Hevosjärven tunnelmointia

 Urakoitsija oli tehnyt puroon sillan betonista ja täyttänyt sen osittain routivalla maalla. Roudan liikuttavaa vaikutusta ei kuitenkaan sallittu penkereeseen, eikä ainakaan sillan rakenteisiin. Routahan saattaisi särkeä jopa betonirakenteitakin. Siksi routiva maa oli kaivettava pois ja tila täytettävä routimattomalla soralla. Kun käytettävissä ei ollut kaivinkonetta, sellaisen käyttö tai kuljetus olisi hankalaa, jouduimme lapioilla kaivamaan pois routaherkän maan. Siksi piti kiskotus keskeyttää ennen sillan avaamista, aivan sillan äärelle. Lapioimme maata teräskuuppaan, joka harakan nosturilla siirrettiin penkereen sivulle. Ainakin kaksi kuuppaa oli käytettävissä, kun toista tyhjennettiin, täytimme me lapiomiehet toista. Niin menetellen ei tullut luppoaikaa sen kummemmin harakalle kuin miehillekään.

  Noin kahden päivän ajan tyhjennettiin silta-arkkua, perjantaina illansuussa pääsimme sitä täyttämään. Kannoimme penkereen sivuilla kiviä ja sepeliä kuuppiin, jotka harakka nosti täysin siltarakenteen pohjalle. Melkoinen vajaus jäi siltamonttuun, kun sopivaa täytettä ei ollut kylliksi paikalla. Ratapölkyistä rakensimme ristikon, jonka päälle kiskot voitiin asentaa. Aikanaan toisi sorajuna routimatonta täytettä, jolloin pölkkyristikko purettaisiin pois. Kiskotus kuitenkin pääsi jatkumaan etelää kohti yli tilapäisen pölkkyristikon.

   Vikaa pyörän vaihteissa

  Lauantain iltapäivällä pääsimme taas kuljetusjunassa Pihtiputaan asemalle, josta ajoin pyörällä kotiin. Pyörämatkalla ilmeni ongelmia, Alvajärvellä aioin nostaa pyörän satulaa, mutta kiristyspultti katkesi, kun avasin mutteria. Palasin vähän takaisin Alvajärven pajalle, josta toivoin saavani uuden pultin. Sellaisia erikoispultteja sieltä ei kuitenkaan löytynyt, niin jouduin ajamaan kotiin asti satula alhaalla. Siinä ei ollut vielä kyllin, mutta uusi vaihteisto alkoi juonimaan kohta pajalta lähdettyäni. Suurin vaihde toimi kuten kuuluukin, mutta kahta pienempää en saanut kohdilleen. Ne olivat vuoroin päällä, olipa asetus kummassa tahansa. Se oli yllätyksellistä ajoa ainakin lähdön jälkeen. Kotona kokeilin tutkia vikaa, mutta en sitä uskaltanut avaamaan ryhtyä, ainoastaan suuren määrän rikkoja irrotin, mutta oikeaan järjestykseen en osannut asetella. Lopulta vein pyörän pajalle, Juhani Ruuskan korjattavaksi.

  Olin jättänyt reppuni Tiitisen kahvilaan, kahdesti kävin sitä sunnuntaina hakemassa. Ensi kerran kävin niin varhain, ettei kahvila ollut vielä auki, enkä kehdannut takaovesta kulkea, ehkä en ovia silloin tiennytkään. Päivällä sain repun mukaani. Oli ensimmäinen lehmien ulkoiluttamispäivä, niitä vartioidessa, hyppimistä ja puskentaa valvoessa, meni pari tuntia päivän ajasta, ja hauskaa vaihteluahan sellainen seuraaminen on aina ollut.

     Ompeluillat

   Hevosjärvellä ennen tuloamme majailleet muutamat miehet kertoivat, että kylällä pidetään diakonian ompeluiltoja, ja pyysivät minua mukaan lähellä järjestettävään tilaisuuteen. Päätin lähteä, ajattelin kenties siellä olisi puhumassa joko Simola, silloinen kirkkoherra, tai Auvo Telkki, pastori, jotka molemmat tiesin uskovaisiksi, ja olihan Telkki ollut isäni ruumista siunaamassa Pihtiputaalle määrättynä tilapäisenä papiston apulaisena. Kumpikaan heistä ei tullut paikalle, ei tainnut olla puheita lainkaan. Monenlaisia pelejä oli järjestetty ulos ja sisälle, ainakin tikanheittopiste oli ulkona, fortunalauta jossakin sisähuoneessa ja muutamia muita saman kaltaisia, joissa pientä maksua vastaan sai osallistua maksua vastaavan määrän kierroksia. Jokaisen pelin parhaat saivat pienen palkinnon. Tavoitteena oli koota rahaa seurakunnan diakoniatoiminnan hyväksi, johon tarkoitukseen myytiin myös arpoja, ja myynnin jälkeen arvottiin siihen tarkoitukseen hankitut voittoesineet. Aivan normaalia ompeluseuratoimintaa se siis oli, sisällä naiset kutoivat, vanhemmat miehet juttelivat muuten vain keskenään, mikäli olivat mukaan lähteneet. Enimmältä osin se oli naisten toimintaa, nuorisoa veti puoleensa lähinnä vain tikanheitto ja fortunapeli. Oikein en tuntenut kuuluvani kumpaankaan joukkoon. Heitin jonkin kerran tikkoja, muutaman kerran pyöritin fortunapalloja, kuuntelin vanhojen miesten juttuja, jotka minua ovat aina kiinnostaneet. Naisetkin juttelivat, enimmäkseen keskenään, mutta myös samassa huoneessa istuneiden miesten kanssa. Kuuntelin heidän keskusteluaan, joskus sain tarjota käsiäni vyyhtitelineeksi jollekin, joka halusi keriä lankavyyhtensä keräksi. Kevään ja alkukesän aikana kävin niissä ompeluilloissa, juhannuksen jälkeen vähemmän.

