Kouluun, kouluun!

  En muista, kävelimmekö 4-5 kilometriä Kojosperälle, saman verran Kuuselaan, vai menimmekö pitemmän matkan Haapajärven suuntaan. Kaksi ensin mainittua tuntuvat todennäköisemmiltä vaihtoehdoilta, päätellen pyörämatkan pitkältä tuntumalta. Muistan kuitenkin matkan tunnelman, kuinka maisemat vaihtuivat katsellessani pieneltä istuimelta, isän pyörän rungolta sivuilleni. Kaukana olevia kohteita saattoi katsoa kauemmin, mutta ajallaan nekin vaihtuivat toisiin. Läheiset kohteet vain vilahtivat ohitse. Siitä syntyi vaikutelma, että maisema pyörii. Nopeaahan se vauhti oli siihen asti tottumaani verraten. Tästä matkasta kirjoitin runokonseptin v. 2001 runokurssilla. Sitä muistelin myös syntymäpäivä kronikkaani.

  Matkan varrella pysähdyimme, osaan vain arvailla taloa, en edes tiedä, missä se oli. Elävästi kuitenkin muistan, miten isäntä käveli aitasta leipä kädessään ja kehotti meitä sisälle. Isä jutteli aikansa hänen kanssaan, sisällä keskustelu jatkui. Matkaa ajatellen arvioin, että se talo saattoi olla Siipola, tuskin kuitenkaan Pekkala, mieluummin sen läheisyydessä oleva Laitakangas. Haapajärven Hankala tai Törmälä ovat myös mahdollisia, muistikuvan mukaan varmimmin Hankala, Haapajärvellä Rauman siltojen lähellä. Joku muukin isälle tuttu talo se saattoi olla. En muista olimmeko yötä siinä tai jossain muualla, toden näköisimmin juuri siinä "leipätalossa," sillä seuraava muistikuvani on aivan uudenlaisesta, oudosta paikasta. Paikan olen myöhemmin tunnistanut Haapajärven asemaksi. Silloin en sitä ymmärtänyt, muistan vain mustuneen maan, kivisen reunan lähellä, ihmisten paljouden, pelottavan vonkaisun, huudon, Juna saapuu. Ison mustan möhkäleen muistan myös siltä ajalta, ja junahan se möhkäle oli, joka siihen kivisyvennykseen saapui.

  Enempiä mielikuvia ei siltä matkalta minulla olekaan. Myöhemmin olen katsellut valokuvaa, jossa on Ylitornion opistolaisia. Isä istuu eturivissä muiden istujien keskellä. Minä, pieni poika, seison isän edessä. Enpä ole muita kertoja päässytkään kansanopiston talvikurssilaisten kuvaan, koska en itse ole talvikurssia käynyt.

  Rajahoikasta muistan, miten kaivolla olin äitini mukana. Metsästä kuului vonkaisu. Mielessäni on elävästi, sanoin äidille, Juna saapuu. Se vonkaisu saattoi olla lehmän huuto jostakin lähimetsästä. Myöhempinä vuosina äiti on kertonut sen seuramatkan jälkeisistä tapahtumista, miten Kalervo saattoi kesken kaiken sanoa, Herra Jeesus kiitetty. Itse en tapausta muista, mutta kertonee, miten ensimmäinen seuramatka lapseen vaikutti. 

Aloitin blogini vanhoilla teksteilläni, aluksi ajattelin lisätä niitä vain kolme, mutta kun kätköistä löytyi lisää, tulivat nekin tänne. Nyt ajattelin aluksi hiukan esitellä itseäni, johan sille on aika. Olen syntynyt sodan aikoihin, joulukuun 4 päivä vuonna 1941 Pyhäjärven (OL) Rajahoikassa. Talo kuuluu Hiidenniemen kylään, vaikka kylän keskustaan on yli 10 kilometriä. Lähin kylä Muurasjärvi, sijaitsee Pihtiputaan puolella, siellä hoidettiin tärkeimmät asiat, sinne tuli myös posti. Joskus käytiin kaupassa Haapajärvellä, oman kunnan kirkonkylässä käytiin lähinnä vain virallisten asioiden vuoksi. Lähin autokelpoinen maantie oli 6 kilometrin päässä. Niille reissuille pääsin joskus isän tai äidin mukana jo kolmen vuoden iässä.
 Isän mukana oli mukava kulkea, hän opetti taittamaan lehtevän oksan, jolla hätistimme iholle tulleita sääskiä ja kärpäsiä. Ne reissut olivat ensimmäisiä luontokokemuksiani, liekö sieltä tarttunut myös innostus retkeilyyn, jota en koskaan pystynyt toteuttamaan haluni mukaisesti. Jotakin sentään sain mukaani, varsinkin eläkeiässä. Työiässä saivat työmatkat kelvata täyttämään retkikaipuutani.
 Kuljin myös isäni äidin, Rajahoikan mummun mukana metsäpoluilla. Siellä täällä polkujen sivuilla näin harmaantuneita hirsirakennelmia, kysyin mummulta, mikä tuo on? Se on linnunloukku, kertoi mummu. Niillä on pyydystetty metsän lintuja ihmisten ruoa'ksi. Kummasti ne muistuttivat äitini pellavaloukkua, jolla loukutettiin pellavia, mutta ei pyydystetty mitään. Mikään polun varsien  loukuista ei ollut vireessä, ne olivat muistoja ajoilta, jolloin loukkupyynti oli sallittua.

