Uuteen kottiin

 Istun reessä peittojen alla yhdessä kahden veljeni kanssa, äiti istuu takanamme huolehtien meistä, muutaman vuoden ikäisistä pojistaan. Ennen lähtöä oli äiti sanonut, että lähetään uuteen kottiin. Sen kodin paikaksi opin myöhemmin tuntemaan Muurasjärven Junganperän, varsinaista perää, kulmakuntaa, ei silloin ollut, oli vain muutamia yksittäisiä taloja hajallaan. Äiti olisi halunnut Kinnulaan, jossa myös oli talo myynnissä, mutta isä halusi asua lähempänä lapsuutensa kotia ja niin päädyimme Karmala nimiseen mökkiin. Isä seisoi ajaessaan reen kannaksilla, jos reki kallistuu liikaa, isä nousee ylemmän jalaksen kannalle. Sillä toimella hän estää reen ja kuorman kaatumisen. Ohjakset isän käsistä Ilo-hevosen suupeliin roikkuvat yllämme, mutta eivät häiritse meitä, eivät ainakaan minua, sillä uni voitti lämpimien peittojen alla.  

 Herään välillä nähdäkseni ohi vilahtavat suon käkkyrämännyt ja kuusimetsän, jonka suojaan Ilo kohta vetää kuormansa. Kotajärven jään olimme ylittäneet turvallisesti, eikä sillä matkalla muita järviä ole, on vain jäistä nevaa ja sen pinnalla pieni kerros lunta. Huomaamatta saavumme Hilman ja Petterin luo Kuuselaan, siellä isä vaihtaa Ilolle silavaljaat ja kolakärryn kyydissä matka jatkuu maantiellä. Loppumatka tosin on savista kärrytietä, mutta siitä matkasta ei ole jäänyt muistoja. Muistan vain pienen mökin, jonka tuvassa äiti kattoi ensimmäisen ateriamme ohuesta laudasta naulatun pakkauslaatikon päälle. Kun isä myöhemmin oli tehnyt oikean ristijalkapöydän, hän naulasi laatikon seinälle hyllyksi.

 Isä palautti Ilon Rajahoikkaan saman päivän aikana, siksi hän aterian jälkeen, rautapyörät kolisten ylitti Junganjärven, jatkaen siitä Kuuselaan ja edelleen Rajahoikkaan. Vaimon ja lasten kanssa ei isä ollut uskaltanut jäälle, vaan ajoi pidemmän matkan kärrytiellä. Me lapset jäimme äidin kanssa uuteen kottiin, isä palasi seuraavana päivänä hevosenpalautusreissultaan ja meille alkoi uudenlainen arki uudessa kodissa.

 Talvi oli kylmä, kylmyyttä pahensi puiden, erityisesti kuivien polttopuiden niukkuus. Isä kulki töissä, kenen metsissä lie kulkenut. Jostakin hän sai puukuorman silloin tällöin, jos sai kuivia honkia, ne syttyivät ja paloivat hyvin. Usein puut olivat tuoreita tai puolikuivia, ne paloivat, jos tulen syttyi kuivemmilla puilla, mutta usein syttyminen oli taistelun takana. Äiti oppi täyttämään leivinuunin iltaisin puolikuivilla puilla, uunissa ne yön aikana kuivuivat ja syttyivät aamulla. Eräänä aamuna, kun tuli paloi, hyppäsi uunista tulen läpi kissa. Se oli oppinut löytämään lämpimän paikan unelleen. Isä oli tuonut sen, Ranssi-Mikin Rajahoikasta. En tiedä miksi sillä oli sellainen nimi, ehkä se oli alussa ollut oranssi Mikki värinsä vuoksi ja erotuksena toisesta Mikki nimisestä kissasta.

                                                                 Junganperä muotoutuu

 Ennen sotia rakennettuja taloja oli alueella hajallaan viisi. Susipuro, Vilho Vainikaisen talo sijaitsi kauempana metsän keskellä, hiukan lähempänä, omalla mäellään oli Tienpää, Väntösten talo. Honkala nimisessä talossa asuivat Hanna ja Kalle Kokki lapsineen, lähin naapurimme oli Rauhala, jossa asustivat Väinö Virran leski lapsineen. Meidän talomme nimi on Karmala, jota nimeä monet ovat ihmetelleet ja arvuutelleet. Nimen on aikanaan valinnut tilan perustaja Vilho Vainikainen, joka kaverinsa kanssa on katsonut sen Topeliuksen Maamme- kirjasta tai jostakin muusta kirjasta. Ainakin Sortavalan maalaiskunnassa on Karmala niminen kylä, mutta nimen etymologiaa tai merkitystä Suomen kielessä en ole löytänyt.

