Ensimmäinen onkeni

    Olin taas Rajahoikassa kyläilemässä. Jukka-setä oli lähdössä kalastamaan. Minä halusin, ja pääsin mukaan. Kävelimme Rajapellon ohi, sedällä onkivehkeet olallaan. Kokkilaa lähestyessämme hän kysyi, haluaisitko sinäkin onkia. Olisihan se mukavaa, vastasin.

  Jukka setä kävi toimelliseksi. Taskustaan hän löysi karhulankaa, jostakin vaatteista ilmestyi hänen käteensä hakaneula. Taivutellen ja kivellä naputellen se muotoutui koukuksi. Puskassa oli pajukasvi, josta sai puukolla työstäen sopivan vavan. Puukko oli myös käypä työväline, kun setä taiteili männyn paksusta kaarnasta kohon valmistuneeseen onkeen. Sitten menimme Kokkilan rantaan ongelle.

  Setä näytti, miten mato pannaan koukkuun. Valmisteli ensin oman onkensa, heitti sen kalastamaan. Sitten oli minun onkeni vuoro, setä siihenkin madon laittoi ja heitti sen ensi kerran veteen. Seurasi selostus siitä, mistä tietää kalan olevan syömässä, milloin ongen voi nostaa pois vedestä. Setä taisi saada ensimmäisen kalan, siinä kohon nytkähdellessä ja lopulta painuessa veden alle, oli tilaisuus antaa havainnollista opetusta. Tulihan kala minunkin onkeeni, ylpeänä sain sen nostaa rannalle sedän ohjeiden mukaan. Monta kalaa minäkin sain, toki setä sai enemmän. Isoja, tummia ahvenia ne olivat Kotajärvessä. Setä opetti samalla reissulla, miten saattoi saamilleen kaloille tehdä rantasuohon pienen vesimontun kalojen tilapäistä säilytystä varten. Kotiin lähtiessä kalat pantiin vitakseen. Taitettiin rannalta vaivaiskoivun, tai jostakin muusta varvusta kaksihaarainen oksa. Siihen kalat pujoteltiin kidusaukon kautta. Nykyisinhän sellainen on kiellettyä, silloin ei ajateltu, että kala saattaisi kärsiä. Sellaisena nippuna oli kaloja helppo kantaa, niitä kulki melkoinen määrä miehen mukana.

  Jukka setä kysyi, haluanko lähteä hakemaan juhannuskoivuja. Minähän halusin, ja niin olin sedän mukana, kun hän kaatoi metsästä muutaman koivun. Taisinpa kantaakin jotakin niistä, kun ne tuotiin tuvan eteen. Rautakangella tekemäänsä reikään hän iski koivut, yksi kerrallaan pystyyn.

  Vielä muistan yhden tarinan sedän kertomana. Hän oli käynyt jossakin matkalla, kulkenut lentokoneellakin. Siellä oli ollut joulupukki, kesällä, ihme kyllä! Oli valitellut, ettei ollut muistanut jouluna antaa minulle yhtä lahjaa. Oli pyytänyt setää toimittamaan sen perille, kun aikanaan setä minut näkisi. Silloin sain ensimmäisen reppuni. Lähtisinhän syksyllä kouluun, jolloin reppu, tai laukku olisi hyvin tarpeen. Oikeastaan se oli enemmän armeijan leipälaukun kaltainen, mutta olkaimet laittamalla siitä sai käyttökelpoisen repun.

  Tämän, kummini välittämän kesäisen joululahjan kanssa aloitin syksyllä koulussa junttaamisen.

                                                                 Uusia asukkaita

 Junganperää ei 40-luvun lopulla tunnettu, puhuttiin vain Jungan taakse tulevasta asutuksesta. Vanhoja taloja täällä olivat meidän Karmalan lisäksi läheinen Rauhala, eli Väinö Virran perikunnan paikka.

