Könttänimiä Kinnulasta

Topparoikkaan

  Perustivat uuden topparoikan, johon minäkin sain siirron. Tavallisilla tunkeilla siinä rataa nostettiin, ensimmäisenä päivänä aloitin tekemällä linnunpesiä. Lintu oli lankun pätkä, joka asetettiin tunkin alle estämän tunkin vajoamista hiekkaan. Lankun päässä oli rautalangasta tehty lenkki, josta lintua oli helppo siirtää uuteen kohteeseen. Sitä varten kaivoin lapiolla linnunpesiksi nimettyjä kuoppia, johon kyseinen lintu asetettiin, ja linnun päälle tunkki radan nostamiseksi. Myöhemmin jatkoin mosimisella, eli kevyellä hiekan siirrolla ja lyönnillä ratapölkyn alle. Varsinainen toppaaminen lapiotyönä oli kahden miehen työtä, pölkyn kahdelta puolelta miehet vuorolyönnein hakkasivat hiekan tiiviisti ratapölkkyjen alle. Kun olimme kallioleikkauksessa ja helle oli kuuma, haimme vuoroin juotavaa vettä porukalle. Patissa kohdassa valui kylmää, puhdasta ja hyvää vettä kallioleikkauksen seinästä. Lähellä sitä työskennellessä kävimme janon yllättäessä juomassa suoraan siitä pienestä lentävästä norosta, joka lensi kaarena kallion rinnasta reilun metrin päähän. Jos työpisteet olivat kauempana, haimme vettä vuoroin pullolla tai muulla astialle itselle ja muillekin.

 Lauantaina ratasisu haki jostakin kaukaa kisko- ja naulavaunun, vasta sen jälkeen haki meidät viime hetkillä. Odotti vain pienen hetken, kun kävimme hakemassa parakeista tavaramme kotimatkalle.  Kahdeksan minuuttia meillä oli siihen aikaa ja onnistuihan se, kun kiirettä pitäen keräsi kotiin vietävät tavarat reppuun ja palasi takaisin rautatien varteen ja vaunuun. Yhtä ja toista jäi kiireessä mukaan ottamatta, mutta pääsin sentään kotimatkalle. Sunnuntaina Jumalanpalveluksen kuunneltuani ajoin Kojolanperälle, lyhensin Pirttiaholle pukulaskuani, Muurasjärvellä kävin Antti Turusen hautajaisissa, välillä vain uimassa Umpilammessa. Ensi kerran eläessäni uin aamulla Umpilammin päästä päähän, sellaisesta olin haaveillut jonkin aikaa, mutta kiireen vuoksi en ollut ehtinyt enkä yksin ollessani uskaltanutkaan.

 Maanantaina menin linja-autossa Alvajärven soramontulle, josta sorajunan kyydissä Kutemaiseen, jossa tein joitakin linnunpesiä, vaikka enimmäkseen mosin ja vähän toppasinkin. Silloin oli vuorossa Kutemaisen eteläisen vaihteen nostaminen. Nostoa ja tasoitusta jatkettiin Kutemaisen vaiheilla alkuviikon kolme päivää, keskiviikkona pääsimme pohjoispään vaihdetta nostamaan. Työ eteni vaihteilla sen mukaan, kuin paikalle tuli sepeliä jostakin etelän suunnasta. Iltasella näin sepelijunan puhkuvan pohjoista kohti ohi Koivulahden, Kutemaiseen se kai vei sepeliä, jota siihen oli lastattu joltakin tunnelityömaalta läheltä Jyväskylää. Eri puolilla, Kutemaisen vaiheilla toppasimme, nostimme rataa, mosimme hiekkaa tai sepeliä pölkkyjen alle ja sen jälkeen miespareittain toppasimme hiekan tiiviiksi. Useita kertoja jouduin tai pääsin purkamaan sorajunaa. Melko yksinkertaista puuhaa se oli, kun oli ensin oppinut, miten soravaunun laidan saa avatuksi ja soran valumaan vaunusta rautatien kiskojen sivuille. Vähitellen roikkamme pieneni, kun siitä mies kerrallaan lähti muualle töihin tai siirrettiin muihin kohteisiin ratatyömaalla. Lyytisen leikkauksessa oli pölkkyjen alla maa kovin pehmeää, oli vaikeutta saada kiskoa nousemaan, kun tunkki painui herkästi pehmeään maahan. Vähitellen hiekan avulla sitäkin saatiin kestävämmäksi.