 Karmalan vieressä, rajan takana huojui synkkä kuusimetsä, mutta puut alkoivat kohta kaatua, kun naapurin miehet hakkasivat sitä aukeaksi. Keväällä aukealle teki pienen rantasaunan suuri mies, Vilho Hakonen. Kun sauna valmistui, siihen muuttivat asumaan hänen vaimonsa Eeva ja kolme lastaan, Seppo, Seija ja Simo. Heistä saimme leikkikavereita moneksi vuodeksi. Ville rakensi taloa mäen päälle, hän rakensi sen valettujen pilareiden päälle, koska sementistä oli pulaa. Kun sementtiä alkoi saada, Ville valoi täyden kivijalan valmiin talon alle.

 Hakoset tarvitsivat tiiliä uuden talonsa savupiippuun ja uuneihin, tiiliä tarvittiin meilläkin, sillä uunimme oli aikansa elänyt ja huonovetoinen. Ville ja isä rakensivat lähelle tilustemme rajaa tiiliraanan, jossa ohut hiekka ja savi sekoittuivat keskenään, kun hevonen kehää kiertäen pyöritti akselia raanan keskellä. Akseliin poratut tapit sekoittivat aineksia, joita yläkautta nostettiin parisen metriä korkeaan puulaatikkoon. Samalla kun ainekset sekoittuivat, ne laskeutuivat alaspäin. Lähellä maan rajaa leikattiin tiiliä massasta, jota tunkeutui suorakaiteen muotoisesta pienestä aukosta. Pehmeät tiilet eivät vielä kestäneet käsittelyä, siksi ne aseteltiin lautaiselle alustalle kuivamaan. Kuivuttuaan ne kestivät nostelun ja asettelun polttouuniksi, kun tiiliä oli valmistettu kahden talon tarpeiksi, alkoi niiden polttaminen keraamisiksi rakennustiiliksi. Useita päiviä jatkuneessa poltossa Ville ja isä vartioivat palamista vuoropäivin. Tiiliuunin sisemmät tiilet paloivat nopeasti punaisiksi, uloimmat vain kuivuivat. Uuni purettiin ja ladottiin uudelleen niin, että vaaleina säilyneet ulkopinnan tiilet aseteltiin sisäpuolelle, että nekin palaisivat kauniin punaisiksi ja koviksi. Kun kaikki tiilet oli hyvin poltettu, oli aika odottaa muuraria työhönsä.

 Taisi olla Kekkonen Haapajärveltä, joka tuli uunejamme tekemään. Pienen pojan uteliaisuudella seurasin työtä, josta en paljoa ymmärtänyt. Kaunis uuni tehtiin tupaan, samoin luukullinen hella, aiemmin siinä oli luukuton avohella. Kakluuni tehtiin kamariinkin, jossa ei ennen ollut tulisijaa. Erityisenä on mieleeni jäänyt jännitys, kun uuniin sytytettiin ensimmäinen tuli. Uuni ei vetänyt vaan kaikki savu purkautui sisälle. Äiti päivitteli huolestuneena, että saatiinko toinen vetämätön uuni. Huolestuneina siinä katsoimme hokien: ”Ei se vejä, ei se vejä.” Yllättäen savun suunta vaihtui uunin perän suuntaan ja hokemakin: ”Nyt se vettää, nyt se vettää.”

 Vuosia myöhemmin kuulin selityksen vetämättömyydelle, Ville Hakonen, raivatessaan viimeisiä tavaroita katolta, oli pannut leveän laudan tuvan piipun päälle. Kun vetämättömyyttä oli ihmetelty ja aiottu mennä katolle syytä katsomaan, oli Ville lähtenyt kotiinsa. Mennessään hän oli kiivennyt katolle ja ottanut laudan pois. Me muut emme silloin aavistaneet vetämättömyyden syytä, eikä Ville silloin halunnut meille sitä paljastaa. Olen kyllä kuullut muurareista, jotka muurasivat lasin hormiin. Lasi esti vetämisen kunnes muurari oli saanut isännältä harjakaispullon. Pullon saatuaan oli muurari pudottanut kiven hormiin, kivi rikkoi lasin ja uuni alkoi vetää. Muurari Kekkonen ei sellaista harrastanut, ei ainakaan meillä silloin.