  Isä ja äiti tuskailivat kerran vuodessa veroilmoitusten kanssa, niiden täyttäminen oli vaikeaa. Seurasin heidän keskusteluaan erilaisten täytettävien lomakkeiden suhteen. Siitä patoutui mieleeni pelko täyttämisiä kohtaan.

  Äiti keskusteli Turusen emännän kanssa heidän Kaijansa ja minun ikäerosta. Kaija on puoli vuotta minua nuorempi, ja tavoittaa minun ikävuoteni keväällä, mutta joulukuussa Kalervo jättää Kaijan iän, kun täyttää seitsemän vuotta.

Minäkö täytän, minunko pitää täyttää! Miten minä osaan, kun se on vaikeaa isoillekin ihmisille. Toinen pelko tuli Tiitisen kahvilassa, kun olin äidin mukana yleisostokortteja jonottamassa. Kahvilasalin ympäri oli aseteltu tuoleja, joilla jonottajat siirtyivät tuolin kerrallaan kohti korttien jakajaa. Äiti lähti asioilleen, jättäen minut pitämään paikkaa jonossa, kohta minua pelotti, mitä minä teen, kun pääsen kortinjakajan luokse. En ymmärrä mitään, mitä pitäisi sanoa, miten menetellä. Kohta helpotti, kun äiti palasi kauppareissultaan.

  Seitsemän ikävuoden lähestyminen tiesi kouluun lähtöä. Olen syntynyt joulukuussa, joten jouduin aloittamaan kouluni kuusivuotiaana jo syksyllä, samana vuonna syntyneiden kanssa. Vanhimmat koulutoverini olivat melkein vuoden minusta vanhempia. Kouluun lähdöstä minulle oli puhuttu etukäteen innostavasti, niinpä olinkin kovasti touhukas. Kouluun, kouluun! Intoilin!

  Yleensä äidit veivät lapsiaan ensimmäiselle koulutunnille, olivatpa eräät mukana koko lyhyen päivän. Minun äitini oli vielä veljen syntymän jälkeen levossa. Hän oli sopinut Turusen Tertun kanssa, että Terttu opastaa minut kouluani aloittamaan. Pieni kirjelappu mukanani odotin kotini tienhaarassa Turuselta päin lähestyvää lapsiryhmää. Annoin Tertulle saamani lapun ja kävelin toisten mukana kohti uusia kokemuksia. En ollenkaan aavistanut, mitä olisi tulossa, millaista se ihmeellinen koulu olisi

  Terttu opasti minut omaan luokkaan menevään riviin, saamansa tietolapun hän antoi opettajalleni. Tertulla oli oma luokkansa, hän itse meni sinne, minä menin luokkani mukana toisen kerroksen keittolaan, johon meille oli järjestetty pulpetit. Niitä oli liian vähän, moneen kahden oppilaan pulpettiin istui kolme oppilasta. Keskimmäisen oppilaan ei tarvinnut nousta seisomaan vastatessaan, kuten laitimmaisten lasten täytyi tehdä. Syksyn mittaan tuli uusia pulpetteja, joihin pääsivät istumaan aluksi toisten keskelle istuneet. Se aiheutti kateutta vanhojen pulpettien istujille, jotka olivat ennen saaneet istua helpommissa, laitapaikoissa. Niissä he istuivat edelleen, nyt vain entistä helpommin, ilman keskimmäisen oppilaan aiheuttamaa ahtautta. Kadehtijoiden ja kateuden suunta siinä vaihtui.