  Uintikesää

  Vapaina aikoinani sen kesän aikana kävin monia kertoja vedessä, milloin pulahdin pikaisesti rantavedessä, milloin lähdin hiukan pidemmille uinnin urakoille. Varsinaiseen matkauintiin en sentään ole koskaan innostunut, ei ole ollut aikaa eikä kiinnostustakaan. Eri mittaiset virkistäytymiset tulivat tavakseni sen kesän aikana. Aamulla kun miehet laittoivat kahvipannunsa hellalle, laitoin minä oman vesipannuni, enhän juonut silloin lainkaan kahvia. Jätin pannun levylle ja miehet, usein tätini mies, Jukka Valkama, sen siirsivät sivulle, kun vesi alkoi kiehua. Itse kiirehdin järveen pienelle aamupulahdukselle, ja kun palasin parakkiin, pääsin juomaan teetäni tai kaakaotani ja syömään aamupalaa. Samalla järjestin eväitä reppuun päivän ruokatuntia ja kahvitaukoja varten. Jos olimme kohtuullisen matkan päässä työssä, saatoimme käydä ruokatunnilla syömässä parakkialueen ruokalassa, jossa ainakin iltaruoan kävin ostamassa ja syömässä.

 Eräänä iltapäivänä kävin saunareissulta melko kaukana, lähdin toisen pojan jäljessä, vajaan sadan metriä taaempana uimaan vastatuulen melkoiseen aallokkoon. Puolisen kilometrin päässä oli saari, jonne nuori mies näytti pyrkivän. Päätin seurata häntä sinne, mutta salmen puolivälissä muistin, että ruokala saattaa sulkeutua ja olen vielä syömättä. Niin palasin takaisin, pienen löylyn ja pukeutumisen jälkeen menin ruokalaan ja syömään ehdin oikein hyvin. Muistin erästä vanhempaa kertaa, kun aivan muista syistä meni ruokalaan pääsy niin pitkään, että emäntä oli sulkemassa luukkua kun menin sisälle. Ehdin hihkaista silloin, ja hyväntahtoisesti emäntä vielä myi tarvitsemani ravintoannoksen.

 Kun tässä tuli uintikesä otsikoksi, niin halusin kertoa, että melkein joka päivä, ja useita kertoja päivässä silloin uimassa kävin. Koivulahti oli hyvä ja mieleinen uintipaikka, mutta melkein missä tahansa saatoin käydä veden syleilyssä. Sen vuoksi minulla oli kulkiessani aina kahdet uimahousut jalassani. Uimarannalla tarvitsi vain riisua päällimmäiset housut pois ja niin pääsin halutulle virkistäytymisen hetkelle. Maalle tultuani vaihdoin sopivassa paikassa kuivat jalkaani ja märät housut huuhtelin ja väänsin polkupyörän telineelle, josta parakeille päästyni narulle kuivamaan. Kotona käydessäni ainakin Jungassa kastauduin saunareissulla, usein muutenkin, mutta Umpilammessa kävin joskus. Viitasaarella ajelin pyörällä maisemia tutkien, ja hienon rannan kohdattuani sitä piti kokeilla, aina ei ensimmäisellä, mutta viimeistään toisella käynnillä. Kahdesti kävin Valkeajärven tietä länteen Kutemaiselta, ja Valkeajärvi on se, jota ihailin ja jossa uin.

