Oikopolkuja

Lapsuudestani muistan oikopolkuja, maanteiden yleistyttyä ne jäivät 

vähitellen pois käytöstä. Oli niitä vielä nuoruudessani, mutta vähemmän 

ja taitaa siellä ja täällä olla vieläkin. Meille kulki oikopolku 

Junganjärven rantaa, se nousi Järvelässä vinosti pellon poikki mäen

 rinteeseen, jatkuakseen kärrytiellä Juureisen lammashaan ja pihan poikki

 heidän pihatielleen. Kerran isäni käveli kotiin Jungan rantaa palton 

helmat heiluen, Naapurin Matti oli katsonut, että opettaja Hyvärinen 

tulee patistamaan kouluun. Matti ei välittänyt koulusta ja oli siksi 

kiivennyt kotinsa uunin päälle piiloon.

Joskus soudin veneellä järven eteläpäähän, josta kävelin Juureisen ja Louhulan rajatietä Lehtoperälle
  Eräänä päivänä oli tuuli kääntynyt etelään, Louhulan rannassa oli vain pieniä väreitä, mutta keskellä järveä alkoivat aallot keikuttaa pientä venettä. Isä oli nähnyt veneen ja oli odottamassa, kun saavuin kotirantaan. Oivalsin kyllä järvellä pitää airoilla ohjaten kokkaa kotiinpäin, ettei vene kaadu, se kulki soutamatta rantaan, jossa isä odotti.

Monet oikopolut olivat suosittuja, matkaa ne lyhensivät, mutta usein oli 

matkan lyhentyminen kuviteltua. Käyttämämme polku Jungan rannassa toki

 lyhensi matkaa, mutta suurempi merkitys oli sillä, että sitä kulkien 

vältti rapaisen ja savisen kärrytien. Joskus oikaisin Mullikonmäen alta 

Juureiselle, se oikaisu oli kuvittelua. Toinen kuviteltu oikaisu oli 

Vehkalan pihan ja pellon kautta Eerolaan. Siinä ei välttänyt edes 

savista tietä, sillä hiekkatietä olisi päässyt koululle asti. Jostakin 

kumman syystä silti joskus oikaisimme Vehkalan pihan kautta. Kerran 

syksyllä kun purot alkoivat jäätyä, luiskahti jalkani jäiseltä, pyöreältä 

pitkospuulta Savikonpuroon. Oikea jalka upposi kylmään veteen reittä 

myöten ja kenkäni hörppäsi täyteen vettä. Riisuin kengän ja väänsin 

veden sukastani, mutta jouduin viettämään sen päivän toinen sukka ja 

kenkä märkänä. Korholaan avattiin kaksi kauppaa, sinne suuntaan oikaisimme myös silloin,

 kun lähdimme linja-autoon Reisjärvelle tai Haapajärvelle. Automatka

 Korholasta oli vähän lyhempi ja maksu sen mukaan halvempi. Suuri ei 

siinä säästö ollut, mutta jokainen ropo haluttiin säästää. Korhosperälle

 oikaisimme vinosti Lehon niityn poikki, ilmeisesti he eivät pitäneet 

siitä, että vilja tai heinikko lahmautui polulla. Eräänä keväänä olivat

 maan omistajat kirjoittaneet tukkikynällä lautaan tekstin: ”Huom! 

Kulkekaa teitä” ja sijoittaneet laudan tien varteen polun poikki. Sen 

jälkeen jätimme peltopolun rauhaan ja kuljimme Tähtelän tai Siirtolan 

kautta metsäpolkuja. Viimeisen kerran oikaisin Juureisen kautta erilaisesta syystä. Lumisena talvena viivyin

 käsitöissä pimeään, radiossa oli ollut uutisia seudulla liikkuvista susista. Päätin kävellä Juureisen kautta toivoen,

 etteivät sudet tule asutun talon lähelle. Taloon asti tie oli hyvä, mutta siitä alkoi vaikeus, oli umpihanki edessä. Siinä tarvoin puolisen kilometriä haaroihin ylettyvässä hangessa ja toivoin, että olisin luottanut liikennöityyn tiehen.