  Ensimmäinen koulupäivä oli lyhyt, vain kolme tuntia. Äidit, jotka olivat saattamassa lapsiaan, olivat koulussa koko ajan. Tuntien loputtua he lähtivät koteihinsa. Minä luulin koulupäivän vielä jatkuvan, ja kävelin toisten mukana kylälle päin. Siinä melkein matkan alussa, eräs äiti, entinen Louhulan, silloinen Pekkarilan Emmi, huomasi minun olevan väärässä seurassa. Hän palautti minua toiseen suuntaan: " Elä sinä lähe tänne päin, ei me mennä teille. Sinun pitää lähteä tuonne päin, hän neuvoi Lion ja Eerolan suuntaan lähtevälle tielle, Selvisinhän minä kotiin jollakin tavalla, koska olen sen välin monesti myöhemminkin kulkenut ja nyt tunnen reitin kohtalaisen hyvin.

                                                                                    

                                                            Koulukokemusten kirjoa

  Ensimmäinen luokka oli sijoitettu koulun keittolaan, joka sijaitsi vastapäätä toisen kerroksen luokkaa. Varsinaisessa yläkerran luokassa opetti Aili Aarnio 3-4 luokkia. Toisen luokan olivat saaneet mahtumaan miesopettajan kamariin, jossa opetti Aino Mielityinen. Miesopettaja, Hyvärisen Urpo, opetti alakerran luokassa. Hänellä oli asunto alakerrassa, josta oli siis yksi kamari otettu luokaksi. Aili Aarnio asui yläkerran asuntolassa aivan meidän keittolaluokkamme vieressä. Toisen luokan opettaja, Aino Mielityinen oli naimisissa, ja asui Lamminmäellä. Sinne hän käveli oikotietä myöten, alas mäkeä, rinteeseen leikattua reittiä.

  Meidän luokan opettaja, Helvi Hätinen, kulki polkupyörällä kotoaan, Reisjärven Rajakankaalta. Hän opetti meille kirjaimia kauniista aapisesta, kohta opettelimme jo tavaamaankin. Aapinen oli laadittu siten, että tavut olivat vuoroin sinisiä ja punaisia. Tavurajat olivat siis helposti havaittavia.

Numeroita opeteltiin ykkösestä alkaen, numero kerrallaan. Olin jostakin etukäteen oppinut yhden numeron, jonka oletin seitsemäiseksi. Pettymykseni oli melkoinen, kun opettaja seitsemään päästyään kirjoittikin erilaisen merkin. Vasta kahdeksainen osoittautui sellaiseksi, jota minä olin seitsemäksi kuvitellut. Joillakin tunneilla laulettiin, välillä opettaja luki meille satuja, Risto Roopenpoika oli mieleistä kuultavaa. Sitä olisimme kuunnelleet vaikka joka tunnilla.

  Käsityötunneilla leikkasimme ja liimasimme paperista monenlaisia tuotteita. Teimme laivoja, pannunalustoja, lentokoneita ja ties mitä. Virkkukoukulla saimme villalangasta monimuotoisia pannu- ja patalappuja. Mistähän niihin ne monet mutkat löytyivätkään. Neula ja lanka pysyivät vaivoin käsissä, nenäliinan reunaommel tuli vain melkein tasaiseksi. Joillakin tunneilla leikimme ulkona, kävimmepä lähimetsässäkin. Etsimme metsän ihmeitä. Löysimme maahan pudonneen harakanpesän. Kiersimme polkuja, katselimme näköaloja mäeltä Lion läheltä. Turkkinotko pelotti syvyydellään ja salaperäisyydellään.

  Välitunnilla isot pojat kiikkuivat palaneen koulun uunin päälle asetetun, pitkän lankun avulla. Siihen eivät pienemmät uskaltaneet, eivätkä isojen poikien mielestä saaneetkaan mennä. Tiilentekomuoteista he rakentelivat majoja. Siellä leikkivät rosvoa, poliisia, tai jotain linnaleikkiä. Alakoululaisia he eivät sinne päästäneet.   Myöhemmin syksyllä opettajat kielsivät tiilivormujen käytön majojen tekoon.

Tytöt hyppäsivät lautaa, parimetrinen lankku asetettiin alustalle, ikään kuin pieni kiikku. Siinä hyppäsivät vuorotahtiin, taitavimmat heistä toista metriä korkealle. Kun toinen putosi lankulle, hän samalla antoi toiselle alkuvauhdin uuteen hyppyyn. Ruudun hyppääminen oli toinen tyttöjen suosikki. Sitäkin oli monenlaista lajia, myöhempinä vuosina tuli lisää lajeja. Lopulta pojatkin innostuivat siihen, tosin aivan vaivihkaa, mutta kun alku löytyi, oli se kohtuullisen suosittua.

