Helsinkiin

Kaksi vuoroa kasarmivartiossa

Saimme Neulamäen vartioon tiedon, että vuoron loputtua meidän pitäisi lähteä kolmen päivän sotaharjoitukseen. Ajatuskin tuntui vaikealta, kun olemme viikon ajan öitä viettäneet talvisia polkuja kierrellen, emme jaksaisi välittömästi jatkaa maastossa, vaan halusimme päivän tai kahdenkin lepotaukoa. Siihen eivät komppaniassa suostuneet, mutta jos suostuisimme vuorokauden tauon jälkeen kasarmivartioon, saisimme jäädä kokonaan pois sotaharjoituksesta. Tarjous vaikutti hyvältä, mutta meidän piti antaa kirjallinen suostumus, koska vuorokauden tauko kahden vartiovuoron välillä olisi liian lyhyt. Mielellämme sellaiseen ehtoon suostuimme, saisimmehan sentään vähän levätä ja vartiointi valaistulla, auratulla kasarmialueella oli aivan toista kuin kiertäminen varikon lumisilla poluilla. Puhumattakaan möyrimisestä epämääräisillä umpihangilla, jollaista sotaharjoitus talvisissa maastoissa on.

Lepäsimme kasarmilla vuorokauden, jonka jälkeen menimme päävartioon, jossa otimme kasarmialueen vartiointivuoron vastaan. Sillä kerralla tuli osalleni opasvartiointi pääportin ja päävartiorakennuksen välillä, se tiesi kahden tunnin vuoroa vartiomiehenä, neljän tunnin lepoa ja taas kahden tunnin vuoroa koko vuorokauden ajan. Opasvartioon oli siis komennettu kolme sotilasta, joille jokaiselle tuli vuorokauden aikana neljä kahden tunnin vartiovuoroa, joiden jälkeen vaihdon jälkeen pääsimme vuorokauden ajaksi kasarmille lepäämään, aloittaaksemme toisen, vuorokauden mittaisen vartiopalveluksen. Siihen järjestykseen olimme oman pyyntömme ja kirjallisen suostumuksemme perusteella sitoutuneet ja hoidimme ne vuorot hyvillä mielin.

Emme sentään olleet ainoat kasarmilla aikaamme viettäneitä, vaikka melkein kaikki olivatkin sotaharjoituksessa. Muutamia miehiä oli vapaana ulkopalveluksesta sairauden perustella, kenties vapaana kaikestakin palvelusta. Samoin oli tilanne muissa komppanioissa, joista ilmeisesti osa vartiomiehistäkin oli komennettu. Joiltakin komppaniamme sotilailta kuulin, että Unto Puustinen ja minut oli mainittu Helsinkiin komennettavien joukossa. Hieman epäillen suhtauduin kaverien kertomukseen, vaikka se hieman askarruttikin vartiopalvelukseni aikana. Täyden varmuuden asiaan sain, kun sotilaiden palattua harjoituksesta kävelin komppnian käytävällä ja kuulin avoimen oven ohi käveltyäni kutsun: "Sotamies Kantola!"

Komppanian päällikön puhuttelu

Käännyin takaisin ja menin sisälle ovesta, josta olin komennon kuullut. Komppanian johtoon palannut päällikkö siellä oli kutsunut minua ja pysähdyin hänen ja työpöytänsä eteen.

-- Herra kapteeni!

-- Mitäs Kantola ajattelee, kun annettiin siirto sinne Helsinkiin?

-- Herra kapteeni, en tiedä, kun en tiedä minkälaista siellä on.

-- Siellä on reipasta nuorten miesten touhua ja vartiopalvelua.

-- Niin, herra kapteeni, ja ehkä on mukava samalla tutustua pääkaupunkiinkin.

--Aivan niin.

