Tähti hevonen lähti

 Loppukesän 1959 aikana olimme siirtäneet saunan lähemmäksi rantaa, Vesalaisen Matti pyysi ja sai Osuuskauppa Suomenselän Muurasjärven myymälästä käytetyn, löylyluukullisen kiukaan kuoren, jonka toin hevosella pihaamme. Olimme pyytäneet Mattia tekemään uuden kiukaan, mutta kun kaupasta ei löytynyt tarvittavaa mustaa peltiä, ja Matti näki liiterin nurkassa valmiin peltikuoren, ja hän sai sillä ratkaistuksi kiuastarpeemme. Pyysimme Mattia muuraamaan saunamme muuraukset, mutta Matti sanoi, ettei ole sitä taitoa opetellut ja niin Niilo Tanner, Reunalan Niilo hoiti sen homman, vaikka vähättelikin muurarin taitojaan.

  Niilon viimeistellessä muuraukseen liittyviä töitään, poltin ensimmäisen kolmesta, tähän mennessä polttamastani savukkeesta. Niilo katsoi tuskaani kipeästä hampaasta, tarjosi ohuen pillilupin, klubi 77 savukkeen, käski istua tukevasti lavihtalle, polttaa tupakka syvään henkeen vetäen. Tein käsketyn mukaisena, maailma musteni ja pyöri hetkeksi, mutta särky alkoi ensin turtua, mutta bakteerien saatua kuolettavan annoksen nikotiinia, tulehdus laskeutui vähitellen ja särky katosi monen kuukauden ajaksi.

 Olimme muutaman kerran kylpeneet saunan siirron jälkeen, pyhäinpäivän jälkeen, marraskuun alussa, vein saunaan tahkon ja siellä lämpimässä tahkosin kirveitä, tarkoituksena hakata halkoja ja karsia rankoja metsästä. Muutamia kertoja sainkin metsässä käydyksi, mutta äiti oli sitä mieltä, että taloudessa tarvitaan rahaakin. Junganperälle oli aikomus rakentaa tie, joka yhdistäisi erilliset Uusiperän, Junganjärven ja Partalanmäen tiet. Äiti hakeutui suunnitellun tien mestarin puheille ja kysyi työtä minulle, jota mestari lupasi. Aivan heti työ ei alkanut, vaan vasta sitten kun kaivinkone ehtii edelliseltä työmaaltaan. Siinä meille jäikin useita päiviä aikaa polttopuiden hankintaan. Heiniäkin ajoin, samoin sontaa kasaan seuraavan kesän perunamaalle. Lopuksi ajoin suolta rahkaturvetta lantakasan päälle. Ne olivatkin vanhan hevosemme Tähden viimeiset ajot. Vein sen talliin, panin syömään kauroja, leipää ja apetta, vettäkin se sai halunsa mukaan juoda. Lopulta saapui Karjakunnan auto, vei pois pitkäaikaisen hevosemme. Niin oli täytetty isän vimpeliläiselle Tähden edelliselle omistajalle antama lupaus, että kun aikanaan luopuu siitä, ei myy sitä kylille kiertohevoseksi vaan myy sen teurastamoon.

Kun olin tointunut pahimmasta hevosen ikävästä, toi Kivelän Erkki kalkkisäkkejä samana iltana. Niiden vientiin pelloille olisi hevosta tarvittu, mutta sitä ei enää ollut. Purimme säkit pellon reunalle, josta myöhemmin kannoin niitä säkin kerrallaan saralle ja hajottelin lapiolla, vaikka enimmät säkit veimme Kivisen hevosella. Kun Erkki oli lähtenyt pois, purin niiltä viimeisen Tähden vetämän puukuorman, vedin itse kärryt järven rantaan ja pesin ne siellä. Myöhemmin illalla Kivisen Juhani haki kärryt heille myllymatkaa varten.

 Seuraavana aamuna varhain menin Kiviselle, lähdimme Juhanin kanssa myllyyn aamulla vähän yli kuuden. Vain Kivisen jyviä käytimme, en muista miksi lähdin mukaan, kenties kokeneena ja ennen myllyssä käyneenä oppaaksi ja kaveriksi. Varhemmin olisi pitänyt lähteä, myllyllä oli paljon hevosia ja paljon jauhettavia jyviä. Koko päivän saimme vuoroa odottaa, vasta illan pimennyttyä pääsimme kotimatkalle. Silloin piti Kiviseltä ajaa Lehtoperän kautta Reisjärvelle, niin jäin kyydistä Syvälahden pellon kulmalla teiden risteyksessä, kävelin kotiin jossa olin hiukan ennen yhdeksää. Toista kellon ympärystä oli siis sillä matkalla vierähtänyt.

  Kalkkisäkkejä ajoin Kivisen hevosella lähinnä uudismaalle, jonne niitä enimmin tarvittiin, mutta myös Rauhalan suuntaan, pitkien sarkojen alapäähän muistan kalkkia levittäneeni. Illalla kävin kysymässä tietyön mestarilta työhön pääsyä, hän vastasi että, Joo, mutta ei työ ole vielä alkanut. Seuraavana aamuna kävi äiti samalla asialle, mestari oli kysynyt ikääni ja sen kuultuaan vastannut, että tulkoot puolen päivän aikana. Menin sitten kello 11,00 ja kerroin mestari Myllymäelle asian ja, että äitini oli asiasta myös puhunut. Hän vastasi, että ruokatunnin jälkeen aloitetaan.