  Pallon kanssa oli kehittynyt monta erilaista leikkimuotoa. Tytöt heittivät palloa seinään, tehden tietynlaisia temppuja heittojen välillä. Sarja eteni aina vaativampaan suuntaan. Pojat pelasivat enemmän joukkuepelejä, sitten kun siihen tuli mahdollisuuksia. Nelimailaa pelasimme voimistelutunneilla, joskus myös polttopalloa, jossa yksi oli polttajana maahan piirretyn piirin ulkopuolella. Toiset piirin sisällä olivat poltettavia. Kun johonkin sattui pallo, hän paloi ja siirtyi polttajan kaveriksi. Polttajat siis lisääntyivät ja poltettavat vähenivät leikin aikana.

  Koulun pihassa kasvoi hernepensaista kasvanut aita. Pienistä herneen paloista pojat tekivät pillejä, joiden kimitys yltyi viikko viikolta. Lopulta kuulosti, kuin olisi suuri isojen sääskien lauma ollut ilmassa. Kimeä vihellys kuului joka puolelta, pieniä äänivaihteluita siinä oli, melko epävireiseltä kuulosti se vinkuminen. Kun vinkuminen jossakin loppui, toisaalla saattoi alkaa kaksi, kolme muuta pillitystä, siihen kerta kaikkiaan kyllästyi.

  Kyllästyivät siihen opettajatkin, ehkä myös roskiin, joita hylätyistä pilleistä jäi pihamaalle. Lopulta opettaja Hyvärinen ilmoitti, että pillien teko kielletään ehdottomasti. Taisi olla uhkaus, ettei hernepensas aidalle saa mennä lähellekään.

  Ensimmäiseltä syksyltä muistan, että yläluokkien oppilaat istuttivat kuusiaitaa Turkkinotkon reunalle, koulun rajalle. Aamujonossa opettaja antoi ohjeita, miten jokainen toisi kuusen taimia kotimaisemistaan. Jollakin oppitunnilla he sitten ne istuttivat aitariviksi.

  Mukava opettajamme kertoi kiinnostavia tarinoita. Monet olivat selvästi satuja, mutta paljon vakavammaksi tarkoitettua opetusta. Mieleeni palautui hänen  käsityksensä kuusta. Siellä pitäisi kaiken olla niin kevyttä, että kädestä päästetty esine tai paperi lähtee nousemaan ylöspäin. Hän näytti paperia kädessään. Ajatelkaa nyt, jos avaisin nyt käteni, tämä paperi lähtisikin nousemaan. Ajatteliko hän maan vetovoiman niin vaikuttavan, en tiedä. Joskus olen aprikoinut, miten sen paperin pitelijä olisi pysynyt kuun pinnalla, olisiko hänkin alkanut nousta? Tiedämme toki kuun vetovoiman pieneksi, mutta alas se kuitenkin vetää, siis kuuperää kohti.

  Joillakin tunneilla opettaja piti keskustelua nautintoaineista. Kahvi ja tee olivat aiheina, ehkä jotkin muutkin, muutamat oppilaat, mm Juureisen Liisa, kertoivat, että heille maksetaan siitä, jos eivät juo kahvia, tai juovat vain puoli kuppia. Kuuntelin keskustelua kiinnostuneena. Päätin kokeilla, voisinko olla juomatta kahvia, vaikkei siitä maksettaisikaan. Vähensin kahvinjuontia, lopulta se jäi kokonaan. Minulta meni ainakin 14 vuotta, että en maistanutkaan kahvia. Jossakin vaiheessa jopa kahvin keiton haju tuntui pahalta. Muuten se oli helppoa, mutta monesti kylässä oli emäntien kanssa vaikeaa, kun eivät millään halunneet uskoa, että vieraalle kahvi ei kerta kaikkiaan kelpaa. Monet houkutukset olen kokenut, että eikö edes puoli kupillista. Lopulta opin varoittamaan jo nähdessäni emäntien kahvinkeittoaikeet, että ainakaan minulle ei kahvia saa keittää. Itselleen sopii kyllä keittää, mutta vieras kieltäytyy siitä ehdottomasti. Vakituiset tututhan sen tiesivät, mutta oudommissa paikoissa tahtoi olla uskottavuusongelma.