 Honkala, Kalle ja Hanna Kokin asunto oli meiltä noin kilometrin päässä. Kerran menin sinne kylään äidin mukana, lähdimme sieltä metsäpolkua pitkin Tienpäähän, toiseen naapuriimme. Kaarlo juoksi pitkin metsiä, ja kaateli puunpökkelöitä juostessaan. Minulla oli vaikeuksia polulla, sillä muurahaiset ja neulaset pistelivät paljaita jalkojani. Tienpäässä asui Ville ja Iita Väntönen lastensa kanssa. Kärrytie sinne kulki Lehtoperältä, meidän tiemme erkani siitä Rauhalan kohdalla. Tienpäästä kauempana on Susipuro niminen talo, siellä asuivat Vilho ja Hanna Vainikainen lastensa kanssa. Vilho on aikanaan perustanut tämän meidänkin talon. Kun hän sai 30 -luvulla asutustilan, hän möi tämän talon Matti ja Hilda Paanaselle. He asuivat tässä kymmenen vuotta, heidän jälkeensä Hannes ja Irja Kari puolisen vuotta, jonka jälkeen meidän suku on asunut tilaa. Me tulimme tähän vuoden 1945 syksyllä.

  Ensimmäiset uudet asukkaat, jotka muistan, olivat Hakoset aivan vieressä ja Turuset vajaan kilometrin päässä. Immosen pariskunta viipyi vain vähän aikaa, kun he lähtivät pois, kohta Immosen taloon tulivat Kiviset asumaan, rakentaen kotia itselleen aivan lähelle. Seppä Aarne Kainulainen asui alussa Maijansa ja lastensa kanssa Vehkalassa. Ensimmäiset muistot Aarnesta minulla on, kun näin hänet takomassa Turusen mäen syrjään kaivetussa kenttäpajassa. Pajan viereen he kaivoivat samantapaisen maanavetan lehmilleen. Vehkalassa asuen he kulkivat rakentamassa uutta kotiaan. Mukana olivat myös Maijan vanhemmat, Marttilan vanha pariskunta. Isä oli työssä Rauhalan niityllä, kun vanha pappa ajoi hevosella uudisasumukselle päin. Hetken kuluttua hän palasi takaisin, isä näki hänen kävelevän perälauta kainalossa hevosen jälkeen. Isä oli kysäissyt, että perälautako putosi. Vastaus, että niin on, ja isä lähti jatkamaan niittämistä. Kun äiti myöhemmin toi isälle kahvia pellolle, oli hevonen vielä samassa kohdassa, mihin se oli jäänyt laudan pudotessa. Pappa oli kaatunut perälauta kainalossaan aivan kärryjen taakse. Oli siinä kuolleena, eikä hevonen ollut liikahtanutkaan, vaan varoi sillä tavalla lähelle menehtynyttä ajajaansa.

  Sitten olikin vietävä suruviestiä Kainulaiselle, että papan matka on tullut päähänsä. Sen jälkeiset hautajaiset minä muistan, muistan haudalla seisomisen, muistan miten kehotettiin lähtemään muistotilaisuuteen Vehkalaan.

  Turuset toivat Karjalasta talonsa hirsikehikon, jonka pystyttivät mäellensä. Monet rakensivat ensin saunan, johon tuli ensi asunto, kunnes isompi talo valmistui. Niin tekivät Kainulaiset, Koskelat kuin Kivisetkin. Saunaan hekin muuttivat melko pian entisestä Immosen talosta. Jonniset ja Hyppöset olivat myös saunassa asujia. Pääsin näissä saunoissa kyläilemäänkin, kun ne olivat asuntona. Myöhäisemmät tulijat saattoivat asua naapurinsa nurkissa, omaa taloa rakentaessaan. En tarkemmin tiedä, missä järjestyksessä uudet asukkaat tänne tulivat. Sen voi selvittää toisista lähteistä, jos sattuu kiinnostamaan. Muistelen nyt joitakin ensi kohtaamisia, sikäli kuin niitä muistan.