 Tielle kuokkimaan

   Perjantaina menin kahdentoista aikaan Kivisen luokse, jossa muutamat pojat irvailivat minulle, että, Hei, tulehan töihin. Mahdollisesti olivat itse turhaan yrittäneet saada työpaikkaa, ja toivottivat minulle yhtä turhaa yritystä. Saattoi poikien naama venähtää hämmästyksestä, kun kävelin työnjohtajaa vastaan, otin häneltä työvälineet ja aloitin kuokkimisen Teräsmies merkkisen heittokauha kaivinkoneen jäljessä. Se kaivinkone oli järeähkö, jossa kauha liikkui kahden vaijerin päässä, niillä vaijereilla ohjattiin kauhan liikkeitä. Eino Ihalainen ajoi kaivinkonetta, kun hän halusi ottaa maata mahdollisimman kaukaa, hän ohjasi kauhan vaijereilla aivan koneeseen kiinni. Toisella vaijerilla kauhaa ilmassa pitäen hän antoi etäisyysvaijerilla kauhalle kovan alkuvauhdin, päästi sitten molemmat vaijerit vapaalle, niin kauha saattoi lentää 20, jopa 30 metrin päähän koneesta, joskus kauemmaksikin. Raskaan kauhan joskus yllättävien lentojen vuoksi ei ollut varaa mennä liian lähelle konetta, vaan piti pysytellä reilulla varoetäisyydellä.

  Kun kauha oli heitetty kauas, alkoi rauhallinen veto kohti konetta. Korkeusvaijerilla ajaja sääti kauhan asentoa yleensä niin, että piikkiterä kuori maasta kerroksen samalla, kun etäisyysvaijerilla vedettiin kauhaa konetta kohti. Pehmeästä maasta sai sillä tavoin mukavan kerroksen, mutta kivet ja kannot saattoivat aiheuttaa ongelmia, koska niiden alle piti kaivaa kuoppa, jonka kautta esteen saattoi irrottaa. Suuremmille kiville sekään ei auttanut, vaan joskus tarvittiin porakonetta ja dynamiittia räjäyttämiseen. Heittokauhalla Eino kaivoi ojat tien molemmin puolin ja nosti maan ojista tien rungolle. Aivan tasaista jälkeä koneella ei ojiin saanut, mutta aika on niitä tasoitellut moneen kertaan. Tien runkoa hän tasoitteli kauhalla, joka kulki vaijereiden varassa hontelosti, eikä aivan tasaista jälkeä saanut. Niiden jääneiden, pienempien epätasaisuuksien korjaaminen oli minun ja kaverikseni tulleen Kivisen Aimon tehtävänä. Työkaluina meillä olivat tavalliset, vanhanaikaiset suokuokat, taisi olla myös rautakanki ja lapio, mutta niillä ei ollut paljoa käyttöä, kuokalla pärjäsi hyvin.

  Kuljetusauto oli tuonut kaivinkoneen Kivisen luokse, siltä haaralta alkoi tien kaivaminen alas loivaa mäkeä, Turusten talon suuntaan. Lauantaina oli lyhempi työpäivä, tosin vain parisen tuntia lyhempi, työpäivä kuitenkin. Silloin tunnettiin vapaa lauantai vain työntekijäjärjestöjen vaatimuksena ja työnantajien kauhuna. Ruokatunnilla kävin kotona syömässä, en muista oliko lauantain ruokatunti vain puolen tunnin mittainen. Tauon jälkeen jatkui tien teko hetken, mutta ennen kotiin lähtöä autoimme kaivinkoneen telojen puhdistamisessa. Kotona olin sitten hiukan ennen kahta.

  Seuraavan viikon maanantaina työ oli edennyt Koskelan talon ohi, tiistaina lähestyi jo Turusen taloa. Koskelan pihan läpi oli ollut kevyesti rakennettu tie, josta maitojen kuljetusauto pääsi kahden Junganjärventien haaralta toiselle. Koskelan ja Turusen rajalle oli tehty rumpu puista, vuosien aikana se oli lahonnut ja painunut kasaan. Sellaisena se muodosti esteen veden kululle, ja sellaisena vaikeutti uuden tien rakentamista. Kaivinkone sen kävi hajottamassa, keräsimme kasaan vanhan sillan puut, rakensimme pyöreistä niskapuista ja lankuista uuden sillan tilalle. Sen jälkeen valui vesi uuden tien linjalta niin, että saattoi jatkaa tien rakentamista uudelle linjalle. Aimo lähti auton mukaan hakemaan hiekkaa, jota minä tasasin Turusen mäen alla. Tien rakentaminen eteni sen viikon aikana Turusen ja Kainulaisen ohi Hyppösen talon paikkeille .

    Kanavan ylitys ja mäelle nousu

   Maanantaina antoivat ensimmäisen tilin, ja lähettivät Aimon kotiin iltapäivän kahvitauolta. Oli tarkoitus tehdä työtä kahdessa vuorossa ja Aimo siirtyisi iltavuoroon. Maanantain iltatuuri oli edennyt melko pitkälle, eikä Aimo suostunut siinä, "yötuurissa" jatkamaan, vaan tuli tiistaina taas päivävuoroon kanssani. Kone olisi mennyt tiistaina yli kanavasta, mutta telat eivät pitäneet sillalla. Teloihin piti lisätä piikkejä ja se jäi iltatuurin aikana tehtäväksi. Keskiviikkona kuokimme tietä tasaiseksi kanavan takana ja illan lähestyessä kone alkoi kiivetä ylös Niemen mäkeä niin, että iltatuuri oli päässyt ohi Niemen talosta. Se oli Niemen Arvo, joka kertoi tarinaa Partalan tiestä, johon uuden tien rakentaminen liittyi. Hän sanoi, että on oikeastaan hänen yksityistä tietään Kivilahden rajalta alkaen. Insinööripiiri oli rakentanut Partalan tien siihen rajalle, ja hän oli itse jatkanut kuten ainakin, pihatienään. Siihen pihatien päähän uuden tien rakentaminen loppui, samalla Arvon tekemä yksityinen tie siirtyi yhteiseksi ja alkuvuosiksi insinööripiirin vastuulle.

  Keskiviikon iltapäivän olin yksin tasomassa, samoin koko torstain, vaikka oli siinä rasvari kaverinani ajoittain. Perjantaina oli vuorossa Niemen mäen leikkaus ja maan ajo suolle täytemaaksi. Teräsmies leikkasi mäen harjalta kuorma-auton kyytiin ja auto kippasi kuormat alasuolle. Apunani tasoittamassa olivat Kainulaisen Erkki, Turusen Martti ja ajoittain rasvarikin. Turusen traktorikin oli tasoittamassa tietä levyn avulla. Iltavuoron aikana leikkasivat koko mäen ja ajoivat kovaa maata koko suon alueelle, kanavalle asti. Kotona kannoin heiniä koko illan, lopuksi kävin saunassa, jouduin olemaan loppuajan pimeässä, kun lampusta loppui öljy.