                                                                 Koulumatkalla koettua
  Kuljin koulussa jalkaisin, tavallinen reitti, se virallinen, kulki savista kärrytietä. Suunnilleen siitä, missä tie on nykyisinkin. Rauhalan kohdalla käveltiin tosin kohtisuoraan metsään, jossa tie yhtyi Tienpäästä ja Susipurolta tulevaan tiehen. Syvälahden ja Mullikon peltoaukeilla oli vetisissä ojissa vain vanhoja puita, joita ei oikein voinut sanoa sillaksi, eikä rummuksikaan. Lehtoperällä tien suunta oli mutkikkaampi, kuin nykyisin. Tie oli tehty tarkalleen Vehkalan ja Kivelän rajaa kulkevaksi, joten se lähti Vehkalan kohdalta melkein Lahnalaa kohti, kunnes tuli mutka ja suunta Kivelän ja Lion rajalla. Savikon silta oli nykyisessä paikassa, se oli vain rummun tapainen, pyöreistä puista tehty. Sillalta koulutie suuntautui tarkalleen nykyisen Eerolan tien linjausta koululle asti, nykyiseltä nimeltä Ristinmäentietä. Varjorinteen mäessä vanha tie kiemurteli nykyistä enemmän, pohja saattaa olla vieläkin nähtävissä siinä hiekkarinteessä, mutta siitä emme silloin koululle kulkeneet.
Virallisen tien lisäksi kävelijä pyrki etsimään oikopolkuja. Yksi sellainen kulki Eerolasta Vehkalaan, Savikonpuron yli sillä reitillä oli vain muutama pyöreä puu puron yli aseteltuina. Louhulan pohjoispuolelta oikaistiin Juureisen tielle. Siitä voitiin mennä suoraan rantaan, jota myöten kotiin, tai Juureisen pihan kautta, josta Lammashaan läpi Järvelän peltopalalle. Siitä pääsi Mullikonmäen alle peltotietä pitkin, mutta yleisempi reitti oli kävellä vinosti peltosarkojen poikki rantaan ja rantapolkua kotiin. Siinä olivat ylitettävinä ne kaksi vesiojaa Mullikon ja Syvälahden peltojen alapäissä.
  Rauhalan Matti oli koulupinnaaja, kerran hän oli kotonaan katsonut Syvälahden rantaan, josta käveli isäni, pitkä paltto päällä. Matti oli piiloutunut kiireesti uunin päälle, oli luullut isää opettaja Hyväriseksi, jonka pelkäsi tulevan patistamaan kouluun.
  Tällaisia reittejä kuljin päivittäin koulussa. Monesti kuljin yksin, mutta oli siinä kavereitakin. Kaarlo Kokki, Honkalan Kaarlo, oli harvoja vanhoja asukkaita edustava oppilas luokallani Jungan takaa. Hän kulki tätä väliä alusta asti. Kaarloa sanoivat monet ipanaksi, eikä Kaarlo nimestä tykännyt lainkaan. Kerran sain Kaarlolta sienipesun kasvoilleni, kun Mullikonmäellä jostakin erimielisyydestä kysyin, että mitäs Ipana.
  Kainulaisen Seija oli uudisasukkaita, alusta asti luokallani kulkeva tyttö. Koskelaiset tulivat syksymmällä, joten Orvokki kulki jo silloin samaa reittiä. Erkki, Orvokin isoveli kantoi koulumatkallaan lasipurkilla kotiinsa maitoa Louhulasta. Aamulla hän vei tyhjän purkin, iltapäivään ajoittui sen kuljetus täytenä takaisin. Usein oikaisimme Juureisen kautta, rantaa myöten meille. Siitä he kulkivat kotiinsa polkua, joka oikaisi Rauhalan Hakkion yli vinosti heidän kotiinsa.
