Syötyään hän ajoi kymmenen kilometriä palstalleen, siellä teki päivän urakan, tullakseen takaisin kotiin lehmän hoitoon. Kaikki iltatoimet, keittämiset, ja muut, olivat täällä tehtävinä. Minä lähdin aamulla kouluun, palasin illalla tyhjään taloon, tai menin johonkin naapuriin isää odottamaan.

Kauan tällainen järjestely ei onnistunut, se oli liian vaikeaa. Matka ajopalstalle oli pitkä. Isä ratkaisi tilanteen ja siirsi talouden Rajahoikkaan. Hän vei sinne lehmän ja kanan, kanalta katkaistiin pyrstö, että se tunnistettaisiin keväällä toisten joukosta. Lehmähän löytyisi siitä parresta, johon se on pantu. Minun koulunkäyntini keskeytyi, sillä muutin isän mukana. Isän työmatka lyheni ratkaisevasti.

  Rajahoikassa oli paljon kortteeriväkeä. Lähistöllä hakattiin puuta, ja miehiä tarvittiin siinä työssä. Varsinkin hakkuumiehet majoittuivat mielellään palstansa lähitaloon. Lyhytmatkaiset hevosmiehet saattoivat kulkea kotoaan käsin. Siihen ryhmään sijoittui isäkin, hevosmiehenä, vaikka hän olikin talon entisenä asukkaana erilaisessa asemassa. Haapajärveltä oli kortteerilaisten joukossa kokonainen perhe, Nevalaiset. Vanhempien etunimiä en muista. Armas oli minusta noin vuotta vanhempi poika, , häntä puhuteltiin Amiksi. Väinö eli Vänni oli vanhempi poika, luultavasti jo koulunsa käynyt. Ainakaan hän ei opiskellut millään havaittavalla tavalla. Vanhin siellä olleista lapsista oli tytär, muistaakseni Aino nimeltään. Aino toimi yksityisopettajana veljelleen Amille, jolla oli koulun toinen luokka menollaan. Ami luki sisarensa antamia läksyjä, vastaili kysymyksiin, ja välillä kävi Varisperän koululla tenttimässä saamaansa oppia.

  Nevalaisen perheellä oli aikomus asettua asumaan Kokkilaan. Sinne he olivat tehneet saunamökin, mutta se oli ahdas asuttavaksi, siksi he kortteerasivat Rajahoikassa. Seurasin sivusta Ainon ja Amin opiskelua, miten Ami harjoitteli lukemista. Minun luokkanihan tavasi vielä, kun olin sen jättänyt. Ami opetteli suoraan lukemista tavu kerrallaan. Minäkin päätin kokeilla, sivusta seuranneena, ilman minkäänlaista ohjausta. Aapisen olin vienyt mukanani, joten luettavaa riitti. Laskuja laadin oman harkintani mukaan ja tein suorituksia vihkooni. Siinä sentään ei tainnut paljoa edistystä tapahtua, mutta lukutaito kehittyi.

  Päivät kuluivat ulkoleikeissä, siihen oli aikaa. Isä teki minulle iltapuhteilla pienet parireet, joita sitten vedin pitkin metsien reunoja. Sinne kehittyivät vähitellen oikein mahtavat pienet tukkitiet. Ami oli minulle kateellinen, kunnes hänen isänsä ja veljensä tekivät samankokoiset reet, mutta vahvemmilla jalaksilla. Sitten olikin Amilla mahtailun ja rehentelyn valtikka käsillään. Lopulta kuitenkin asetuimme sovussa vetämään rekiämme. Enimmäkseen olivat reittimme yhteisiä, vaikka saattoi Amilla olla omiakin suuntiaan.

Toisinaan innostuimme hiihtämän, meillä molemmilla oli sukset. Hiihtoreissuille saattoi joskus innostua Vännikin, joka olikin melkoinen menijä ja mäen laskija. Kotajärven jään ollessa lumeton Nevalaisen pojat luistelivat. Minä kuljin jalkaisin, sekin oli mahtavaa, tosi mieleistä. Silloin pääsin ensi kertaa tutkimaan Rajakiveä järven keskellä. Siinähän Haapajärven ja Pyhäjärven raja tekee pienen mutkan. Siltä talvelta en muista kiveen hakattuja merkkejä, vaikka kivellä monta kertaa kävin. Myöhempinä vuosina niitä olen tutkinut, siinä on rajan suuntaa ja pientä mutkaa osoittava viiva ja virallista rajan kävijää merkitsevä kruunun merkki. En muista siitä muita merkintöjä, vaikka saattaa niitä olla.