Hyppösen Taunon esimerkiksi muistan, kun hän oli toisten vanhempien kanssa selvittelemässä poikien tihutyötä. Pojat olivat kivittäneet meidän aidastamme sähköeristimiä, sehän oli yhteen aikaan poikien mieleistä ajanvietettä. Kilpailtiin kuka tarkimpaan heittää kiven, mestari se, joka saa posliininappulan rikki. Sitähän ei köyhä mökin pariskunta mielihyvin katsonut. Vanhempani alkoivat kysellä, kuka tempun oli tehnyt. Kohta tulivat lähitalojen isät katsomaan tapahtunutta aidan vierelle, siitä muistan ensimmäisen kohtaamisen. Hyppösen isäntä oli melko vihainen, puhui suurella äänellä, paremminkin huusi. Kuuntelin lähellä ja pelkäsin, vanhempani vaativat ostettavaksi uusia eristimiä, nehän maksoivat silloin melkoisesti, kun olivat suuria ja posliinisia. Joku isistä oli esittänyt, että pannaan pojat vuolemaan puusta uudet nappulat. Sinänsä ajattelematon esitys, eihän silloin tarvittaisi koko eristintä, jos puu eristäisi. Taisi jäädä selvittämättä kivittäjien henkilöllisyys silloin.

  Kiviset olivat jo muuttaneet omaan saunamökkiinsä, kun Aimo tulee, ja tapansa mukaan esittää ensi sanoikseen, tervehdyksen asemasta: Immosen isäntä on tullut. Äiti hämmästellen kysyy, tuliko se takaisin? Ei kun uus isäntä! Tämä uusi isäntä oli Reino Kannonmaa, joka oli tullut taloon perheensä kanssa.

  Eräs muistoni liittyy uudisasukkaisiin, mutta myös käynteihin Rajahoikassa. Menin isän kanssa lakkareissulle polkua pitkin. Saavutimme suon, jonka myöhemmin opin tuntemaan Rajarämeenä. Siinä polku menee pienen suosalmen yli, kierrettyään sitä ennen saman suon reunaa muutamia satoja metrejä.

  Kankaalla kävellessämme isä sanoi, että tuolta suolta vilkaistaan. Siinä oli muutamia uudisasukkaita, ainakin Turusen emännän muistan. Olivat hyvillään, että tuli sellaisia, jotka tietävät marjapaikat. Isä vastasi, että olemme menossa kauas, kymmenen kilometrin päähän. Emännät kuitenkin huutelemaan tovereilleen metsän sisään, että tulkaa tänne, täällä on sellaisia, jotka tietävät marikot. Isälle tuli kiire, puolijuoksua hän paineli eteenpäin. Sanoi mennessään, että mielellään opastaisikin, mutta hänen tietämänsä paikat ovat kaukana. Heidän pitäisi tulla yöksi takaisin, meillä oli tarkoitus yöpyä Rajahoikassa, niin kuin teimmekin. Ei isäkään tiennyt tämän seudun lakkapaikkoja silloin. Rajahoikan seudulla hänen tietämänsä marjamaat olivat. Siellä käytiin, ja joka kerta olimme yön vanhassa kotipaikassa. 

 Välillä kiipesimme korkealle mäelle, isä kertoi sen nimeksi Tuomelaisten harju. Aikeistani huolimatta en ole sen jälkeen siellä käynyt.         
Peltosarkojen alapäässä, ennen lähdettä, oli kaksi sarkaa toisinpäin. Itse lähde, eli lähe, niin kuin sanottiin, oli metsäsaarekkeen reunassa, kivien kolossa. Ei se kuitenkaan mikään tavallinen kivenkolo ollut, vaan tosi hyvävetinen lähde. Monesti join siitä helteisinä kesäpäivinä.