Siinä oli minulle lopulta täysi yllätys ja olin entistä tyytyväisempi, etten tarvinnut olla sotaharjoituksessa, josta palanneet kaverit valittivat totaalista väsymystään. Alkoi myös valmistautuminen lähtöön, puhdistimme aseet ja muut luovutettavat varusteet, meille jäi menomatkaa varten vain vaatteet päällemme ja nekin vaihtaisimme Helsingissä Kaartin Pataljoonan asusteisiin. Viimeisenä iltana ehdin käydä seuroissakin, vaikka jouduin lähtemään kesken pois. Iltakylästä oli turhaa haaveillakaan, sain sentään hyvästellyksi joitakin tuttuja.

Viimeisenä aamuyönä panssarintorjuntakomppaniassa, ennen lähtöä, kävi komppanian päällikkö henkilökohtaisesti, kädestä pitäen kiittämässä hyvästä palveluksesta ja toivottamassa hyvää matkaa ja menestystä uuteen paikkaan. Hän kehotti käyttäytymään sotilaallisesti ja jatkoi, että kun parhaansa yrittää, niin varmasti siellä menestyy. Olin samaa mieltä ja päiväkirjamerkintäni mukaan näin siirron Jumalan johdatuksena, vaikka en aavistanut mihin tehtäviin ja millaisiin vaiheisiin joutuisin. Pieni jännitys tuntui mukavalta.

Helsinkiin

Kantahenkilökunnan joukosta meitä lähti saattamaan vääpeli Kalmi, komppanian asevaraston hoitaja, jonka olimme oppineet tuntemaan jäyhänä, vähäpuheisena ja ylempiä upseereita pokkuroimattomana miehenä. Asiallisen vähäeleisesti hän johdatti meidät junan vaunuun, katkonaisesti torkkuen sujui öinen matka päivävaunussa istuen tai penkillä maaten, jos sattui tilaa olemaan. Meidän ei tarvinnut huolehtia matkalipuista, Kalmi esitti konduktöörille ryhmälippumme.

Avoimella kuorma-auton lavalla saimme kyydin Katajanokalla sijaitsevalle Merikasarmille, jossa tulisin lähimmät kuukaudet viettämän. Kaverit pohdiskelivat, miten vääpeli Kalmi selviää ilmoitusmuodollisuuksista, joita emme olleet häneltä koskaan nähneet. Aivan oikein hän komensi meille huomion, aikoen sen jälkeen ilmoittaa meidät katselmuksia tekevälle kapteenille. Paikalla ollut kersantti kuitenkin keskeytti hänet ilman muodollisuuksia sanoen: "Minä otan hoitooni nämä." Kohon Kalmi ykskantaan: "Hyvä." Niin jäimme istumaan sikäli kuin istuimia löysimme, ihmetyksestä ymmyrkäisin silmin seurasin, kun mainittu kapteeni mies kerrallaan tutki miesten ryhtiä, asentoa, lepoa ja muita ominaisuuksia ja samalla jakoi heitä kahteen osaan.

Ajallaan tuli minunkin vuoroni, en muista mitä kaikkia minusta tutkittiin. Sen muistan, että ainakin molempia polvia hän työnsi melko tiukasti taakse päin. Ilmeisesti ne olivat liian koukussa eteen, ja kun ei saanut niitä pysymään suorina, jouduin siirtymään 2. komppanian joukkoon. Niin ratkesivat sen lopputalven ja kevään aikana tulevat monipuoliset viikkoni ja päiväni kaartilaisena. Tosiaan, en ollut enää sotamies, vaan kaartilainen muiden Kaartin pataljoonassa palvelevien miesten tavoin.