  Seuraavana maanantaina olin panemassa laakonkeja traktorin kyytiin, välillä keräsin kiviä mäen alla sekä Turusen ja Kivisen välillä. Laakonkeja, pölkyistä koottuja levyjä, tarvittiin kaivinkoneen alle pehmeillä paikoilla, ja Viitalan mäen alle oli tulossa sellainen. Viitalan isäntä ei ollut tyytyväinen tien linjaukseen omalla maallaan, ja kävi useita kertoja puhumassa siitä mestarille ja työnjohtajalle. Hän esitti tien tekemistä pihansa ohi ja mäen kivistä lakea noudattaen maansa kautta, samalla kerta toisensa jälkeen sanoen, että koko tila menee pilalle, kun se halkaistaan parhaan peltomaan kohdalta. Tien suunta oli aikanaan määritelty asianmukaisissa toimituksissa, eikä työtä valvovilla johtajilla ollut edes oikeutta sitä muuttaa. Niin alkoivat puut kaatua tielinjalta Kiviseltä Uudenperän suuntaan, kun hakkuumies aukaisi siihen linjaa tielle. Kun tie oli tehty Niemen luokse ja Niemen mäki leikattu, siirtyi Teräsmies Kivisen luokse ja alkoi tehdä sinne tietä. Siltä mäeltä nousu kiviä kerättäväksemme enemmänkin.

  Siinä oli myös puiden juuria ja kannon kappaleita kerättäväksi, kun illemmalla tuli traktori tasoittamaan tien pohjaa. Torstaina, perjantaina ja lauantaina olin vielä tietyössä. Kivisen ja Koskelan välille kaivoimme ojaa, lapioimme saven hevosen rekeen, jolla Aimo ajoi sen suolleen. Entisen tien kohta piti räjäyttää, vasta sen jälkeen siihen pystyi lapioilla ja kangilla. Lopuksi tasoitimme hiekkaa, jota auto ajoi uudelle tielle. Leppäsen luokse oli tuotu pienempi kaivinkone, Teräsmies sekin, ja se alkoi tehdä tietä siitä isompaa konetta kohti. Jouduin sinne perjantain aamupäiväksi, tasomaan sen pienemän heittokauhakoneen jälkiä. Sinne, tietä polkemaan tulleen traktorin mukana, kävelin Viitalan leikkaukselle ja pyöräilin kotiin ruokatunnin ajaksi. Iltapäivällä keräsin ampukiviä Viitalanmäeltä ja tasasin tien pohjaa Umpilammin luota Kukka-ahon ja Viitalan rajan paikkeille, mukana olivat myös Kainulaisen Erkki ja Honkalan Kaarlo. Lauantaina oli melko paljon miehiä Leppäsen luona kiviä keräämässä. Illalla käskivät viedä työkalut varastoon, vähensivät väkeä ja työ loppui osaltani.

  Välillä kotitöitä

  Oli taas aikaa tehdä kotitöitä vähän enemmän, hoidin lehmiä, jonkun kerran lypsinkin, nuohosin rehukeittimen, kävin irrottamassa hevosen ja lehmien tapit Louhulan Syvälahden pellolta, missä ne olivat viimeksi olleet köydessä. Kävin Turusella hakemassa viimeisen tilini tietyöstä, kuuntelin radiota ja luin kirjoja sekä lehtiä. Viilasin sahan siltä varalta, että jostakin löytyisi sille työtä. Ainakin omassa metsässä sellaista löytyi, hakkasin siellä halkoja pystypuista ja yhdestä rankakasasta. Kaadoin ja karsin heinäseiväspuita kesällä tehdyn lehtikerppukasan ympäriltä. Kotona kunnostin kellaria, tein ja kiinnitin puisia ripoja eri oviin. Olin valmistanut itselleni puiset luistimet, niihin sahan terästä luisto-osat, naruista kiinnitysnyörit, jotka pujottelin kaivettuihin ja polttamalla viimeistelemiini reikiin. Sunnuntaina kävin niitä kokeilemassa, mutta en osannut entiseen tapaan, jalat taipuivat nilkoista poikittain, joten piti jättää kokeilu sikseen. En tiedä, olivatko luistimet liian korkeat, muuten väärin muotoillut, vai oliko ongelmana luistelija, joka oli taidon unohtanut. Sen koommin en ole luistimille noussut ja taitaa jäädä nousemattakin.

  Meillä oli Rauhanyhdistyksen ompeluilta marraskuun lopulla, ja seurat joulukuun viidennen päivän iltana, puhujana ainakin Kalle Niemi. Seuroja oli silloin myös ainakin Hautakankaalla, 

Kävin sunnuntaina Leholla, otin selvää huhusta, että heidän metsässään olisi alkanut hakkuu. Kuulin että työnjohtajana toimii joku Ross Reisjärveltä, metsä on jo palstoitettu ja palstoja on annettu miehille. Maanantaina kävin Tossavalassa, kun olin kuullut halkojen hakkuusta heidän metsässään, mutta halot oli jo melkein hakattu. Kannoin sitten heiniä kotona navettalatoon, tein jotakin muuta pientä puuhaa kotona. Tiistain aamuna äiti lähti kirkolle, muiden toimien ohella hän kävi ilmoittamassa minut työttömyyskortistoon. Mitään työvoimatoimistoja ei silloin ollut maaseudulla, valittu asiamies hoiti kortistoa ja otti vastaan kortistoon ilmoittautumisia. Asiamieheksi oli silloin valittu palopäällikkö Olavi Tähtinen, joka hoiti asiamiehen tehtävää sivutoimisesti. Hänelle ilmoittautuivat kortistoon haluavat, ja hän toimitti hakemukset kerran viikossa, lauantaisin kokoontuneelle työllisyyslautakunnalle. Odotimme siis ratkaisua tulevaksi seuraavan viikon alussa.