                                                             

 Kun topparoikkamme oli kutistunut eri paikkoihin, siitä jäi vain tynkäroikka, tehtävänään tarkistaa ja korjata suuren topparoikan jälkiä. Minulle kerrottiin, että erään Kinnulan miehen, Toikkasen kanssa siirrymme vuorotyöhön maanantaina. Niinpä minulla ei ollut kovin kiirettä työmaalle mennessäni, koska iltavuoro alkaisi 14.30, siis puoli kolmelta. Lähdin kotoa aamulla kahdeksan jälkeen, ajoin polkupyörällä Pihtiputaalle, jossa kävin asutustoimistossa tekemässä puiden myyntiluvan hakemuksen. Silloin Pihtiputaalla olivat kunnan virastot vanhassa talossa siinä, mihin aikanaan tuli pysäköintipaikka, kun uutta kunnan virastotaloa rakensivat.

  Pihtiputaan asemalta pääsin taas sorajunassa Lyytisen leikkaukselle, josta pyöräilin Koivulahden parakeille. Kauan siellä ei ollut aikaa viivytellä, sillä vain 15 minuuttia oli aikaa iltavuoron alkamiseen. Koska kuljetus oli mennyt, eikä työpisteelle päässyt pyörällä, jouduin kävelemään sen, onneksi lyhyen matkan. Myöhästyi työpisteeltä vajaan 10 minuuttia, mutta siitä ei suurta harmia aiheutunut, pääsin heti työhön, jota jatkoimme pimeään, kello 23 eli 11 asti. Valmistimme turvemuuria ja kunnostimme luiskia aluksi Koivulahden kallioleikkauksessa. Siinä illan pimeydessä havaitsimme ilmiön, josta olin kuullut, mutta en ennen nähnyt, eikä kai myöhemminkään. Jokavuotinen ilmiöhän elosalamat ovat, mutta perin vähän on tullut liikutuksi syksypimeiden aikana luonnossa, missä niitä voisi havaita helpoimmin. Silloin en tiennyt mistä sellainen äänetön salamointi johtuu, vasta vuosia myöhemmin kuulin radiosta selvityksen, että ne ovat normaaleita ukonilmoja niin kaukana, ettei ääni kanna sieltä asti. Pimeän aikana valo kuitenkin näkyy hyvinkin kauas, ja niitä sanotaan Suomessa elosalamoiksi siksi, että niitä on havaittavissa elonkorjuun aikoihin. Kesällä on niin valoisaa, että salamoiden valot yhtyvät päivänvalon kanssa, talvisin ukkosia esiintyy alueellamme perin harvoin. Suomessa näkyvät elosalamat voivat olla joko Siperian,  tai lännessä Norjan seuduilla, tai miksei etelässä tai pohjoisessakin samoilla etäisyyksillä. Mahdollista on myös, että korkealla avaruudessa pilvestä pilveen kulkevat salamat näkyvät maahan, vaikka eivät ohuessa ilmassa ääntä aiheutakaan.