Rippikouluaikana oli määräkerrat käytävä pappien seuroissa, eräänä iltana vähän pelkäsin, palasin syyspimeällä Nurkkalan seuroista. Pimeä oli niin sakea, ettei peltoaukealla nähnyt edessään mitään. Tähtelän ohi pääsin, tien tiesin olevan metsän reunassa. Olin arvioinut kulkeneeni Vehkalan niittytien tasalle, käännyin jyrkästi oikealle ja parinkymmenen sentin askelilla etenin peltoa. Tiesin peltojen rajalla olevan suuren, kuivan viemäriojan, johon kaatumisen halusin välttää. Lopulta jalkani tunsi viemärin penkan, laskeuduin varoen viemäriin ja nousin toiselle penkalle. Pian alkoi häämöttää läheisen kuusimetsän keskeltä aukko, jonka tiesin Vehkalan niittytieksi. Oli helpotus, jäljellä oli kilometri tuttua tietä. Pimeässäkin kulkien se tuntui turvalliselta, kun vaalea pilvitaivas erottui synkkien kuusten keskellä avoimen tien kohdalla.

Talvella oikaisimme hiihtäen järven päästä päähän. En ottanut selvää, mistä se latu alkoi, ehkä Susipurolta tai Tienpäästä. Välillä siihen yhtyivät oppilaiden yhdysladut eri taloista, ainakin Viitalan, Kannonmaan ja Kivisen lapsilla oli lyhemmät tai pidemmät omat ladut. Koskelalta, Turuselta ja Hyppösiltä oli omat, runkolatuun yhtyneet latunsa. Niemen Eero ja Pekka sekä Kivilahden Pentti hiihtivät omia latujaan, joskus he tulivat runkoladulle Jungan jäällä, joskus alempana Junganmäen alla. Minun piti hiihtää oma erillinen latuni runkolatuun, jonka saavutin jossakin järven keskivaiheilla. Jungan eteläpäässä yhtyi runkolatuun Juureisen tyttöjen latu, jos he innostuivat sinne hiihtämään.

Tuiskujen jälkeen piti kaikki ladut avata hiihtäen, mitään latuhöyliä

 emme tienneet, liekö joku kaivannut. Tuiskupäivinä kävelimme kouluun 

tietä pitkin, kahlasimme kinosten poikki ja lumihangessa. Usein sattui 

Hyppösen isäntä, Tauno, ajamaan hevosella parirekineen kouluun 

tuiskuaamuina. Ihmettelin sitä sattumaa, mutta nyt olen ajatellut, että 

ehkä hän halusi antaa lapsille kyydin kun tiet olivat tukossa. Kyytiä 

saivat heidän lapsensa, mutta usein myös me naapureiden lapset, kun 

isäntä käski nousta kyytiin. Kolmannen ja neljännen luokan opiskelimme vanhan koulun isossa luokassa, 

myöhään alkanutta kolmatta luokkaa opetti Kirsti Kankimäki Rautalammilta. 

Olen turhaan kysellyt Kankimäen sukua Rautalammilta ohi ajaessani, edes 

kirkkoherra ei tiennyt opastaa. Joku paikallinen tiesi henkilö tiesi, että 

Pohjois-Rautalammilla, Kerkonkoskella voisi olla. Etsimättä minulta paikka 

jäi, oli kiire jatkaa matkaa. Neljännellä luokalla sain olla Aili Aarnion opetettavana, hänellä oli 

persoonallinen, leppoisa opetustapansa. Osasi hän tosin panna oppilaita 

kuriin niin, että joskus loppuivat luokan nurkat kesken ja osa nurkkaan 

käsketyistä joutui häpeämään suoralla seinällä kasvot suunnattuina seinään

 päin. Aarnion talvelta jäi mieleeni retki Halmeniemeen, Erkki Heinosen kotiin.

 Retkeä varten harjoittelimme laulua: ”Karjalan termäsil kun lapsena 

leikin, kyykkiä keiloja kisaellen, maailman tieni jos minne mun veikin, 

niin kotoisia kunnaita unhoita en.” Lauloimme sen retkellä Karjalasta 

tulleelle talon emännälle. En silloin tiennyt keiloista mitään, samoin ihmettelin, että mikä se 

kyykki mahtoi olla. Vanhemmalla iällä olen oppinut tietämään jotakin 

keilailusta ja että kyykkä on karjalainen peli, keilailun kaltainen. 

Keilailu voi Suomessa hyvin siellä, missä on keilahalli, mutta tietävätkö

 edes karjalaisten jälkeläiset mitään kyykästä? Viidettä luokkaa opiskelimme kellarissa Marjatta Rantalan ohjauksessa. 

