Rajahoikan vaiheilta

Kesäisenä päivänä vuonna 1945 makoilin kotini pihanurmella, kuuntelin kiinnostuneena samalla nurmella makaavien ja pyhäpäivää viettävien miesten keskustelua, vaikka kolmen ja puolen vuoden iälläni ymmärsin sitä omalla tavallani. Taivaalla lensi jyrisevä ihme, äidin vyyhdinpuuksi sen tulkitsin, mutta Jukka -setä sanoi toisille miehille, että se on saksalainen. Sen verran muistan sodasta, joka silloin maatamme rasitti.

Minun maailmani rajoittui silloin Rajahoikkaan, sen tupaan, pihamaalle ja pelloille, mutta laajeni siitä vähitellen. Ylhäällä näkyivät ohi menneen jyrisevän koneen lisäksi useita ilmassa sukkuloivia lintuja, pääskysiä jotka tavoittelivat pihan runsaista hyönteisistä ravintoa itselleen ja tuvan räystäiden alla pesissä olottaville lapsilleen. Nähdessään pihamaan kissan Mikin tai Ranssimikin, ne syöksähtelivät läheltä vaanivaa eläintä: Seviep, seviep. Varoittivatko ne sillä toisiaan, räystään alla odottavia poikasiaan, härnäsivätkö kissaa vai aivan lystikseenköhän ilakoivat. Pärekattoisen suuren talon alla oli useita pääskyjen pesiä, sitä en muista, oliko talon korkealla vintillä haarapääskyjen pesintöjä, ainakin lasittomista luukuista sinne olisi ollut helppo pääsy. Navetan takana katottoman vanhan navetan koloissa haarapääskysille oli runsasti koloja, kenties ne siksi keskittyivätkin pesimään sinne, kauemmas varsinaisesta pihasta.

Navettaan mahtui kymmenisen lehmää, joita mummu ja äiti lypsivät aamuin illoin. Kesäaamuin lypsyn jälkeen lehmät ajettiin tallin ja saunan ohi Moskuan kankaan suuntaan, usein niitä piti saatella kauemmaksi metsään, jossa alkoivat ruohoisat lehtomaat lähteiden läheisyydessä. Tallin ja saunan välillä oli pisteaita, estämässä lehmien harhaantumisen lampaiden joukkoon. Lampola oli erillinen rakennus, tallin ja lampolan katot olivat erillisiä, harjat samassa linjassa, samassa kattolinjassa oli väliseksi kutsuttu tila lehmien heinille. Navetasta Rajapellon suuntaan sijaitsi kota, hatara pieni hirsirakennus, jonka muuripadassa lämmitettiin vesiä lehmille ja pyykkipäivinä keitettiin vaatteita, jotka huuhdelltiin sen jälkeen kankaan alarinteeseen kaivetussa suuressa kuopassa, kolossa. Kankaalta valui pinnan myötäisenä runsaasti kylmää vettä niin pyykkikoloon kuin maidon jäähdytyskoloihin kuin kaivoonkin.

Talo oli rakennettu suurista hirsistä joskus 1800 -luvulla, siinä oli kaksi kamaria ja suuri tupa. Tuvan koillisnurkan täytti suuri uunirakennelma, jonka tekijäksi muistelen kuulleeni haapajärvisen Pietari Kekkosen. Saman kaltaista uunia en muista muualla nähneeni, harmi ettei siitä ole kuvia. Rakennelman länsireunan täytti suuri luukullinen hella aikana, jolloin luukuttomat avohellat olivat vielä yleisiä. Leivinuunin luukku oli sijoitettu muurin nurkkaan, tuliuuni ja paistoarinan suunta olivat toista nurkkaa kohti, eikä tavalliseen tapaan uunin sivujen suuntaisesti. Mummun kamari oli uunin takana, sen lämmitys hoidettiin tavallisella kakluunilla, savu ohjautui ulos saman savuhormin kautta kuin hellan ja uuninkin savu, ulos näkyi siitä vain yksi savupiippu. Sitä en muista nähneeni, miten isän ja äidin kamarin uunista oli savu johdettu ulos, kaksuuni siinäkin kamarissa oli, vaikka alkuaan se oli ollut ilman omaa lämmityslaitettaan.