 Vielä keskiviikkoiltana jatkoimme Koivulahden kallioleikkauksen viimeistelyä, myöhemmin, uuden ratasisun vietyä meidät Kinasen leikkaukselle, jatkoimme siellä. Neljä miestä, minä siinä joukossa, jouduimme luiskaporukkaan. Ensin purimme muutaman tunnin turvevaunukuormaa, suoraan kallion reunalle. Aluksi kannoimme lankulla kävellen, kunnes keksimme muodostaa ketjun, jolloin turveneliöitä toisille heittäen saimme itse seistä paikalla, ja turpeet menivät nopealla vauhdille vaunusta kallion reunalle. Vaunun tyhjennyttyä aloitimme muurin teon, minä jatkoin lapiotyönä muurin pohjan tasausta. Keskiviikkoiltana purin Yrjö Vihman kanssa kaksi turvevaunua siten, että lastasimme turveneliöitä harakan kuuppaan, ja harakka nosti ne kallioluiskaan, jonne ne kippasi. Orittain koneellisena työ kävi nopeammin kuin pelkkä käsityö. Välillä harakka tyhjensi ojamiesten maakuuppia, jolloin meille jäi aikaa tyhjentää vaunua käsinkin. Siinä meille Vihman kanssa sattui pienehkö vahinko, kun vaunua piti välillä siirtää, ja se liikkui myötämäkeen herkästi. Hoidin vaunun jarruvipua, kun aloimme laskeutua kohti seuraavaa purkupaikkaa. Kokeilin alussa jarrun tehoa, ja kun vaunu pysähtyi helposti, oletin saavani sen pysäytetyksi halutulle paikalle. Vauhti pääsi sitten niin nopeaksi, ettei jarrun teho riittänyt pysäyttämään halutulla kohdalla, vaan se jarrusta välittämättä jatkoi ohi tarkoitetun pysähtymispaikan. Vahinkoja ei kuitenkaan tullut, olihan rata avoin laskulle. Kun sisu tuli muun junan kanssa, yhdistettiin vaunu junaan ja lähdettiin Koivulahtea kohti.

 Torstaiaamuna laitoin vesipannuni hellalle, menin hetkeksi sänkyyn ja nukahdin. Puoli yhdeksän aikana heräsin, vesi oli kiehunut aikansa, mutta puiden loputtua oli kiehuminenkin kohta lakannut. Torstain iltavuorossa jatkoin turvemuurin latomista Kinasen kallioleikkaukseen, mukava pouta on vallinnut koko viikon, vain tiistaina kastuimme parakeille tullessamme, samoin torstai iltana heitteli vähän vettä, mutta siitä vähästä ei juuri kastunut. Perjantain aamuna menin ruokalaan kuuntelemaan aamuhartautta, mutta vaikka menin aivan kovaäänisen viereen, kuuntelu oli vaikeaa, niin vähän siihen tuli tehoa keittiön puolella olleesta radiosta, enkä tiennyt tutkia kaiuttimen mahdollista voimakkuuden säätöä. Uimassa ja pyöräilemässä kävin muutamia kertoja viimeiseksi jääneen Koivulahden viikon aikana, sillä kotona havaitsimme rukiin niin joutuneeksi, että sitä piti ruveta leikkaamaan. Niin aloitin rukiin niittämisen, jonka ajattelimme valmistuvan parissa päivässä, sen jälkeen palaisin vielä rautatien työhön.

  Kesäisiä muistoja

  Olin muistellut kolmen kuukauden tapahtumia Viitasaaren Keihärinkosken vaiheilla, Hevosjärvellä ja Koivulahden parakeilla, ja rautatien rakennuksen eri kohteissa. Enimmät muistot olen kohdentanut ja ajoittanut päiväkirjamerkinnöistäni, mutta joitakin mieleen jääneitä tapahtumia on jäänyt päiväkirjaan merkitsemättä, toisaalta monet merkinnät ilmenivät niin sekaviksi, että niistä selvän saanti on tuottanut vaikeuksia itsellenikin. Toivottavasti niiden perusteella laadituista kirjoitelmista saa edes kalpean kuvan siitä, miten erästä viimeistä syrjäseuturataa tehtiin Suomessa työttömyystöinä, ja miten minä eräänä yksilönä sen vaiheilla kesääni vietin. Suunnilleen samaan aikaan rakennettiin Taivalkoski- Kontiomäki rataa, joka myös on varsinainen syrjäseuturata, ja joka tuli minulle jokseenkin tutuksi vuosia myöhemmin. Suolahti – Haapajärvi radan jälkeen aloittivat rautatien rakentamisen Jyväskylästä Jämsänkoskelle, mutta kaavailtu rautatie Haapajärveltä Vaalaan jäi aikomuksen asteelle, eikä keskiseen Suomeen saatu pitkää, yhtenäistä rautatietä etelästä pohjoiseen.