  Ensimmäisen koulusyksyn aikana alkoi tien teko Junganjärven taakse. Isäkin oli kaivamassa ojaa lapiolla, ensimmäisen pätkän hän kaivoi maantien taakse, aivan talomme kohdalle, omalle maalle siis. Omalle maalle isä kaivoi viemärinkin, alavimpaan kohtaan, meidän ja Rauhalan välille. Isä kaivoi ja insinööripiiri maksoi palkan.
  Silloin minäkin kuvittelin osaavani laulaa, en kaikkia lauluja, joita olimme opetelleet, mutta osan niistä. Kerran, tullessamme Kainulaisen Seijan ja Koskelan Orvokin kanssa Järvelän ja Mullikon vaiheilla, peltosarkoja ylittäen, pohdimme, mitä lauluja olimme oppineet. Minäkin annoin laulunäytteen, muistan sen olleen sellaista korkeaa kimitystä, mutta ei oikeaa säveltä. Sellaiseksi laulamisen ymmärsin silloin. Eivät koulutoverit mitään sanoneet, mutta mahtoivatko ajatella jotakin.
  Myöhemmin syksyllä, kun maa alkoi jäätyä, oikaisimme tavan mukaan Vehkalasta pellon reunaa Eerolaan päin. Ryhmässä oli isompiakin koululaisia, ainakin Turuselta. Pakkasen liukastamilta, Savikon joen ylityspuilta jalkani kerran luiskahti, putosin puroon. Oikea jalka kastui polveen asti, kenkä täynnä vettä, housunlahje likomärkä. Siinä sitä oli kuivattelemista koulupäiväksi.
  Jonakin ensimmäisistä kouluviikoista särkyi kerran eväsmaitopulloni. Äiti pesi juuri tyhjentyneen, Kivijärven mummun lääkepullon. Siitä uusi maitopullo, mutta en iljennyt koulussa juoda maitoa mummun lääkepullosta. (Mistähän ne toiset olisivat tienneet, että se oli mummun, ja että lääkepullo?) Minua kuitenkin hävetti, enkä juonut koko maitoa. Ajattelin juoda sen kotimatkalla. Ulos mennessä pullo kuitenkin putosi repusta rappusten välitasanteelle. Siihen se jäi, kun kiirehdin ulos, enkä taaskaan iljennyt jäädä katsomaan toisten nähden mummun lääkepulloa. Seuraavana aamuna opettaja nuhteli minua, että sellaiset jäljet pitää korjata itse pois, eikä jättää niitä toisten siivottavaksi. Hiljaisena ja ujona en puhunut mitään, mutta opetuksen olen yrittänyt muistaa elämäni aikana.
  Taisi olla kevätlukukauden alkua, kun lähdin oikaisemaan Jungan jäätä Juureiselle päin. Aivan alkumatkasta alkoi jää ulvahdella, minua pelotti. Palasin takaisin kotiin ja kuljin kouluun tietä myöten, ja myöhästyin kokonaisen tunnin. Olihan vaikeaa mennä kouluun niin myöhällä ja opetella pyytämään opettajalta anteeksi myöhästymistä, mutta siihen piti sopeutua. "Oisko opettaja hyvä ja antas anteeksi, kun minä myöhästyn?"
  Ruokatarpeista oli pulaa, koulun kaurapuuro oli kyllä syöntikelpoista. Vastenmieliseksi se muuttui sitten, kun opettaja pani siihen ison silmän, ei suinkaan voita, vaan laardia, siis talin makuista paistinrasvaa. Energiaahan siitä sai, mutta syönti oli kuin tervan juontia. Terveydestämme pidettiin huolta myös kalanmaksaöljyllä, sitä sai niellä ison lusikallisen ruokatunnin aluksi, opettaja piti lusikkaa ja annosteli kullekin lusikallisensa. Joskus oli pieniä pallopillereitä, kalanmaksaöljy oli annosteltu muovin näköiseen kuoreen. Jos pystyi sen nielaisemaan ehjänä, ei tarvinnut maistella pahaa öljyä suussaan.