Kesän aikana pääsin isäni mukana polkupyörän kyytiin ja junamatkalle. Syksymmällä miehet kertoivat tarinoita jostakin Latvasten kämpältä ja Pitäjänmäeltä, molemmat mielessäni ihmeellisiä satumaita, joissa toivoin pääseväni joskus käymään. Olivat äidin kertoman mukaan kovin kaukana, kymmenen kilometrin päässä ja ties missä suunnassa. Kun miehet lähtivät Latvasille, he kävelivät mäkeä ylös Moskuan kankaalle ja sen taakse, mutta Jukkasetä puhui Moskovan kankaasta, ja siellä oli minun Moskovani vuosien ajan. Pääsin myös äidin ja muiden mukana heinäpelloille, Rajapellolle, Kokkilaan ja Puron niitylle, jossa puron loputon virtailu kiehtoi kummasti. Isolla suolla seurasin heinien seivästystä ja ihmettelin, kun jatkuvasti löytyi uusia seipäitä joistakin kätköistä. Mietin mitä sitten tapahtuu, jos seipäät loppusivat, pannaanko heiniä rautakangin ympärille ja minne sen jälkeen. Aikuiset eivät tainneet oikein ilahtua, kun keräsin käsin heiniä kangen ympärille.

Rajahoikka on ollut alkujaan metsänvartijan tila, joka on perustettu 8.5.1869. Isäni isä Johannes Kantola s. 23.6.1869 Haapajärvellä on muuttanut perheineen Rajahoikkaan kirkonkirjan mukaan 8.1.1900, joka lienee aika jolloin, hän olisi aloittanut metsänvartijana.

Mummo on syntynyt Reisjärvellä 12.2.1875. Avioliittoon heidät on vihitty 17.6.1898, siis 1,5 vuotta ennen Pyhäjärvelle muuttamista.
Heille syntyi 4 lasta, Iida Pauliina 9.6.1907, Hilda Maria syntyi 2.3.1910 Isäni Johan Eliel syntyi 22.7.1914 ja Arvi Matias on Johanneksen lapsista neljäs, hän syntyi 31.8.1918.

Kun vaari sitten kuoli 29.1.1929., ei isätöntä perhettä ajettu taipaleelle, vaan tilasta muodostettiin torppa valtion maalle. Torppa, joka myöhemmin lohkaistiin omaksi tilakseen. Tilan nimen alkuosa kertoo sen sijainnista rajan lähellä, oikeastaan kiinni rajassa. Tutuimmaksi minulle muodostui raja Haapajärven kuntaa vasten, olihan siinä Rajapelto, jossa isän kertoman mukaan lainehti ruis silloin, kun tilaa erotettiin valtion maasta. Pienellä matkalla oli pelto vyörynyt rajan yli, ja joku rajamiehistä oli ehdottanut viikatteen hakemista linjan aukaisuun. Toinen oli vastannut, että mitä sitä nyt vikatteita metsälinjoille, kirveellä vain joka ruis erikseen poikki.

Merkittävämpi raja on kuitenkin Kotajärven takana, Pihtiputaan kunnan, entisenä läänien ja nykyisin maakuntien rajana. Siinä on se Haakon Frillen ohjauksessa aikanaan Ruotsin kuninkaan toimeksiannosta merkitty raja nautintoalueista kiistelleiden heimojen välille. Oletuksen mukaan siltä seudulta on merkitty aikanaan myös Pähkinäsaaren rauhan raja, merkit vain vielä odottavat löytäjäänsä. Rajahoikan nimen alkuosalle löytyy tarpeeksi perusteita, mutta loppuosa, hoikka, on ollut minulle selitystä vailla. Muutama viikko sitten oivalsin laittaa nimestä kyselyn "Muinainen Suomi" internet foorumiin. Vastaukseksi sain, että Suomessa on satoja maastokohteita, joiden nimessä "hoikka" esiintyy eri tavoilla, ja niille on varmasti useita eri selityksiä. Yleisin on kapea, pitkä ja mutkainen järvi, ja yksi sellainen löytyy Rajahoikan läheltä, osittain tilan sisälle ulottuva Kotajärvi. Arvoitukseksi silti jää, tarkoittaako talon ja metsäalueen nimen loppu Kotajärveä vai jotakin muuta kohdetta.

Muutimme marraskuussa 1945 Pihtiputaan puolelle, reilun kymmenen kilometrin päähän.

Arvi jäi asumaan Rajahoikkaan. Mummula säilyi senkin jälkeen muistoissani, vietinhän siellä useita kesäviikkoja, ja myös talvikauden 1949. Salaperäiset Latvanen, Pitäjänmäki ja Hiidenkylä askaroittivat mieltäni semminkin, kun sinne kauas metsien taakse en näyttänyt pääsevän. Salaperäisyyttä lisäsivät isäni ja useiden miesten kertomat jutut niiltä alueilta.