  Sitten kuulin tiedon, että oli tullut väärinkäsitys, hakemus työttömyyskortistoon oli tehty liian myöhään, en täyttäisi omavastuuaikaa, siksi hakemus käsiteltäisiin vasta viikkoa myöhemmin. Katsoin kesällä alkamaani kaivon teosta rannalla, tyhjensin siitä veden ja hakkasin jään. Toivoin maan jäätymisen jälkeen kaivun onnistuvan, kun reunat eivät valuisi kaivetun kaivon pohjalle. Maanantaina en päässyt sen pidemmälle, kun kaivannon pohjalla vallitsi vetinen velli. Äiti kävi kaupoissa, toi Untisperällä sijainneesta Helenin kaupasta housuja ja muita vaatteita, sekä uudet kengät Muurasjärveltä, kun oli saanut postista työmääräyksen. Kotimatkalla oli äiti hakenut postin ja sieltä oli tullut ilmoitus työttömyyskortistoon hyväksymisestä ja työmääräys nelostielle, Ilosjoen tukikohtaan. Kesällä aloittamani kaivon jatkoaikeet loppuivat siihen melkein yllättäen.

 Lähtökiireitä tuli erikoisesti äidilleni, kaupoista hän oli jo ostanut työvaatteita ja kumikengät. Puolentoista vuorokauden aikana äiti kutoi kahdet lapaset, sukkiin kantapäät ja kärjet, pessyt villatakin, leiponut ja ties mitä kaikkea. Itse keskityin eläinten hoitoon, kannoin vettä ja lämmitin rehukeittimessä. Kiviseltä lainasin hevosen, toin sieltä olkia tullessani ja paluumatkalle vein jyviä Hyppöselle jauhettavaksi. Vain yhden heinäkuorman ehdin hakea peltoladosta, kantaen olisin ehtinyt enemmän. Tiistai meni valmisteluihin, keskiviikkona menin Siloman ja Hirven autoissa Ilosjoelle, TVH:n parakeille, jotka sijaitsivat siinä, mistä erkanee Ilosjoen tie nykyisestä nelostiestä, tiestä jota silloin rakensimme. Ilmoittauduin toimistossa, jonne vein työkortin ja verokirjan. Työkortti oli todistus työttömyydestä ja osoitus työpisteeseen.

  Varustevarastosta otin ja kuittasin vuodevaatteet ja työkalut, kunnostin vuoteen minulle osoitettuun, suureen miehistöparakkiin, jossa oli kymmeniä kerrossänkyjä rivissä. Toimistolla neuvoivat etsimään rakennusmestari Korpea, joka puolestaan opasti hakeutumaan työnjohtaja Karjalahden työryhmään. Työpiste löytyi parakilta noin kahden kilometrin päästä Viitasaaren suunnasta. Siellä olivat joutuneet kaivamaan auki rumpumontun, ja olivat mennessäni irrottamassa renkaita. Syytä valmiin rumpun avaamiseen en oikein ymmärtänyt, mahdollisesti renkaat olivat menneet siinä ristiin, asennettiinhan samat renkaat uudelleen. Aivan yksinkertaista se ei ollut, sillä mäeltä purosta siihen valui melkoisesti vettä, joka peitti renkaita varten valetun anturan. Öisin vesi jäätyi, seuraavana päivänä piti jää hakata kappaleiksi ja heitellä sivuun. Siinä meni aikaa päivä, kun antura oli saatu paljaaksi, loppui työpäivä ja lähdimme parakille. Montulle jäi sammakkopumppu pyörimään bensiinimoottorilla, vieressä asunut mies hoiti ja valvoi pumppua. Siitä huolimatta pumppu pysähtyi aamuyön aikana, montun pohja täyttyi vedellä joka jäätyi siihen. Aamulla piti jään hakkaaminen ja muut puuhat alkaa alusta, kunnes ne päivän aikana saatiin järjestykseen, mutta taas jäätyivät aamuyön aikana. Niin tapahtui muutaman kerran vielä seuraavalla viikollakin muutaman kerran, vaikka sen viikon perjantaina iltapäivällä ehdimme raivaamaan montun etureunasta kiviä ja muita esteitä hiekka-autojen tieltä pois.

   Sillä montulla kertoi siinä vieressä asunut mies uutisen, osoittaen etelän suunnassa korkeaa mäkeä hän kertoi, että tuonne on tulossa joskus ULA -asema. Silloin Yleisradio rakensi kiireellä uutta radioasemaverkostoa, joka oli aloitettu etelämpää. Muutaman vuoden kuluttua siellä olikin Pihtiputaan radiomasto ja lähetin, vielä myöhemmin televisioaseman laitteet.

 Minun piti päästä kotiin Haapajärvelle lähteneessä kuljetusautossa, jota en kuitenkaan löytänyt parakkien pihasta. Sitä autoa en löytänyt, nutta sitä odottaen jättäydyin linja-autosta. Onneksi pääsin lyhyen matkan kuljetuskoppiautossa Pihtiputaalle, jossa ehdin Hirven autoon ja kotiin. Silloin oli päättynyt toinen työviikkoni

 Tässä vaiheessa voisin kertoa erään muiston siltä ajalta. Äiti oli isän kuoleman jälkeen saanut kunnan sosiaalilautakunnalta avustusta 50 markkaa kuukaudessa. Silloin ruisjauhosäkki maksoi kaupoissa 45 markkaa, ja sen äiti osti kuukausittain. Viisi markkaa siis jäi muihin kuluihin pienen mahdollisen maitotilin ja lapsilisien lisäksi. Kun olin päässyt vieraan tietöihin, sosiaalilautakunta katsoi, että perheellä on elättäjä, ja lopetti avustuksen maksamisen. Kovin korkealle arvostivat sen avuttoman nuorukaisen, joka yritti silloin opetella elämisen aakkosia. Nyt kymmeniä vuosia myöhemmin asia tuntuu vähintään ihmeelliseltä, mutta olivat silloin paljon nykyistä niukempia myös kunnan kannalta. Sitä paitsi, vaikka työttömyystöiden palkkataso oli ajankohtaan nähden vaatimaton, se oli sentään enemmän kuin kunnan meille osoittama avustus. Ensimmäiset tilini vein äidille kokonaan, siitä äiti antoi takaisin sen verran, kuin oletti minun tarvitsevan elantoon vieraassa kylässä. Ainakin kerran oli tilipussissa sellainen seteli, 5000 silloista markkaa, että jouduin naapuriin vaihtamaan sitä pienemmiksi, kun pankkiinkaan ei päässyt sen ollessa suljettuna. Keväämmällä aloin antaa äidille sopivaksi katsomani pyöreän summan, kun pidin itselleni pienemmän osan palkasta.