 Kesän aikana tapahtui joitakin asioita, joista en ole päiväkirjamerkintöjä tehnyt, mutta jotka ovat siitä huolimatta syystä tai toisesta säilyneet mielessäni. Kerran, en muista oliko ruokatunti, kiikuimme lankulla, joka oli kaiketi kärräyslankuksi sinne viety. Jostakin syystä horjahdin ylhäällä ollessani, putosin reilun metrin korkeudesta ja housuni lahje halkesi melkein kokonaan. Kelpasivat housut sentään vielä loppupäivän työhousuiksi, mutta seuraavana aamuna piti ottaa toiset käyttöön. Vuosia myöhemmin kohtasin erään miehen, joka tunnisti minut sillä työmaalla olleeksi. Eräänä muistona hän keskustellessamme kertoi, että yhdeltä mieheltä repesivät housut. En kehdannut kertoa, että minä olin se nuori mies, ja niin jäi varmistamatta, tunsiko hän minut juuri siksi mieheksi.

 Elin silloin parhainta nuoruuttani, tulevaisuus välkehti erilaisina haavekuvina, vaikka sen hetkinen tilanne olikin köyhän nuorukaisen elämää. Hankkimastani pienestä palkasta tunsin velvollisuudekseni antaa äidille enimmän osan, aivan hyvillä mielin annoin, ei siihen minua kukaan pakottanut, enkä muista lainkaan katkeruutta tunteneeni. Päinvastoin olin hyvilläni, kun näin äidin tyytyväiset kasvot aina, kun hänelle yhtä, kahta tai joskus kolmeakin seteliä ojensin. Olisin halunnut antaa enemmänkin äitini ja sisarusteni hyväksi, mutta eiväthän ne ammattitaidottoman työttömyystöistä saamat palkat olleet päätä huimaavia. Haaveilin toki jo silloin uskovaisesta tytöstä, jota joskus saattaisin pyytää vaimokseni. Haaveilin sellaisen sielläkin, Viitasaarella kohtaavani, vaikka moniin vuosiin en uskaltanut toivovani kihlauksen ja avioliiton mahdollisuudesta. Sellaisia haaveilin ehkä jonnekin kymmenen vuoden päähän ja pitkän seurustelun jälkeen tapahtuvaksi. Ainoaakaan uskovaista perhettä en silloin löytänyt siltä laidalta Viitasaaren kuntaa, tosin en juuri kysellytkään. Varmaan kyselemällä olisin saattanut löytää, eiväthän uskovaiset niin harvinaisia olleet, eivät Viitasaarellakaan. Toisaalta kun nyt tiedän, mitä sen jälkeen tapahtui kristillisyydessä ja erityisesti Viitasaarella, saattoi olla oman uskoni kannalta parempi, etten silloin päässyt lähempään tuttavuuteen kenenkään sen seudun uskovaisen kanssa. Taisto Leppäsen ja erityisesti serkkunsa Ahdin välitysyritykset olivat aivan epäuskoisen maailman toimia, ja siksi on vain hyvä, ettei mitään todellista päässyt tapahtumaan, eikä edes aikomuksen asteelle, vaan pysyi täysin huulenheittoina.

Seuroja

 Näin lehdestä, että Muuruen Uotilassa olisi seurat maanantain iltana 20.6. Koska Koivulahti oli Muuruejärven rannalla, olin varma, ettei kyseinen Uotila voi kovin kaukana olla. Halusin mennä seuroihin, joihin oli ilmoitettu puhujaksi Auvo Telkki, joka oli ollut siunaamassa isääni haudan lepoon. Kysyen löysin seuratalon, joka oli Koivulahden vastaisella Muuruen rannalla. Tervehdin normaaliin tapaan talon väkeä ja paikalle tullutta pappiakin, joka pettymyksekseni ei ollut lainkaan keskusteluhaluinen kanssani. Yritin kyllä virittää keskustelua kertomalla, että hän on käynyt meilläkin joku vuosi aiemmin. Hän oli kiinnostunut vain asuinpaikastani, ei mistään muusta, jopa tervehdyksen vaisuus hämmästytti minua.