                   Enne

  Sitä kesää en osaa tarkasti sijoittaa millekään tietylle vuodelle. Kuitenkin Arvi-sedällä ja Aino-tädillä oli ainakin yksi lapsi. ehkä useampikin. Setä ja täti on vihitty v.1947, ensimmäinen lapsi, Arvi syntyi 1948 marraskuussa. Sen mukaan ajatellen tämä olisi kesältä 1950, tai kesältä 1951, jolloin jo toinenkin poika, Matti oli kuvioissa mukana kiikutettavana vauvana. Mahdollista olisi tapahtumien sijoittuminen jo vuoteen 1949, siis ensimmäisen ja toisen luokan väliseen kesään. Todennäköinen aika se ei ole, koska silloin olivat Haapajärven suviseurat. Sama todennäköisyys tulee myös vuodelle 1950 Ylivieskan suviseurojen perusteella. Jäljelle jää siis vuosi 1951, mutta sillä ei ole kovin paljon merkitystä.

  Rajahoikan mummu halusi lähteä seuroihin ja sukuloimaan. Ehkä Reisjärvelle, siellähän oli isot seurat juhannuksen aikaan. Arvi-setä kävi pyytämässä minua kotimieheksi ja lapsenhoitajaksi. Isä minut sinne vei. Mahtoiko olla silloin, kun ensi kerran Jukka-setä kysyi, haluanko lähteä hakemaan juhannuskoivuja.   Sellaiseenhan olin aina valmis, joten koivut haettiin juhannusaattona.

  Menin Rajahoikkaan ennen juhannusta, joten tutustumiseen ja paikkojen tutkintaan jäi runsaasti aikaa. Sillä reissulla ne Rajahoikan lähteetkin tutkin, samoin tein putkipillejä ja puhalluspyssyjä, joista olen aiemmin kertonut. Muutaman päivän kuluttua tuli minulle tuntematon mies ja tyttö hänen mukanaan. Arvi-setä oli epäillyt, että minä en ehkä tulisikaan. Hän oli pyytänyt lapsenvahtia lähinaapurista, muistaakseni Kotaniemeltä. Tämä tyttö oli Enne, oliko se hänen oikea, vai lempinimi, jäi minulle arvoitukseksi. Ei sillä tiedolla ole suurta väliä. Lapsenkaitsennan välissä jäi aikaa tutkimaan luontoa, leikkimään ja moneen muuhun mukavaan.

  Aino-tädin kanssa, myöhemmin kahdestaankin Ennen kanssa, ohjasimme lehmiä kauas metsälaitumille. Paimenessa ei tarvinnut olla, vaikka lehmät kulkivatkin valtoimenaan metsässä. Lähistöllä ei ollut mitään varjeltavia peltoja, eikä petojakaan silloin liikkunut. Rajahoikan pellot oli aidattu ympäriinsä karjan pääsyn estämiseksi. Koska parhaat laitumet olivat kaukana, piti haluttomia lehmiä ajaa sinne melko pitkälle. Niillä retkillä näin ne Moskuankankaan kalliolouhokset, joista oli louhittu kiviä rautatien rumpuihin. Ne olivat jyrkkäreunaisia, vedellä täyttyneitä altaita. Ihme, etteivät lehmät pudonneet niihin. Pihaan palatessa tutkimme luonnon ihmeitä, seurasimme muurahaisten liikkumista. Katsoimme tikun avulla muurahaisten pesässä, pääsemmekö muuttamaan seuraavana keväänä uudelle luokalle. Taisin silloin Enneltä oppiakin sen ennustustavan. Myöhemmin sain opettaa sitä toisille.

  Arvi-setä kunnosti Rajapellon kohdalla pisteaitaa, teki vähän uuttakin. Sen tekotavan opin silloin. Myöhemmin olen kotona tehnyt yksinkertaisempaa lapeaitaa, ja vanhemmalla aitoa pisteaitaakin, jopa toisille saanut opettaa aidan tekemistä.

  Juhannuksen viettoon Arvi ja Aino halusivat mennä Kokkilan rantaan. Siellä oli vielä Nevalaisten tekemä saunamökki. Emme siinä sisällä käyneet, eikä siellä mitään terveellistä olisi ollutkaan. Istuskelimme rantaruohikolla, ihastelimme aurinkoista säätä, ja joimme mukana tuotua kahvia. En muista, oliko edes tulta nuotiona, mutta linnut lauloivat ja kesä oli kauneimmillaan. Tästä retkestä ajoitan tämän juhannuksen aikaan. Muistan, miten setä ja täti keskustelivat juhannuksen vietosta ennen lähtöä. Oli siellä Ennekin mukana.

  Kuusimetsistä etsimme metsätähtiä, Enne opetti minut syömään linnunleipiä. Niiden syöntiä äiti myöhemmin kauhisteli, niistä saa kuulemma sädesienen. En ymmärtänyt, mikä sellainen sieni olisi, mutta pelottavalta tuntui ajatuskin.  Rajahoikan paikkoja esittelin Ennelle, tutkimme lähteet ja alangon kukat, kiersimme Rajapellon tiet. Kokkilassa emme käyneet yhdessä toista kertaa, mutta muualla katseltavaa riitti. Lehmät piti joka päivä viedä ruokapaikoille, josta ne yleensä illaksi itse palasivat takaisin. Eräänä yönä Enne pelkäsi kovasti, kun ukonilma nousi päälle. Rajahoikassahan ne ovat kovin rajuja.