  Lähteen ohi oli polku myös metsäsaarekkeen poikki, sen takana olevalle isolle suolle. Iso suo oli pitkiä sarkoja, joiden eteläpää näkyi pihaan ja tuvan ikkunaan kovan maan pellon yli. Lähteelle vievän polun varressa oli aitta, pieni kaksikerroksinen rakennus. Sen alakerrassa säilytettiin jyviä, yläkerrassa muuta tavaraa. Riihi oli Puronniitylle vievän polun lähellä, pellon reunassa, kivisen kenturan puolella.

Kolmas lähde, Isolähe, oli pikkusuon lähellä, järven rannan suunnassa. Alanko laajeni Isonpellon jälkeen kapeahkosta vesijuoksusta leveämmäksi alangoksi, jossa vesi keräytyi kaivettuun ojaan. Siellä oli laaja, aukea alue, ehkä peltomaaksi tarkoitettu. Sitä ei oltu kuitenkaan pelloksi tehty, lukuun ottamatta muutamaa järveen päin vetävää sarkaa. Näitä sarkoja sanottiin Pikkusuoksi.

  Niiden alapää jatkui järven rantaan, sarkojen yläpäässä, eteläpuolella metsän reunassa, on Isolähe. Sota-ajan pakkastalvina se oli ainoa vesipaikka Rajahoikassa. Kaivo ja pikkulähteet olivat jäätyneet, Isosta lähteestä olivat ajaneet hevosella vettä navetalle, myös talousvesi piti tuoda sieltä. Ellei Isolähe olisi pysynyt sulana, olisi vesi pitänyt hakea järvestä. Mutta se lähde on laaja, noin 2-3 metriä kanttiinsa. Reunat oli vahvistettu puurakenteilla. Isot ihmiset varoittivat meitä lapsia menemästä ison lähteen lähelle. Hukkumisvaara siellä olisi ollut, on se lähde sen verran laaja ja syvä. 

Rajahoikka sijaitsee Pyhäjärven kunnan lounaiskulmassa. Etelän puoleisen rajan takana alkaa Pihtipudas. Siellä on Muurasjärven kylään kuuluva Kojosperä. Kojolaan mennään Nuorasen järven ohi. Sitä reittiä on Rajahoikkaan vahvistettu tieoikeus. Kovin koloinen ja kivinen se tie oli, välillä pehmeitä soiden ylityksiä. Ei juuri kuorma pysynyt kolakärryn kyydissä, kun sitä hevosella joskus ajelin. Oli isoja kiviä, kivenkoloja, ja pehmeät suotkin ylitettävänä. Taisivat kesäisin mieluummin viedä reellä myllykuormat siihen suuntaan, sikäli, kuin oli myllytettävää, reki kulkee kärryjä tasaisemmin, kun ei ole pyörät joka koloon putoamassa.

  Syväjärven pohjoispuolitse oli polku, jota mentiin Kuuselaan. Sinne tuli jossakin välissä Rajahoikan posti, Muurasjärveltä Kojolan postinkantajan tuomana. Kuuselan polku kulki Koivumäelle, Kojolan tielle, tai vaihtoehtoisesti Koivujoen poikki Koivukankaan taloon. Sieltä oli hevosajokelpoinen tie Kuuselan kohdalle Kojolan tielle.

  Haapajärven puolella, kilometrin päässä Rajahoikasta on Kokkila. Se oli noin hehtaarin kokoinen peltopala, jota Rajahoikan asukkaat viljelivät. Sanoivat sen olevan haapajärvisen Uuskartanon maata. Kokkilan metsä alkoi heti Rajapellosta, Haapajärven pitäjän puolella. Rajapellon jälkeen tie, joka oli siihen asti hirmuisen koleaa, muuttui aivan tasaiseksi. Siellä ei ollut kiviä pinnassa, kuten oli melkein kaikilla sen seudun kärryteillä. Hieno hietamaa oli ihanteellista, ja siellä on isä aikanaan opetellut polkupyörällä ajoa. Heti Kokkilan jälkeen tie jatkui taas kivisenä. Siihen suuntaan, neljän kilometrin päässä oli Kainuun talo. Sitä kautta mentiin myös Nuottijärven taloon. Kohta Kokkilan jälkeen tiestä erkani Karhunpiilon polku. Tämä Karhunpiilo oli Rajahoikan lähin naapuri, noin kaksi kilometriä kärrytietä pitkin. Polkua ehkä vähän vähemmän. Lyhin tie oli talvella Kotajärven yli, siitä pääsi ainakin suksilla, joskus siitä oli ajettu myös hevosella talvitie. Tämä matka ei juuri kilometriä pitempi ollut. Karhunpiilo sijaitsee Haapajärven pitäjässä, aivan Pihtiputaan rajalla. Iso 0llove, eli Iso Karhunpiilojärvi sijaitsee melkein kokonaan pitäjän- ja lääninrajan takana, Pihtiputaan kunnan puolella.