  Joulun edellä tuli miehiä paljon lisää, sellaista miesten tuloa ja lähtemistä siellä oli, kun eri kuntien työvoimatoimikunnat lähettivät miehiä ja välillä siirtelivät heitä toisille työmaille sen mukaan, kuin toimikunnille oli kohteita osoitettu. Kun miehiä tuli runsaasti päivän tai parin aikana, alkoivat suuretkin parakit vaikuttaa ahtailta, erityisesti se näkyi Tervahoviksi nimetyssä suuressa parakissa, jota ei oltu osastoitu, vaan kaikki miehet asuivat samassa suuressa huoneessa, missä kerrosvuoteiden määrä taisi lähennellä sataa. Muut kaksi parakkia olivat pienempiä, ja ne oli jaettu muistaakseni neljään osastoon, joilla oli kullakin omat sisäänkäyntinsä. Oli työvoimassa muutamia naisiakin, osa heistä työskenteli siivoojina parakeilla ja toimistoissa, osa oli voitu osoittaa ylösottajaksi montuille ja ajokohteisiin, joihin autot ajoivat minne mitäkin maalajia, täytemaata, joskus kiviä tai hiekkaakin. Ilosjoen koululla kävin seuramassa kylän koululaisten kuusijuhlaa.

  Rumpumontulla jatkoi keinottelu veden, jään ja rumpurenkaiden kanssa pitkälle tammikuun puolelle. Kuukauden puolessa välissä sovitimme renkaita veden, jään ja hyyhmän sekaan. Tarkoitukseen saimme kaksi kolmijalkaa, jollaisia olin oppinut raanaksi nimittämään. Siellä ne olivat lujasta raudasta tehtyjä, eivät puisia kuten Muurasjärven miehillä. Toisen kolmijalan pystytimme montun reunalle, sen avulla laskettiin penkalta rengas kerrallaan monttuun, sillä vapaasti laskettuna olisi vauhti saattanut nousta kovaksi, äkkipysähdyksessä rengas särkyä tai mies olisi saattanut jäädä vauhdikkaan renkaan alle kohtalokkain seurauksin. Toisen kolmijalan raahasimme rumpumontun pohjalle, sen avulla vedimme renkaan kerrallaan kiinni aloitettuun rengasjonoon. Ensimmäisenä päivänä saimme monttuun kolme rengasta, eikä niitäkään lopullisesti paikalleen.

  Kolmena jouluviikon päivänä jouduin hiekkamontulle, toimin penkkamiehenä, hienonsin kameja, jäätyneitä hiekkamöhkäleitä. Jäiseen hiekkapenkkaan hakkasin rautakangilla reikiä ampumista varten, kunnes keskeyttivät hiekan ajon autojen vähyyden vuoksi. Jälleen jouduin samalle rumpumontulle, jossa olin enimmän nelostieaikani touhunnut. Lapioimme autojen tuomaa hiekkaa rumpurenkaitten päälle, että ne jäisivät rauhassa paikalleen. Lopulta haimme varastolta kangit ja hakkasimme ampureikiä maapakkaan, että sen voi ampua hajalle ja työntää katerpillarilla monttuun. Illan tultua hakivat miehet autolla parakille, josta pääsin erään veteliläisen autossa Jungan tien risteykseen, josta kävelin kotiin.

 Loppukesän 1959 aikana olimme siirtäneet saunan lähemmäksi rantaa, Vesalaisen Matti pyysi ja sai Osuuskauppa Suomenselän Muurasjärven myymälästä käytetyn, löylyluukullisen kiukaan kuoren, jonka toin hevosella pihaamme. Olimme pyytäneet Mattia tekemään uuden kiukaan, mutta kun kaupasta ei löytynyt tarvittavaa mustaa peltiä, ja Matti näki liiterin nurkassa valmiin peltikuoren, ja hän sai sillä ratkaistuksi kiuastarpeemme. Pyysimme Mattia muuraamaan saunamme muuraukset, mutta Matti sanoi, ettei ole sitä taitoa opetellut ja niin Niilo Tanner, Reunalan Niilo hoiti sen homman, vaikka vähättelikin muurarin taitojaan.

  Niilon viimeistellessä muuraukseen liittyviä töitään, poltin ensimmäisen kolmesta, tähän mennessä polttamastani savukkeesta. Niilo katsoi tuskaani kipeästä hampaasta, tarjosi ohuen pillilupin, klubi 77 savukkeen, käski istua tukevasti lavihtalle, polttaa tupakka syvään henkeen vetäen. Tein käsketyn mukaisena, maailma musteni ja pyöri hetkeksi, mutta särky alkoi ensin turtua, mutta bakteerien saatua kuolettavan annoksen nikotiinia, tulehdus laskeutui vähitellen ja särky katosi monen kuukauden ajaksi.