  Nevalaisen miehet kulkivat päivisin metsässä, hakkuulla muiden miesten tavoin. Iltaisin he tekivät tarpeen mukaisia puhetöitä, korjasivat tervekaluja, tekivät joskus jotain uuttakin. Eniten minua kiehtoi kuunnella miesten mielenkiintoisia juttuja. En olisi iltaisin malttanut nukkumaan, kun kuuntelin miesten keskusteluja. Tavallisesti pinnistelin silmiäni pysymään auki, ettei mikään tarina menisi ohi korvien. Kaikki ne ovat kuitenkin jääneet niin syvälle alitajuntaani, etten saa niitä ongituksi paperille enää vuosikymmenten jälkeen.

  Yhtä seikkaa muistan kummastelleeni. Miehet puhuivat viisijalkaisista, kymmenjalkaisista ja ties miten moni jalkaisista puista. Silloin mietin, että varmaan jättävät katkaistuun puuhun karsimattomia oksia, jotka ovat puiden jalat. Vuosia myöhemmin opin, että he puhuivatkin pituusmitoista.

  Pyysin isääni tuomaan joulukuusen, joka saisi olla muisto kotijoulusta. Ilmeisesti ikävääni haihduttaakseen, isä toikin pienen kuusen, jonka ripusti kattoon riippumaan aivan kotijoulukuusen tavoin. Kouluväreillä ja saksilla tein siihen pahvikoristeita, jotka ripustelin oksille. Kuusi oli sijoitettu aivan vuoteeni lähelle, joten saatoin ihailla sitä, jos tuvassa oli valo. Muutamien viikkojen kuluttua tuli pettymys, kun minun kuuseni oli viety pois. Kyselin, missä se on, sanoivat sen ottavat Arvi sedän päähän, sen tähden piti viedä ulos. Minun täytyi tyytyä selitykseen, vaikka kaipasin kuustani.

  Kevät lähestyi, päivät jatkuivat, ilma lämpeni. Iltaisin jouti Vännikin useammin hiihtämään minun ja Amin mukana. Kerran yritti Vänni juksata minua, en mennyt siihen halpaan, huomasin heti, mistä oli kyse. Vanhan navetan kivijalassa oli kuraa leveästi, kyselin, kuka sen on tehnyt. Vänni käski maistamaan, se on appelsiinia. En tuntenut appelsiinia, vaikka olin sellaisesta kuullut. Kivijalassa olleen kuran sen sijaan tunsin aivan hyvin, ihmettelin vain, että kuka nyt tuolla tavalla korkealle ulostaa. Vänni vain jankutti, että maista, maista, se on hyvää. Vastasin aina uudelleen, että kyllä minä tiedän mitä se on, mutta kumpi teistä? Lopulta Ami alkoi nauraa, että  Vänni tietenkin.

  Kaksi varsinaista harmia minulle tuli kevään edistyessä. Minulla oli kiiltävän musta kissa, Mikki, josta tykkäsin kovasti, alkuun pidin sitä vuoteessani. Myöhemmin se katosi, josta minulle suru, missä on Mikki, Mikkiä ei löytynyt. Toinen harmi tuli aapisesta, jonka vein sinne mukana, mutta missä pitäisin sitä. Mummu käski panna tyynyn alle, siellä se säilyisi ja sieltä löytyisi. Niin tein, se oli varma säilytyspaikka, mutta siitä huono, että nukkuessani kirja vähitellen jauhautui melkein irtolehdiksi. Siinä meni kaunis aapiseni, ei jäänyt kunnon kirjaa enää, kun lopulta pääsin kouluani jatkamaan. Sen kevätlukukauden aikana olin pois koulusta 204 tuntia. Oli  ihme, että opettaja, päästi minut muuttamaan toiselle luokalle. Ehkä syynä oli, että olin oppinut lukemaan suoraan, kun toiset vielä tavasivat kouluun saapuessani 

      Paukuttelua

  Pojat ovat yleensä pitäneet ääntä aiheuttavista puuhista. Nevalaisen pojilla oli mielessä räjäytyspanokset. Kovin vaarallisia tarpeita heillä ei sellaisen valmistukseen ollut. Viilajauhoa ja tulitikkujen raapaisupäistä irrotettua jauhoa he sekoittivat, niistä he käärivät paperin avulla pienen mytyn, jonka sai räjähtämään kiven päällä, kun sitä löi isolla vasaralla tai pienellä moukarilla.  Oli siitä vähän terävämpi ääni, kuin pelkästä vasaran iskusta, ja ilmeisesti paukuttelutarve tuli tyydytetyksi. Valmisteluun siinä enemmän aikaa tarvittiin, mutta olihan luvassa palkkio, sekunnin kestävä paukahdus.

  Suuremman paukahduksen sai , kun puhalsi paperipussin täyteen ilmaa, ja suuta tiukasti kiinni pitäen löi pullistuneen pussin tasaiseen alustaan, kuten pöytään, penkkiin tai lattiaan.