  Ollovejärvessä vesi  tekee ihmeellisen mutkan. Sopenjärvestä, joka on aivan Kojolan tien varressa, vesi virtaa Korvenniitynpuroa 0llovejärveen. Ei siis läheiseen Muurasjärveen suoraan, vaan parin kolmen kilometrin matkan päinvastaiseen suuntaan. Iso-0lloveen laskee myös Laurilan läheltä Kourulampi, ja sen jälkeen vielä Pieni 0llove Varvasniityn puroa pitkin. 0llovejärvestä vesi laskee Koivujokea Muurasjärven 0llovelahteen. Huomattava osa vedestä virtaa siis kahdesti Kojolan tien alitse. Koivujokeen laskee lisäksi läheltä Rajahoikkaa, Syväjärvestä alkava Syväjärvenpuro.

  Karhunpiilon läheltä, Pienestä Kotajärvestä laskee pieni oja Isoon Kotajärveen. Enimmäkseen Haapajärven puolella olevasta Kotajärvestä alkava Kotaoja jatkuu Nuottijärveen asti, josta edelleen Hinkuanjokea Kalajoen uomaan.

Kotaojan läheltä kertoi isä joskus onkineensa mustia ahvenia pienestä suon silmästä, joka oli noin 100-200 metrin päässä itse Kotaojasta. Siinä taisi olla umpeen sammaloitunut vanha lampi, josta mahdollisesti jonkinlainen maanalainen yhteys itse Kotaojaan.

  Rajahoikan itäpuolelle nousee korkea mäki. Mäen rinteessä oli punainen pylväs, jossa vaakasuora vihreä kyltti: VALTION METSÄÄ. Sellainen paalu metsäpolun vieressä tuntui melkoiselta ihmeeltä. Sitä piti käydä tavan takaa katsomassa.

Polkua pitkin mentiin Moskuan kankaalle, jota mummu ja Jukka- setä sanoivat Moskovankankaaksi. Siellä on myös kallio, josta on myöhemmin louhittu kiviä rautatierumpuihin. Etelämpänä on Nuorasenkangas. Näiden kankaiden välistä virtaa edellä mainittu Hoikanpuro. Näillä kankailla on joskus kovia ukonilmoja, joita piti aivan pelätä.

  Kerrottakoon tässä vielä, että vanhat miehet kertoivat, kuinka Nuottijärven talosta saattoi ostaa hyviä, luotettavia hevosia. Se talo kun oli silloin vaikeapääsyisen, pehmeän suon takana. Sieltä pääsi kylälle päin vain pitkospuilla, sen suon yli. Isä kertoi, että esimerkiksi myllymatka tapahtui siten, että kuorma ajettiin suon reunaan. Hevonen riisuttiin, talutettiin pitkospuita pitkin suon yli, jossa oli toiset kärryt. Sitten myllynkävijä kantoi säkit yksitellen pitkospuita myöten suon yli, valjasti hevosen uudelleen, ja jatkoi matkaa eteenpäin. Palatessa olivat samat toimet toisinpäin. Hevoset olivat tasaisia, luotettavia, koska ne oppivat kulkemaan pitkospuita pitkin, eivät menestyneet muuten Nuottijärvellä.