  Hiukan aiemmin vain pistäännyin ompeluseuroissa, joista lähdin pois melkein saman tien. Olin odottanut sinne paikallista pappia puhumaan, mutta kun ei tullut, lähdin pois. Seurojen jälkeisenä tiistaina viivyin taas ompeluillassa pidempään, siellä Kaura-ahon talossa pidetyssä illassa onnistuin saavuttamaan fortunapelissä toisen sijan ja palkinnoksi sain pyyheliinan.

  Juhannuksen edellä olin seuroissa Matti Vesalaisen kodissa, hän asui silloin Pysylän lähellä, pienessä mökissään, Lassi (Lauri) Pellikan naapurissa. Juhannuspäivänä Reisjärven kirkossa oli rippikoululaisten konfirmaatio ja ensi rippi, siellä sain käydä ehtoollisella. Sunnuntaina oli Muurasjärven Keitaassa kahdet seurat, päivällä kello 13. alkaen ja illalla 19.30, kuten silloin oli tapana Muurasjärvellä iltaseurat ilmoittaa. Juhannuskoivut olin kysynyt ja hakenut Louhulan metsästä, aattona ehdin vuolemaan heinäseipäitäkin vähän lisää.

                                                       

Juhannuksen jälkeen aloitimme turvemuurin rakentamisen kallioleikkausten maavallin suojaksi kallion rajaan. Muiden muassa Pentti Uponen oli mennyt ennen juhannusta niitä irrottamaan jostakin niityltä tai pellolta. Pienillä tavaravaunuilla niitä toivat kallioleikkauksiin, kannoimme tai heittelimme ne ojan taakse penkereelle, josta sitten opin saatuani aloin asettelemaan niitä maavallin suojaksi kallion ja maan rajaukseen. Loivissa kohdissa ne porrastettiin siten, että aluksi asetettiin neliön muotoinen peltoturvelevyjen rivistö kallion päälle, sen päälle puolisen levyn mitalla nostaen lisättiin toinen rivistö, sen päälle edelleen kolmas ja niin edeten, kunnes turvemuuri oli arvioitu kyllin korkeaksi, että se kasvaisi siihen estämään maan valumista kalliolle. Koska kallio oli joskus jyrkästi poimuileva, joutui monissa kallion montuissa tekemään muuria pienillä, viiden sentin nostoillakin.

 Mukavalta tuntuvaa työtä alkoi vähitellen häiritä jomotus posken takana, edellisenä syksynä nikotiinilla turrutettu hammas alkoi muistutella itsestään, kun tupakan tappamien bakteerien jämät olivat lisääntyneet ja vahvistuneet. Aikani tuskittelin hammastani, lopulta saamani neuvon mukaan menin työmaan toimistoon ja pyysin lähetettä hammaslääkärille. Sellaista en saanut, vaan lähetteen ratalääkärille, joka ei itse sen kummempiin toimiin ryhtynyt, vaan suositteli hammaslääkärin hoitoon. Ratahallinnolla oli siis erilainen käytäntö kuin oli ollut tiehallinnolla. TVH:n töissä saivat tarvitsevat suoran lähetteen hammaslääkärille, joka poisti kipeän hampaan. Ratahallinnolla ei sellaista tunnettu eikä siihen suostuttu, vasta ratalääkärin lähetteellä hammaslääkärille mennyt saattoi anoa ja ehkä saada maksamansa kustannuksen pois. Tämän selitti minulle ratalääkäri Seppä, ei siitä työmaan toimistolla kerrottu. Sain Sepältä lähetteen hammaslääkärille, ja pyöräilin takaisin parakeille.