 Me muutimme vanhalle pienelle tilalle, Hakoset raivasivat peltonsa metsään josta puut oli kaadettu ja alettu pois. Kumpikaan tiloistamme ei kuulunut asutustilallisten joukkoon, ensimmäisiin niistä saimme tuntuman suunnilleen samaan aikaan. Eräänä päivänä isä kertoi saaneensa palstan hakattavakseen niin läheltä, että voisi käydä kotona ruokatunnilla. Äiti innostui ja sanoi lähtevänsä mukaan lasten kanssa. Ainakin puiden kuorintaan, parkkaamiseen sanoi äiti pystyvänsä. Niin lähdettiin, käveltiin puolisen kilometriä ja poikettiin naapurin niityn poikki metsään, jossa isä oli edellisenä päivänä aloittanut puiden kaatamisen. Niitä puita äiti alkoi kuorimaan, tarvittiin vain puukko tai oksasta vuoltu tikku, jossa kuoren reuna irrotettiin, niin saattoi vetää kuoren pois suurina lakanoina. Minäkin sain kokeilla sellaista parkkaamista, tuntuikin mukavalta saada muutamia pöllejä puhtaiksi kuoren alta, mutta pian väsyin siihen urakkaan.

 Isä teki riu’uista ja havuista katoksen, jossa veljieni kanssa katselimme isän ja äidin työskentelyä vähän matkan päässä. Eräänä päivänä alkoi kauempaa kuulua kirveen iskua, ennen pitkää siellä kaatui kuusi, kohta toinen ja kolmaskin. Pääsin isän mukana kuulemaan, kun isä ja puiden kaataja keskustelivat. Uusi mies, Antti Turunen kertoi hakkaavansa kuusten juuret poikki, jonka jälkeen puu kaatuu ja irrottaa samalla kannon juurineen. Niin välttyy kantojen vääntämisen, kun aluetta raivataan pelloksi. Antti Turunen perheineen oli meille ensimmäinen Karjalan siirtolaisten tuttavuus. Pian sen jälkeen heille tuli naapureiksi kaksi karjalaisperhettä, Kainulaiset ja Hyppöset.

 Junganjärven asutusalueen kaikki kylmät tilat oli suunniteltu karjalaisille, mutta Pohjanmaalta, lähinnä Vimpelistä, tulivat asuttajat ainakin yhtä monelle tilalle. Huolimatta murteiden ja tapojen eroista, he sopeutuivat yhteiseen elämään melko pian. Muurasjärvellä toimi paikallinen Karjala-Seura, toiminnan vilkkaudesta en tiedä, toivottavasti joku muistaa ja kertoo siitäkin. Kerran osuin naapuriin Karjala-seuran pikkujouluun, ainoa mieleeni jäänyt ohjelmanumero siitä on kanteleen soitto. Yllätys oli, että soittaja oli Pohjanmaalta muuttanut Antti Koskela. Miten lienevät Anttia keksineet pyytää, karjalaisiahan pidetään varsinaisina kantelevirtuooseina. Yllättävä oli Antin kappalevalintakin joulujuhlaan: ”Älä itke äitini.” Ennen musisointiaan Antti selitti valinnan taustaa, että monet isät on jouduttu hautaamaan sankarivainajina ja heidän muistolleen hän laulun esittää.