  Voisin sanoa, että ystävystyimme niiden parin viikon aikana, jotka hän Rajahoikassa oli. Yksi seikka minua vähän ärsytti, kun hän sanoi sisiliskoa sisarliisaksi. Ehkä niin pitikin olla, eihän ystävyys ole täydellistä, ellei joku ystävässä ärsytä. Kun sellaisen ärsytyskynnyksen yli pääsee, eikä väli mene poikki, uskaltaa sanoa ystäväksi.

  Lapsenkaitsijoiksi olimme sinne menneet. Sitäkin puuhaa riitti, ainakin silloin, kun Aino työskenteli navetalla. Lasta liekutettiin silloin vakassa, joka heilui kattoon kiinnitettyjen narujen varassa. Se oli hyvä kiikku lapselle, mutta kiikuttaja oli sidottu siihen kamariin, missä kiikku oli. Lapsen kanssa pystyi lähtemään ulos vain, jos otti hänet kiikusta pois. Ulkona saattoi pientä kanniskella, ja siten päästä itsekin tuulettumaan. Taisi Rajahoikassa olla silloin jo kätkytkin, raskas puinen, jalaksilla poikittain keinuva. Ei sitäkään kovin helppo ollut huoneesta toiseen kuljettaa.

  Enne oli ulkonaisesti paremminkin harmaavarpusen oloinen, ei mitenkään hohdokas, aivan tavallinen tyttö. Ainakin itse voin sanoa, että viihdyin hänen seurassaan. Ystävyydeksi sen tunnistin vasta tätä kirjoittaessani. Silloin se tuntui aivan tavalliselta toveruudelta, johon on joutunut sattuman oikusta. En tiedä hänen myöhemmistä vaiheistaan. Tarkkaan en muista, asuiko hän tosiaan Kotaniemellä, vaikka niin muistelen. Joskus mietin, että olisi mukava tietää lapsuuden aikaisten, satunnaisten tuttavuuksien myöhemmistä vaiheista. Miten on elänyt, ja missä, Enne, Nevalaisen pojat ja monet muut. Harvan koulutoverinikaan vaiheista tiedä mitään.

    Mummu tuli aikanaan takaisin, Enne meni isänsä mukana pois. Sen jälkeen en ole hänestä kuullut, missä mahtanee mennä? Mitä kuulunee? En tuntisi, vaikka näkisin joskus. Sukunimeäkään en tiedä, en silloista enkä mahdollista nykyistä. Eikä alakouluikäisellä ollut ymmärrystä kysellä.
 

Aloitin blogini vanhoilla teksteilläni, aluksi ajattelin lisätä niitä vain kolme, mutta kun kätköistä löytyi lisää, tulivat nekin tänne. Nyt ajattelin aluksi hiukan esitellä itseäni, johan sille on aika. Olen syntynyt sodan aikoihin, joulukuun 4 päivä vuonna 1941 Pyhäjärven (OL) Rajahoikassa. Talo kuuluu Hiidenniemen kylään, vaikka kylän keskustaan on yli 10 kilometriä. Lähin kylä Muurasjärvi, sijaitsee Pihtiputaan puolella, siellä hoidettiin tärkeimmät asiat, sinne tuli myös posti. Joskus käytiin kaupassa Haapajärvellä, oman kunnan kirkonkylässä käytiin lähinnä vain virallisten asioiden vuoksi. Lähin autokelpoinen maantie oli 6 kilometrin päässä. Niille reissuille pääsin joskus isän tai äidin mukana jo kolmen vuoden iässä.
 Isän mukana oli mukava kulkea, hän opetti taittamaan lehtevän oksan, jolla hätistimme iholle tulleita sääskiä ja kärpäsiä. Ne reissut olivat ensimmäisiä luontokokemuksiani, liekö sieltä tarttunut myös innostus retkeilyyn, jota en koskaan pystynyt toteuttamaan haluni mukaisesti. Jotakin sentään sain mukaani, varsinkin eläkeiässä. Työiässä saivat työmatkat kelvata täyttämään retkikaipuutani.
 Kuljin myös isäni äidin, Rajahoikan mummun mukana metsäpoluilla. Siellä täällä polkujen sivuilla näin harmaantuneita hirsirakennelmia, kysyin mummulta, mikä tuo on? Se on linnunloukku, kertoi mummu. Niillä on pyydystetty metsän lintuja ihmisten ruoa'ksi. Kummasti ne muistuttivat äitini pellavaloukkua, jolla loukutettiin pellavia, mutta ei pyydystetty mitään. Mikään polun varsien  loukuista ei ollut vireessä, ne olivat muistoja ajoilta, jolloin loukkupyynti oli sallittua.