Käskynjaolla

Kaartin Pataljoonan 2. komppania sijaitsi Merikasarmin kolmannessa kerroksessa, tai miten sen nyt ottaa. Ainakin kerroksia oli kolme kasarmin kaupungin puoleisessa päässä, me kuljimme meren puolen portaita komppaniaamme. Portaiden toisella puolella oli muita tiloja, ainakin varuskunnan lääkärin vastaanotto ja hoitotilat olivat sillä puolella, kerran tarvitsin sillä puolella sidonnan kämmenselkäni vuotavaan haavaan. En muista mitä muita tiloja sillä puolella oli, taisi olla ainakin asevarasto, vaikka varmaksi en sitä muista. Vartiomiesten 1. komppanian sotilaat asuivat saman kasarmin eri kerroksessa, mutta he kulkivat kasarmin kaupungin puoleisia portaita. Melko harvoin pääsin heitä näkemään, olihan meillä erilaiset ohjelmat.

Sotilaiden ruokala sijaitsi kulmittain kasarmiin pihan toisella laidalla, alimmassa kerroksessa. Saman rakennuksen kolmannessa kerroksessa oli alueella sijainneen Valmetin telakan ruokailutilat, miehet kulkivat sinne seinän vieressä ulkoportaita kävellen. Niiden kahden ruokalan välissä, toisessa kerroksessa oli varusvarasto, josta saimme vaatteet ja muun tarpeellisen. Ensimmäinen päivä Kaartin Pataljoonassa meni varusteiden hakuun ja vaihtamiseen. En muista kävimmekö saunassa, vai muutenko vaihdoimme Kaartin asusteet yllemme. Ensimmäinen käskynjako illan tultua vaikutti ankaralta. Muutama vanhempi varusmies joutui tuomituksi aiheettomasta kantelusta, joka ilmoitettiin siinä tilaisuudessa. Sellainen tuntui jotenkin kovalta ja kohtuuttomalta, varsinkin kun tuomitut myöhemmin kertoivat istuneensa avoimen kuorma-auton lavalla, jossa tilanteessa esimiehen tervehtimisvastuu kuuluu ryhmän johtajalle, eikä turvallisuuden vuoksi koko ryhmän saa nousta seisomaan.

Muuten käskynjako sujui kohtuullisesti, eri paikoihin komennetuille annettiin heidän tehtävänsä tiedoksi. Enimmillä varusmiehillä oli vakiopaikkansa, jonne he menivät jokaisena päivänä. Aluksi minä jäin "reserviin," ryhmään jolle tehtävät ilmoitettiin päivittäin.

Lämmittäjäksi

Ensimmäinen työpaikkani sijaitsi Punanotkon- tai Punavuorenkadun varrella. Siellä oli kolme korkeaa rakennusta, joiden lämmittämisestä huolehti pieni porukka, jonka täydennykseksi minut komennettiin. Varsinaisesti lämmittämistä siellä oli kaksi puukäyttöistä keskuslämmityskattilaa, joiden lämmön kohteita en muista. Suurempi työ oli katkoa ja kantaa polttopuita kolmeen korkeaan rakennukseen. Yhden rakennuksen kellarissa oli puuvarasto ja sirkkeli, jolla halot katkottiin kolmeen osaan. Katkotut halot asetettiin kantotelineeseen, joka asettui selkään mukavasti ja jolla halot kannettiin eri kerroksiin huoneiden pystyuunien eteen. Meidän piti viedä puut, mutta varsinainen lämmitys kuului eri henkilöille.

Raskainta oli kiivetä portaita kiertäen, halkonippu selässä 12 kerroksisen talon eri kerroksiin. Varsinkin ylimmät kerrokset hirvittivät, onneksi kantajia oli useita niin, ettei kerroksessaan tarvinnut kovin monesti yhden käydä. Yhdessä talossa ei ollut lainkaan hissiä, ja se oli niistä muutenkin hankalin mutkikkaine portaineen. Toisen talon hissi oli vanha mutta toimiva, ja sitä käyttäen saimme helpotusta työhön, eikä paikkojen särkymistäkään tarvinnut pelätä. Arveluttavin oli uudella, suurilla peileillä varustettu kolmannen talon hissi. Ne hissitalot olivat matalampia, vain viisikerroksisia. Siviililämmittäjä kertoi, että saamme käyttää sitäkin hissiä, kunhan kuljemme varoen. Jos joskus yksikin peili särkyy, kielletään lämmittäjiltä sen hissin käyttö. Siinä olikin kyllin kannustetta varovaisuuteen.