Seinille vinoon nostetut höyläpenkit reunustivat matalaa luokkaamme, 

veistotuntien ajoiksi oppilaat laskivat penkit alas työasentoon. Tuntien 

jälkeen ne piti nostaa takaisin ja lakaista illan saldo, kertyneet lastut 

pois lattialta. Opettaja oli jäänyt leskeksi, joskus hän muisteli, että hänen

 miehensä oli opettanut pojille käsitöitä ja auttanut muissakin käytännön asioissa. Meille opetti käsitöitä opettaja Lukkari, tiukka mies jonka tunneilla ei

 paljoa pelleilty. Sama mies piti laulutunnit, myös koelaulut ennen 

joulua ja toisen kerran keväällä. Sain Lukkarilta huonon numeron, nelosen

 todistukseeni. Seuraavana talvena koetta pitänyt opettaja kysyi, että 

enkö laulanut. Kerroin laulaneeni, niin opettaja sanoi ettei olisi saanut

 nelosta antaa, jos oppilas edes yritti. Huononkin laulamisen perusteella

 on annettava viitonen, ja sellainen numero ilmaantui kuudennen luokan 

syystodistukseen. Kevään todistukseen se nousi kuutoseksi, olen päätellyt

 nousun vaikuttimeksi musiikin teorian opiskelun, jossa tarvittiin melko 

vähän laulutaitoa ja sävelkorvaa. Oli yllätys nähdä entinen opettajansa kymmeniä vuosia myöhemmin, kun 

olimme samaan aikaan hoidettavina Pihtiputaan terveyskeskuksessa. Muistan vielä erään koulupolun, 

se ei ollut oikopolku, mutta usein 

kuljimme sen, hyväksi tallautuneen polun kautta. Ensimmäisen luokan 

keväällä teimme retken sille polulle, mihinkähän oppiaineeseen se retki

 mahtoi sijoittua? Tutustuimme keväiseen luontoon ja kun oli lämmin päivä,

 tytöt virittivät seudun korkeimmalla kukkulalla laululeikin: ”Me pieniä 

ollaan ja kainoja vaan, mutt Luoja ei unhoita kukkiakaan.” Olivat ehkä 

harjoitelleet ja esittäneet sen sitten äitien juhlassa, mutta saivat 

esittää myös koulutovereilleen. Se polku kiersi mäkeä hautausmaan suuntaan, mutta Lion hiekkamontulta 

alkoi toinen, paljon kuljettu polku Keskisen rajalla. Sitä polkua kuljin 

joskus yksin, joskus koulutovereiden kanssa porukassa. Yksin kulkien 

saatoin ottaa polun ohesta oksan pätkän ja käyttää sitä muka pyörän tai

 auton ohjaustankona. Kun aikanaan opin ajamaan ”oikeasti” pyörällä, en 

enää tarvinnut kuvittelutankoa. Kerran kävelimme ryhmänä rajapolkua, se päättyi Eerolasta pohjoisen 

suuntaan vievään tiehen. Ylitimme tien ja joku joukostamme hyppäsi 

korkealle kummulle ja lauleskeli: ”Kalliolle, kukkulalle, Viljo rakentaa.”

  Kyseinen Viljo oli tosiaan silloin tällöin lauleskellut: ”Kalliolle,

 kukkulalle, tahdon rakentaa.” Sille kukkulalle nousi tosiaan muutamaa 

vuotta myöhemmin talo, mutta ei Viljon rakentamana. Emme sitä silloin 

aavistaneet kuten emme sitäkään, että siihen mäkeen kaivettaisiin 

ilmeisesti kylän syvin kaivo, johon ei vettä löytynyt. Lopuksi vähän nykyisistä oikopoluista, 

luin niistä hetki sitten 

internet sivulta. Useimmat niistä ovat vaarattomia, vaikka maiden 

omistajat eivät välttämättä pidä siitä, että heidän peltojensa läpi 

kuljetaan. Siinä artikkelissa oli asiaa, joka ei välttämättä koske 

Pihtiputaan asukkaita, mutta sopii se meidänkin muistaa. Meidän 

rautatiellämme junat kulkevat hitaasti ja äänekkäästi, vaikka eivät enää

 viheltelekään lapsuuteni junien tapaan. Saatamme joskus mennä 

suuremmalle paikkakunnalle, jossa junat ovat nopeita ja äänettömiä.

 Sopii sellaisella alueella varoa ja mieluummin kiertää turvallisen 

reitin kautta, kuin lähteä ylittämään rataa tuntematonta oikopolkua. 

Siellä junan pysäyttämiseen voi tarvita kahdenkin kilometrin jarrutuksen,

 hidasta kävelijää niin nopea juna ei ehdi väistää.
 Kalervo Kantola
 Julkaistu: Pihtiputaan Joulu 2016