 Olimme muutaman kerran kylpeneet saunan siirron jälkeen, pyhäinpäivän jälkeen, marraskuun alussa, vein saunaan tahkon ja siellä lämpimässä tahkosin kirveitä, tarkoituksena hakata halkoja ja karsia rankoja metsästä. Muutamia kertoja sainkin metsässä käydyksi, mutta äiti oli sitä mieltä, että taloudessa tarvitaan rahaakin. Junganperälle oli aikomus rakentaa tie, joka yhdistäisi erilliset Uusiperän, Junganjärven ja Partalanmäen tiet. Äiti hakeutui tien mestarin puheille ja kysyi työtä minulle, jota mestari lupasi. Aivan heti työ ei alkanut, vaan vasta sitten kun kaivinkone ehtii edelliseltä työmaaltaan. Siinä meille jäikin useita päiviä aikaa polttopuiden hankintaan. Heiniäkin ajoin, samoin sontaa kasaan seuraavan kesän perunamaalle. Lopuksi ajoin suolta rahkaturvetta lantakasan päälle. Ne olivatkin vanhan hevosemme Tähden viimeiset ajot. Vein sen talliin, panin syömään kauroja, leipää ja apetta, vettäkin se sai halunsa mukaan juoda. Lopulta saapui Karjakunnan auto, vei pois pitkäaikaisen hevosemme. Niin oli täytetty isän vimpeliläiselle Tähden edelliselle omistajalle antama lupaus, että kun aikanaan luopuu siitä, ei myy sitä kylille kiertohevoseksi vaan myy sen teurastamoon.

Kun olin tointunut pahimmasta hevosen ikävästä, toi Kivelän Erkki kalkkisäkkejä samana iltana. Niiden vientiin pelloille olisi hevosta tarvittu, mutta sitä ei enää ollut. Purimme säkit pellon reunalle, josta myöhemmin kannoin niitä säkin kerrallaan saralle ja hajottelin lapiolla, vaikka enimmät säkit veimme Kivisen hevosella. Kun Erkki oli lähtenyt pois, purin niiltä viimeisen Tähden vetämän puukuorman, vedin itse kärryt järven rantaan ja pesin ne siellä. Myöhemmin illalla Kivisen Juhani haki kärryt heille myllymatkaa varten.

 Seuraavana aamuna varhain menin Kiviselle, lähdimme Juhanin kanssa myllyyn aamulla vähän yli kuuden. Vain Kivisen jyviä käytimme, en muista miksi lähdin mukaan, kenties kokeneena ja ennen myllyssä käyneenä oppaaksi ja kaveriksi. Varhemmin olisi pitänyt lähteä, myllyllä oli paljon hevosia ja paljon jauhettavia jyviä. Koko päivän saimme vuoroa odottaa, vasta illan pimennyttyä pääsimme kotimatkalle. Silloin piti Kiviseltä ajaa Lehtoperän kautta Reisjärvelle, niin jäin kyydistä Syvälahden pellon kulmalla teiden risteyksessä, kävelin kotiin jossa olin hiukan ennen yhdeksää. Toista kellon ympärystä oli siis sillä matkalla vierähtänyt.

  Kalkkisäkkejä ajoin Kivisen hevosella lähinnä uudismaalle, jonne niitä enimmin tarvittiin, mutta myös Rauhalan suuntaan, pitkien sarkojen alapäähän muistan kalkkia levittäneeni. Illalla kävin kysymässä tietyön mestarilta työhön pääsyä, hän vastasi että, Joo, mutta ei työ ole vielä alkanut. Seuraavana aamuna kävi äiti samalla asialle, mestari oli kysynyt ikääni ja sen kuultuaan vastannut, että tulkoot puolen päivän aikana. Menin sitten kello 11,00 ja kerroin mestari Myllymäelle asian ja, että äitini oli asiasta myös puhunut. Hän vastasi, että ruokatunnin jälkeen aloitetaan.

 Tielle kuokkimaan

   Perjantaina menin kahdentoista aikaan Kivisen luokse, jossa muutamat pojat irvailivat minulle, että, Hei, tulehan töihin. Mahdollisesti olivat itse turhaan yrittäneet saada työpaikkaa, ja toivottivat minulle yhtä turhaa yritystä. Saattoi poikien naama venähtää hämmästyksestä, kun kävelin työnjohtajaa vastaan, otin häneltä työvälineet ja aloitin kuokkimisen Teräsmies merkkisen heittokauha kaivinkoneen jäljessä. Se kaivinkone oli järeähkö, jossa kauha liikkui kahden vaijerin päässä, niillä vaijereilla ohjattiin kauhan liikkeitä. Eino Ihalainen ajoi kaivinkonetta, kun hän halusi ottaa maata mahdollisimman kaukaa, hän ohjasi kauhan vaijereilla aivan koneeseen kiinni. Toisella vaijerilla kauhaa ilmassa pitäen hän antoi etäisyysvaijerilla kauhalle kovan alkuvauhdin, päästi sitten molemmat vaijerit vapaalle, niin kauha saattoi lentää 20, jopa 30 metrin päähän koneesta, joskus kauemmaksikin. Raskaan kauhan joskus yllättävien lentojen vuoksi ei ollut varaa mennä liian lähelle konetta, vaan piti pysytellä reilulla varoetäisyydellä.

  Kun kauha oli heitetty kauas, alkoi rauhallinen veto kohti konetta. Korkeusvaijerilla ajaja sääti kauhan asentoa yleensä niin, että piikkiterä kuori maasta kerroksen samalla, kun etäisyysvaijerilla vedettiin kauhaa konetta kohti. Pehmeästä maasta sai sillä tavoin mukavan kerroksen, mutta kivet ja kannot saattoivat aiheuttaa ongelmia, koska niiden alle piti kaivaa kuoppa, jonka kautta esteen saattoi irrottaa. Suuremmille kiville sekään ei auttanut, vaan joskus tarvittiin porakonetta ja dynamiittia räjäyttämiseen. Heittokauhalla Eino kaivoi ojat tien molemmin puolin ja nosti maan ojista tien rungolle. Aivan tasaista jälkeä koneella ei ojiin saanut, mutta aika on niitä tasoitellut moneen kertaan. Tien runkoa hän tasoitteli kauhalla, joka kulki vaijereiden varassa hontelosti, eikä aivan tasaista jälkeä saanut. Niiden jääneiden, pienempien epätasaisuuksien korjaaminen oli minun ja kaverikseni tulleen Kivisen Aimon tehtävänä. Työkaluina meillä olivat tavalliset, vanhanaikaiset suokuokat, taisi olla myös rautakanki ja lapio, mutta niillä ei ollut paljoa käyttöä, kuokalla pärjäsi hyvin.