Ensimmäinen iltaloma Helsingissä

Helsingissä meille järjestettiin uusi iltalomatesti, Kuopion tulokset eivät siellä riittäneet. Kaupungilla liikkui usein merivoimien upseereita, ja heidän arvomerkkinsä piti tuntea, samoin monia muita erikoisesti pääkaupungissa tärkeitä tietoja ja käytösoppeja. Lähestyi lauantain ilta, jolloin olin toivonut pääseväni etsimään Rauhanyhdistyksen taloa ja mahdollisia seuroja siellä, mutta varuskuntakorttikokeen tuloksista ei kuulunut mitään. Olin jo aivan varma, etten pääse vielä kaupunkia katsomaan enkä uskovaisten kokoontumispaikkaa etsimään. Sitten illan käskynjaolla vääpeli kertoo, että on päätetty jakaa kaikille varuskuntakortit, että pääsette tutustumaan kaupunkiin, mutta muistakaa käyttäytyä siellä sotilaallisesti.

Niin pääsin lähtemään. Kartan avulla osasin pois Katajanokalta ja löysin Fredrikinkadunkin. Kävelin kadun toista reunaa numeroita tarkkaillen, mutta numeroa 61 en havainnnut. Päädyin aukiolle, jossa joku mummo oli lakaisemassa katua. Sain selville, että kyseessä on Temppeliaukio, jonne silloin oli suunnitelmana louhia kirkon tilat kallion sisään. Kysyin aukion lakaisijalta haluamaani osoitetta, jota hän ei tiennyt, mutta kertoi parittomien nimeroiden löytyvän toiselta puolen katua. Niin löysin etsimäni numeron ja käytävän edessä kadulla pienen nuorten joukon jakamassa esitteitä. Kohta oli alkamassa Lähetyssyhdistyksen nuorten ja Seurakuntanuorten yhteinen tilaisuus, jonne he ohi kulkijoita houkuttelivat. Tarkistin ihmeissäni numeroa seinässä ja 61 siinä selvästi seisoi. En ollut erehtynyt paikasta, mutta tällaistako onkin uskovaisten toiminta Helsingissä, mietin ihmeissäni.

Paikalle saapui joku minua iäkkäämpi nainen, jolle ryhmä myös tarjosi esitettä. Tämä nainen kuitenkin kysyi, että mitäs tuolla Rauhanyhdistyksen puolella on alkamassa? Nuoret eivät sitä tienneet, mutta toivottivat tervetulleeksi omaan tilaisuuteensa. Vasta siinä vaiheessa muistin, että samassa osoitteessahan on sekä uusheränneiden että Rauhanyhdistyksen toimitilat. Niin suunnistimme kahdestaan A -rapun ovelle, mutta ovi ei auennut, se oli lukossa. Hetken koputtelun jälkeen se kuitenkin raottui ja raosta kurkisti vanhemman puoleinen nainen, ilmeisesti vahtimestari, joka kertoi, että siellä on nyt vuosikokous johon vain jäsenet pääsevät. Oletteko jäsen? Emme olleet jäseniä kumpikaan, joten poistuimme eri suuntiin. Minua alkoi paleltaa ja nousin raitiovaunuun lämmittelemään. Ajoin siinä pitkän linjan päästä toiseen ja kun piti palatakin, maksoin toisen matkan päästäkseni lähelle Katajanokkaa ja Merikasarmia, jonne saavuin hyvissä ajoin.