 Samana iltana kävin Keihärinkosken keskuksesta soittamassa aikaa hammaslääkärille, ettei tarvitse turhaa reissua tehdä Viitasaaren kirkolle. Sain sovituksi, että menen Viitasaaren kolmesta hammaslääkäristä sille, mille jonottamatta pääsin. Torstaiksi sain ajan, ja samalla heräsi toivo, että voisin jossakin kuunnella suviseurojen radiolähetyksen. Tiistain ja keskiviikon rakensin turvemuuria Kinasen kallioleikkauksella, torstaina ajoin toivoa täynnä Viitasaarelle, mutta pettymys ja turha reissu se oli joka suhteessa. Kävin kyllä hammaslääkärillä, istuin tuolissa kun hän tutki suutani, mutta kun en arvannut varata rahaa mukaani, ei hän suostunut toimenpiteisiin sillä varalla, että VR sen joskus maksaisi. En mennyt jonottamaan Sepän ovellekaan, vaan kuulostelin, josko kuuluisi jostakin suviseuralähetystä. Erään seinän takaa kuului laulua, mutta en kehdannut mennä outoon paikkaan kuuntelumahdollisuutta kysymään. Poikkesin toimistolla kertomassa ratalääkärin terveiset, sain Kuivakangas nimiseltä henkilöltä uuden osoituksen ratalääkärille ja neuvon, että ellei hammaslääkäri suostu poistamaan kipeää hammasta, mene uudelleen Sepän puheille, kyllä hän sen sitten irrottaa.

   Könttänimiä Kinnulasta

  Vaikka hammasta jomotti melkein jatkuvasti, jatkoin työtäni kallioleikkauksella ja sen luiskissa. Kangella ja lapiolla tasoitin pohjaa turvemuurille, ja kun tuli lähetys heinäisiä leikattuja turveneliöitä, jatkoin muurauksen asettelua. Työnjohtaja Koski-Vähälä kehui työtäni, sanoi samalla, että kannattaisi hakeutua muurarin oppiin, että minulla oli muurarin silmä, ja että rakentamani muuri miellyttää katsojan silmääkin. Siitä aloin miettimään sitä erääksi ammatin mahdollisuudeksi, mutta koskaan en päässyt miettimistä pidemmälle. Koski-Vähälä oli muistini mukaan Kinnulan miehiä, jos oikein muistan, hänestä käytettiin könttänimeä Myrkky, koska tavan takaa nakkeli erilaisia lääkepulvereita suuhunsa. Ennen häntä oli työnjohtajinani ollut ainakin muuan Pekkarinen perheestä, jonka miehillä oli perintönä könttänimi Juna. Ensi kerran sen kuultuani hänen suustaan ihmettelin lausettaan: oon kyllä sitä mieltä, ettei penisiliini oo junan polttoainetta. Enemmän asiaa kuulosteltuani sain tietää, että mies oli allerginen penisiliinille, tai että se aiheutti hänelle vaikean ripulin. Juna nimitys oli ties mistä syystä kulkenut siinä perheessä perintönä isältä pojalle siten, että isä oli Juna ja poika Junan pässi. Isän kuoltua nimi siirtyi pojalle, pässi nimitys taas sukupolven eteenpäin.
 Pitkiä aikoja olin ryhmässä, jonka työnjohtajaa kutsuttiin nimellä Myrkky. Syy nimeen oli, että hän heitti suuhunsa ja nieli aniakin Pervitin ja hota pulvereita. Niillä tiedettiin olevan jossakin määrin huumaava ja himoa aiheuttava vaikutus.
 Myöhemmin olen kuullut serkustani, että hän on saanut Yö-Kalevi nimen siksi, että tekee traktoritöitä usein myöhään yöhön. 

 Sellaiset könttänimet ovat yleisiä Kinnulassa, melkein kaikille sellainen on siellä annettu, kenelle milläkin perusteella.