  Kuljetusauto oli tuonut kaivinkoneen Kivisen luokse, siltä haaralta alkoi tien kaivaminen alas loivaa mäkeä, Turusten talon suuntaan. Lauantaina oli lyhempi työpäivä, tosin vain parisen tuntia lyhempi, työpäivä kuitenkin. Silloin tunnettiin vapaa lauantai vain työntekijäjärjestöjen vaatimuksena ja työnantajien kauhuna. Ruokatunnilla kävin kotona syömässä, en muista oliko lauantain ruokatunti vain puolen tunnin mittainen. Tauon jälkeen jatkui tien teko hetken, mutta ennen kotiin lähtöä autoimme kaivinkoneen telojen puhdistamisessa. Kotona olin sitten hiukan ennen kahta.

  Seuraavan viikon maanantaina työ oli edennyt Koskelan talon ohi, tiistaina lähestyi jo Turusen taloa. Koskelan pihan läpi oli ollut kevyesti rakennettu tie, josta maitojen kuljetusauto pääsi kahden Junganjärventien haaralta toiselle. Koskelan ja Turusen rajalle oli tehty rumpu puista, vuosien aikana se oli lahonnut ja painunut kasaan. Sellaisena se muodosti esteen veden kululle, ja vaikeutti uuden tien rakentamista. Kaivinkone sen kävi hajottamassa, keräsimme kasaan vanhan sillan puut, rakensimme pyöreistä niskapuista ja lankuista uuden sillan tilalle. Sen jälkeen valui vesi uuden tien linjalta niin, että saattoi jatkaa tien rakentamista uudelle linjalle. Aimo lähti auton mukaan hakemaan hiekkaa, jota minä tasasin Turusen mäen alla. Tien rakentaminen eteni sen viikon aikana Turusen ja Kainulaisen ohi Hyppösen talon paikkeille,

Joulu kotona

 Joulun edellä kohtasin Muurasjärven kylällä yllätyksen, Tiitisen kahvila oli kadonnut viikon aikana. Kävelin siitä Kalevi Parkkosen kanssa Niilo Siekkisen silloisen talon, Haaralan luokse. Kalevi totesi, että täällä on pantu hulinaksi, kahvila on purettu muutamassa päivässä, puut on viety Kaistaan poltettaviksi, kellarin katto pudotettu sisään ja muurit hajotettu paikalleen. Hiekkaa on ajettu yli 30 kuormaa kaiken päälle. Olihan sieltä takaa paljastunut uusi kahvila, jossa oli asunto välillä ja leipomo kolmannessa kerroksessa. Tien puolelta rakennus oli yksikerroksinen, siinä oli hieno uusi kahvilatila, jossa kahvilan ohella toimi kylämme lääkekaappi kymmenien vuosien ajan.

 Kotona tein lehmille appeita ja hoidin niitä muutenkin. Lehtiä oli tullut paljon, niiden lukemisessa meni aika mukavasti. Jonniselta hain taas maitoa jouluksi, samoin joulukuusen eri reissulla, vieläpä hyvältä paikalta navetan takaa kuusiryhmän keskeltä. Kannoin latoon kuivikeolkia ja tein muita yhtä kiintoisia töitä. Saunassa kävimme päivän valon aikana, niin ei tarvinnut tuhrata öljylampun kanssa siellä. Joulun jälkeen kävin katsomassa tietä metsäämme, samalla poljin pehmeitä paikkoja jäätymään. Ei ollut tarpeeksi lunta, että voisi aloittaa polttopuiden ajamisen. Kuparisesta rehukeittimestämme oli tinaus kulunut pois, se pitäisi tinata uudelleen. Kävin kylän sepältä, Jussi Ruuskalta kysymässä, joutaisiko hän sitä tinaamaan. Lupasi vasta vuoden vaihduttua, ei ennemmin. Pekan ja Pentin suksiin kiinnitin siteet ja vanhasta pyörän ulkorenkaasta leikatut palat kengänpohjien alle. Uudenvuoden saunassa sain kuuman hönkäyksen, kun heitin häkälöylyä väärältä puolen kiuasta ja sitten menin sulkemaan löylyluukkua, josta kuuma höyry purkautui. Sain siinä kasvoni punaisiksi ja hiukan kipeiksi. Omien poikiemme lisäksi meillä majaili Kauko Kokki, Martin orpo poika, joka asui Martin vanhempien luona, mutta vietti usein öitään meilläkin.

 Vielä vanhan vuoden puolella lapioin savea Kivisellä rekeen, jolla Aimo ajoi sitä suolle maanparannusaineeksi. Aattoiltana ensin riehuimme vähän, kunnes pojat innostuivat kokeilemaan himmelin valmistamista. Lupauduin oppaaksi, koska luulin osaavani sentään himmelin valmistuksen, mutta erehdyin siinä silloin. Joululomani oli parin viikon mittainen, Ilosjoelle lähdin taas loppiaisen jälkeen.                                                                          

Tein turhan reissun kylälle, Jussi oli luvannut tinata rehukeittimemme padan vuoden vaihduttua, siispä irrotin sen ja vein Jussin pajalle, mutta hänellä ei ollutkaan vielä aikaa tinaamiseen. Kahdesti hain kelkalla heiniä maantien takaa, ensimmäinen kuorma oli vaikeaa vetää umpihangessa, toinen kulki helpommin valmiilla uralla. Myöhemmin Vilho kertoi nauraen pienten veljieni katsoneen ikkunasta ja todenneen: Onpa laiha isäntä. Se laiha isäntä oli kuorman päälle pystyyn laittamani heinähangon varsi. Sunnuntaina harrastin veljien kanssa ainakin lumisotaa, kun oli suojakeli, sekä rinkivelkasilla juoksimme. Sehän on sellainen hankeen kahlattu ympyrä, joka halkaistaan suorilla ristiin kahlatuilla käytävillä. Sellaisessa juostiin joskus velkasilla eli hippasilla, vaikka varsinainen rinkileikki oli leskisillä leikki. Siinä jokaiseen kehän risteykseen asettui leikkijä, jotka vaihtoivat pesiä satunnaisesti. Poikkikäytävillä päivysti leski, joka yritti vallata pesää sen tyhjänä ollessa. Kun valtaus onnistui, jäi pesään ehtimätön leskeksi ja leikki jatkui siitä.