 Toinenkin naapurien keskeinen joulumuisto on jäänyt mieleeni. Vanhempamme olivat sopineet, että menemme lähimpien naapureiden, Hakosten luokse viettämään aattoiltaa. Ilta oli rattoisa, kun vanhemmat juttelivat keskenään ja me lapset leikimme lattialla. Isä oli ostanut ennen joulua Lento nimisen hevosen, ja kesken juttujen hän muisti, että Lentoa pitää käydä ruokkimassa. Sehän on luonnollista, isä lähti, Eeva, Ville, äiti ja me lapset jäimme jatkamaan puuhiamme. En muista ennen kuulleenikaan joulupukista, siksi olikin ihme ja yllätys, kun pukki ilmestyi lahjoineen. Mitään ihme lahjoja ei pukilla ollut, naapurin lapset saivat väriliset, ruskealla painetut kuvakirjat. Väri tuntui ihmeeltä, olinhan tottunut harvoissa kirjoissani vain mustaan painatukseen. Me kolme veljestä saimme hevoset kukin. Niillä oli oikean hevosen muotoinen pää ja muu muoto, mutta jalkoja vain kaksi, etujalat olivat yhtenä, samoin takajalat. Varmaan oli tontulta loppunut aika kesken, kun ei ehtinyt oikeita parijalkoja muotoilla. Saimme myös pullataikinasta leivotut ja uunissa paistetut pulla-ukot, nautiskellen söimme niitä pienen palan kerrallaan. Isä viipyi hevosta illastamassa niin kauan, että pukki ehti lähteä, ja sekös oli pettymys meille lapsille kun isä ei nähnyt joulupukkia. Kun isä lopulta saapui hevosen ruokinnasta, meillä lapsilla oli kerrottavana hänelle suuri uutinen: Täällä kävi joulupukki. Ei kai isä muuten olisi sitä tiennytkään.

 Junganperä oli alkanut muotoutua, kylätien kaksihaaraisuus ratkesi, kun Heikki Immonen asettui asumaan yhtenä ensimmäisistä ja kun katerpillari saapui kylälle irrottamaan kantoja. Heikki opasti konetta kotinsa suuntaan ja samalla pusketti tielinjan. ”Pitäähän se taloon tie olla, jos isäntä käy hotellissa juhlimassa, on hänen päästävä taksilla kotiinsa.” Ehdin olla isän kanssa Heikkiäkin auttamassa, kerran kulotustuli uhkasi levitä metsiin. Sammutimme tulta hosilla, joissa oli latvaan jätetty lehti- tai havutupsu ja muu osa karsittu varreksi. Saimme kuin saimmekin tulen lopulta sammumaan, tulen maalaamista puiden latvoista isä sai karsia polttopuita, joita hän ajoi pelkällä etureellä meille kotiin. Yhden kuorman päälle olin nukahtanut, kun heräsin, makasin kuorman alla selälläni maantien ojassa. Kuorma oli kaatunut, hädissään isä heitteli rankoja sivuun, kun pyysin: ”Ota isä puita pois minun päältä.”

 Immoset asuivat vain muutaman vuoden siinä kodissaan. Kun he muuttivat pois, asunto odotti jonkin aikaa tyhjänä, kunnes siihen löytyi tilapäinen asukas. Siinä asuen Aimo Kivinen rakensi asuntosaunan pienen matkan päähän, kun oma sauna valmistui, perhe muutti siihen. Aimosta ja perheestään kehkeytyi meille pitkäaikaisia ystäviä ja työkavereita. Eräänä päivänä Aimo aukaisee kotimme oven tervehtien: ”Immosen isäntä on tullu!” Äitini siihen hämmästelee: ”Onko se tullu takasin?” – ”Ei kun uus isäntä.” Se uusi isäntä, Reino Kannonmaa asettui tilalle asumaan ja viljelemään vuosikausiksi, mutta heidän jälkeensä siihen muutti Eljas Kolehmainen, jonka moni muistaa vieläkin. Santeri Jonninen asui näiden kahden talon välissä, ikäeroistamme huolimatta ehdin monet illat istua ja useat jutut tarinoida heidän keittiössään. Rauhallisella äänellä Santeri kertoi juttuja ja muisteli Karjalaa, jonka oli joutunut jättämään.

 Pohjoisen haaran varteen muuttivat myös Santeri Jonninen ja Voitto Varis, Antti Koskela asui kahden haaran välimaastossa, kunnes rakennettiin yhdystie pienten perukoiden ja niiden osien välille. Toista täsmälleen samanlaista tarinaa yhdyskunnan muodostumisesta tuskin löytyy Suomesta, mutta samankaltaisia on ollut lukuisia ainakin siellä, minne on sijoitettu Karjalasta paenneita evakoita tai rintamapalveluksensa perusteella kylmälle tilalle asutettuja perheitä. Tuskin kukaan ihminen pystyy laskemaan tai edes aavistamaan sitä hien ja väsymyksen määrää, jota niitä peltoja raivatessa on vuodatettu. Me lapsetkin jouduimme auttamaan kuokkimisessa ja kantojen selvittelyssä, silloin tuskailimme työn raskautta, mutta aika on kullannut niitäkin muistoja.

 Kalervo Kantola
 Julkaistu Pihtiputaan Joulu 2014