Posti Rajahoikkaan kulki Muurasjärven postitoimiston kautta. Koska perille ei ollut kuin metsäpolut, eikä harva asutuskaan edellyttänyt jakelua, jätti Kojolan postin kantaja Rajahoikan postit Kuuselan laatikkoon. Siitä 4 – 5 kilometrin päästä asukkaat hakivat postinsa silloin kun ehtivät, mutta aina isän kanssa Rajahoikkaan mennessämme, poikkesimme Kuuselassa kysymässä postia. Kauppoihin oli omavaraistalouksista asiaa harvoin, mutta silloin tällöin kuitenkin. Ainakin sokerit, kahvit ja usein myös jauhot haettiin kaupoista noin kymmenen kilometrin päästä. Asiointisuunnat olivat lähin Muurasjärven kylä Pihtiputaan puolella, ja selvästi kauempana sijaitsevat Haapajärven liikkeet. Kaukana metsien takana, oman kunnan alueella sijainneisiin liikkeisiin poikettiin vain siloin, kun asiat eri virastoihin käyntiä siellä edellyttivät.

Olen kuullut Rajahoikan silloiselta naapurilta kertomuksen mummuni, isäni äidin kauppamatkoista sen jälkeen, kun hänen miehensä oli kuollut ja lapset vielä pieniä ostoksille. Mummu oli lähtenyt aamuaskareiden jälkeen kävelemään, rinnallaan eräänlainen kori, ehkä tuohikontti, jossa lankakeriä ja kudin puikkoineen. Selässään hän kantoi suurta reppua, jossa ainakin eväitä kahden päivän varalle. Koko matkan Muurasjärvelle kävellessään oli mummu kutonut sukkaa, vaikka oli saattanut pysähtyä levähtämään joissakin polun varren taloista. Muurasjärvellä ostokset tehtyään oli mummu hivauttanut jauhosäkin tai sokerisäkin selkäänsä ja kantanut sitä kilometrin, ehkä enemmänkin jollekin kivelle, jolle oli jättänyt kantamuksensa. Vuorossa oli kävely takaisin kauppaan, ja kutominen kävelyn aikana. Toinen säkki selkään kaupasta ja sen kantaminen samalle kivelle. Kun ostokset sisälsivät ainakin ruisjauhoja säkissä, hienoa sokeria samoin säkissä, sokeritopan, raakaa kahvia, sitäkin usein säkillinen, kertyi sellaisia edestakaisia kävelyjä helposti kymmenen verran.

Kun kaikki ostokset oli kannettu ensimmäiselle kivelle, seurasi samankaltainen rahtaus toiseen etappiin. Välillä olleiden kivien lisäksi olivat hyviä etappeja matkan varren talotkin, sen mukaan mitä kautta mummu milloinkin oli reittinsä valinnut. Useita etappeja matkalle mahtui, ja saattoi olla tarpeen yöpyä jossakin ystävän kotona. Kun käynti lähimmällä kylällä oli sellainen, millainen mahtoikaan olla käynti oman kunnan ja seurakunnan kirkonkylässä, sitä voimme vain kuvitella. Joskus oli sielläkin käytävä, ainakin asiat verottajien ja seurakunnan kanssa hoidettiin siellä. Osoituksena niistä käynneistä muistan nähneeni vanhan kirkkoherran kirjoittaman todistuksen Herran Pyhällä Ehtoollisella käyntiä varten. Jalkapatikassa sellainen käynti vaati vähintään kahden päivän reissun. Lauantaina menivät ja kävivät kirkkoherran puheilla, viettivät yön jossakin vakituisessa paikassa, sunnuntaina ehtoollisella käynnin jälkeen pääsivät kotimatkalle metsäisiä kinttupolkuja kävellen.

Metsätyöt olivat ainoat ansiomahdollisuudet, sikäli kuin niitä oli niissä metsissä. Jos oli
metsätöitä, tuli tekijöitä myös lähipaikkakunnilta, ja Rajahoikka oli ainoa mahdollinen majoituksen paikka sillä seudulla, kun siinä ei ollut metsäkämppiä Latvasia lähempänä ja lähimmät naapurit Haapajärven suunnalla olivat liki kahden kilometrin päässä. Myös metsästyksellä saattoi hankkia elantoa perheille, olihan metsissä silloin riistaa.

Kun etsin tietoa Rajahoikasta karttaohjelmien avulla, eivät ne Rajahoikasta mitään tienneet, eivät myöskään läheisestä Kotajärvestä, vaikka aivan Suomessa laaditua karttahakua internetistä käytin. Iso-Kotajärvi löytyi ja sen läheltä Raja-Hoikka, metsäalue, lapsuuteni lämpimien kesien ja viileiden lähteikköjen maa.
 Julkaistu kirjassa: Kolmen maakunnan rajapintoja. Oravakylä, Hiidenkylä, Pitäjänmäki, Latvanen
1880 -- 2010