 Ennen loppiaista maanantaina, työnsin kärryjä pois navetan päästä, muun liikkumisen tieltä, laitoin pihatien varteen merkit talven varalle, avasin kuopan ja kannoin nauriita navetalle. Aivan yhtä äkkiä tuumasimme, että olisi sopiva aika järjestää polttopuiden ajotalkoo. Niin kiertelin maanantain iltapäivän kertomassa talkookutsuja naapureille. Tiistaina minulla olikin kiirettä metsässä, kun sinne ajoi hevonen toisensa mukana. Ensimmäisen meille tulleen hevosen kyydissä menin metsään, seuraavat osasivat sinne valmiita jälkiä seuraten. Olin suunnitellut auttavani kuormien teossa, mutta ensimmäisen aloitettuamme ilmestyi puiden välistä hevosen pää, toinen, kolmaskin. Ehdin vain neuvoa miehille kasan, mistä kuormaa voi tehdä, miehet tekivät sen itse, minun aikani meni opastamiseen. Kymmenkunta hevosta kävi rankoja hakemassa, enimmät niistä aamupäivän aikana. Iltapäivällä oli rauhallisempaa, mutta muutama hevonen haki iltapäivälläkin.

                                                                           

  Keskiviikko oli loppiaispäivä, normaalien navettatöiden jälkeen valmistelin lähtöä, pakkasin eväitä reppuun ja laatikoihin, postiautossa ajoin Ilosjoelle, kotiuduin parakkiin, mutta kävin kohta kävelyllä. Rumpumontulla kävin katsomassa, että työkaluni olivat paikoillaan, mutta kävelin muutenkin. Torstain aamuna menin sinne, Änäkäisen rumpulle, jossa olin ennen jouluakin. Siellä lapioimme miesten sakilla eristehiekkaa, työnjohtajana oli siellä Erkki Korpi. Saimme levitetyksi pintasoraakin, jonka levitystä jatkoimme perjantain aamulla. Pyöritimme vanhoja rumpurenkaita tien luiskiin, että ajotie vapautui niistä liikenteelle, naulaisia lautojakin heittelimme. Iltapäiväksi sain siirron hiekkamontulle, jossa tein ampureikiä jäiseen penkkaan. Yöksi pääsin kotiin, kun olivat aloittaneet kuljetukset Muurasjärvelle kuorma-auton lavalla, jossa oli vanerikoppi tuulen suojana ja halkokamiina lämmön lähteenä. Siinä kaminassa pienet pilkkeet paloivat iloisesti, kun ajoviima lisäsi vetoa peltitorveen. Muualta tulleille ja tuleville miehille tarvittiin tilaa parakeissa, siksi aloittivat kuljetuksen lähiseudun miehille. Viimeisen yön nukuin parakissa loppiaisviikolla torstain ja perjantain välisen yön, ja eräiden harmien jälkeen onnistuin vakiintumaan mukaan Muurasjärven autokuljetukseen.

 Minulle oli harmia kuljetuksesta, jonka alkupiste oli kirkonkylässä, ja kun työni oli lähellä Ilosjokea, jäi siihen useiden kilometrien välimatkalle kyyditöntä. Ensimmäisen kotiyön jälkeisenä aamuna kuljetusauto jäi Niemenharjulle, ja vaikka pääsin toisessa autossa Ilosjoen parakille, jouduin kävelemään sieltä hiekkamontulle. Toisena aamuna auto ajoi ohi työmonttuni Ilosjoen parakille asti, jossa onneksi pääsin saman tien työpisteisiin lähteneeseen kuljetusautoon. Senkään kuljettaja ei muistanut pysähtyä, vaan ajoi työpisteeni ohi. Silloin miehet lavalla nostivat metelin, jonka kuljettaja lopulta kuuli ja pysäytti auton. Pyysinkin siirtoa lähemmäksi kirkonkylää ja sain siirron täytemaamontulle, jossa oli tosin ennestään paljon miehiä, mutta ampureikien kaivamista löytyi minullekin. Hirven autossa ajoin kirkolle, sieltä kuljetusautossa Muurasjärvelle ja pyörällä kotiin.

 Perinteisesti olivat opettajat pitäneet opintokerhoja koulunsa päättäneille nuorille. Sinä syksynä päätimme Vilhon kanssa mennä mukaan. Sitä en muista, milloin ja miksi kerholle oli annettu nimi Suomen kirjakielen isän mukaan, sellainen hyvä nimi sillä ainakin silloin oli. Tieto kerhon ajoista kulki silloin satunnaisesti, niinpä kun menimme ensi kerran koululle, ei kerhoa ollutkaan. Sinne oli saapunut myös neljä asiasta tietämätöntä tyttöä, eivätkä opettajat Lehto ja Aarnio meitä tyhjin toimin pois ajaneet, vaan pitivät meille tietämättömille laulu- ja puhekerhoa.

  Kerhoa pääsimme jatkamaan kohta sen jälkeen, kun olin alkanut päivätyön tien rakennuksella. En enää muista, millaisia asioita kerhossa käsittelimme, ja osaltani kerhossa käynnit loppuivat ennen joulua, kun työni siirtyi muille kylille. Muutaman kerran sentään ennätin olla mukana. Kotona olen lukenut koulun kirjastosta lainaamiani kirjoja, ainakin Haanpään "Jutut" ja Pekkasen "Kauppiaitten lapset" olivat silloin minulla lainassa. Radiosta kuului kelvollisia kuunnelmia, joita kuuntelin epäsäännöllisen säännöllisesti