Pääsin sitten seuroihinkin jo sunnuntain iltana, matka sujuikin jouhevasti, kun oli reitti katsottu valmiiksi. Niin alkoi tutustumiseni Helsinkiin ja sikäläisiin uskovaisiin. Sain kuulla ja todeta, että aivan samalla tavalla uskotaan Helsingissä, kuin olin kotikylällänikin uskomaan oppinut. Harmitti hiukan, etten sitten päässyt keskiviikkona iltalomalle, olisin mielelläni lähtenyt ja halunnut tavata Artturi Jämsenin, oman kuntani kansanedustajan. Määräys tulipalokomennuskuntaan piti minut kasarmilla sen illan ajan.

Reservitöihin

En viihtynyt Punavuoren talojen lämmittäjänä, aamupäivät olivat raskaan puoleisia puita kantaessa. Ne olisivat puolestani menetelleet, mutta kun puut oli kannettu, olivat iltapäivät melkein lorvailua. Sekään ei olisi minua häirinnyt, mutta kavereiden kortinpeluu ja rivot puheet häiritsivät. Kumpaankaan en ollut tottunut kotioloissa, siksi olin tyytyväinen, että se komennus loppui viikon kuluttua. Kaveri jota olin sairasloman ajan tuurannut, tervehtyi ja palasi työnsä pariin.

Tiistaina päivällä tutustuin tehtäviin aulassa ja ulkona, mutta illan ja kolme päivää sen jälkeen hoitelin kerroslähetin tehtäviä vakituisen lähetin sairasloman ajan. Tutustuin sitten lattiaharjaan, kun siivoojan sairasloman sain joka ilta ylityömääräyksellä siivota koko ison kerroksen. Vaikka minulla oli kaveri, en ollut koskaan aiemmin yhden illan aikana lakaissut lattioita niin paljon. Lauantaina olin taas entisellä Punavuoren alueella ja työtä olikin paljon. Kova tuisku tukki kadut niin, ettei tarvinnut kauan odottaa, kun pääsi taas kadun lunta kolaamaan. Seuraavan tiistain iltana ilmoittauduin lopullisesti reserviin, Punanotkonkadun töihin ei enää tarvitse mennä, päivät olivat erilaisia sen jälkeen. Keskiviikkona tein lumitöitä Kaartin kasarmeilla, iltapäivällä heittelin halkoja Merikasarmin pannuhuoneeseen. Illan aikana kävin vielä ullakolla, ompelin kiinni muutaman oljilla täytetyn patjan sivusauman. Torstaina olin kaverina ajamassa halkoja Kaartin kasarmin sirkkelille, heittelin pinosta traktorin kärryyn sirkkelille vietäväksi.

Perjantaina olin sotamuseolla siirtämässä ja järjestelemässä vanhaa sotakalustoa, ihmettelin siinä vanhaa kalustoa. Se on varmasti ollut aikansa edistyneintä, mutta joka oli silloisiin aseisiin verrattuna auttamattoman kömpelöitä, raskaita ja hitaita käyttää. Kuitenkin ne ovat olleet aikanaan kehittyneimpiä ja tehokkaimpia lajissaan. Mietin siinä, että joskus tulee aika jolloin joku katselee hymyillen meidän silloisia kehittyneitä aseitamme, ellei Jumala ennen sitä katso hyväksi tuhota tämän maailman, jossa synti ja pahuus rehottaa. Samalla toivoin, ettei koskaan tarvitseisi niitä silloisia aseita käyttää tositilanteissa.

Lauantaipäivän olin varusvarastolla järjestelemässä, päivän aikana alkoivat housut suorastaan vilistä silmissäni, kun niitä sadoittain järjestelimme laadun ja koon mukaisiin pinoihin. Siitä sitten toivottavasti jokainen tarvitseva aikanaan löysi itselleen sopivat asusteet. Uudet alokkaat saapuivat 15.2. varusteita valikoimaan, alokasajaksi he majoittuivat meidän alapuolelle, alempaan kerrokseen, mutta valan jälkeen nousivat kanssamme saman kerroksen tupiin.