 Ensimmäiseen ompeluiltaan liittyy eräitä tapahtumia, jotka seurasivat minua muutaman seuraavan viikon aikana. Jutellessani ulkona nuorten kanssa, sanoin jotakin sellaista, jota he joko eivät ymmärtäneet, tai ainakin muutamat heistä sanoivat niin. Ihmettelin sitä ja kerroin halunneeni sanoa aivan ula selkeydellä. ULA aaltoradiot olivat silloin uusi ilmiö ja huomattava selkeys aiempiin pitkä- ja keskipitkäaaltoisiin radiolähetyksiin. Sellaiseen uuteen radioselkeyteen siis vertasin sanomaani. Siitä sain melkein koko kesän ajan kestäneen ula-asentajan puhuttelu- tai kiusoittelunimen paikallisten nuorten keskuudessa. Oikein en nimestä pitänyt, mutta ajattelin sientään sietää sitä ja laskin leikkiäkin siitä. Kaiketi puhuin jotain muutakin hauskaa, ainakin tilannekomiikkaa, koska sain aivan tahtomattani ainakin nuoret nauramaan.

  Muutamia viikkoja minua askarruttanut tapahtuma oli, kun muuan Ahti Rantakare nimellä esitäytynyt poika antoi minulle tytön kuvan, kertoen kyseisen tytön pyytäneen häntä kuvan minulle antamaan. Koskaan en saanut tietää, toimiko Ahti omasta aloitteestaan, vai oliko häneltä sitä todella pyydetty, ja kuka oli pyytänyt, kenties joku kiusanhaluinen henkilö. Kaukaa näyttäen Ahti esitteli tytön, mutta varoitti menemästä puheille toisten nähden. Uskovaista tyttökaveria kyllä kaipasin, ja vaikka en tiennyt kyseisen tytön elämästä ja uskosta mitään, ajattelin vaivihkaa selvittää asiaa. Tyttö meni muiden nuorten mukana ja katosi saman tien, joten selvittämättä se sinä iltana jäi. Myöhemmin kuulin läheisellä työväentalolla järjestettävästä osuuskaupan juhlasta, ja kun sain tietooni hänen sinne menonsa ja tanssinkin ajaksi jääntinsä, asia oli minulle selvä. Sitä kyllä mietin, että pitäisikö asiasta jotenkin kertoa hänelle, mutta sopivaa tilaisuutta ei tullut, eikä hän ilmeisesti sellaista halunnutkaan. Saattoi Rantakareen serkusten kiusoittelu Hevosjärven kioskilla enemmänkin häntä harmittaa, ja kuten olen myöhemmin miettinyt, karkottaa häneltä mahdollisen ihastuksen. Kun sitten muutimme usean kilometrin päähän Hevosjärveltä, jäivät kioskilla käyntini vähiksi, Koivulahden kauniissa maisemissa viihdyin hyvin ja mainioon rantaan oli ilo iltaisin pulahtaa, keskiviikkoisin saunan jälkeen erityisesti.

 Seurasin Keskisuomalaisesta Viitasaaren seurakunnan tietoja, toivoin seuroja lähistölle, olihan Viitasaarella kaksi uskovaisiksi tietämääni pappia. Seuratietoja en alkukesällä löytänyt, ompeluiltoja kyllä, ja niissäkin vieraili joskus seurakunnan pappi. Ompeluiltoja oli ainakin Tamma-ahon ja Hevosjärven taloissa, mutta Simolaa tai Auvo Telkkiä en niissä tavannut.

 Istuin parakin pääikkunan edessä ja ihailin keväisen kauniin poutaisen illan maisemaa. Rautatie siihen näkyi, näkyi peltoja Hevosjärven takaa, mutta pieni järvi kätkeytyi pienen kumpareen taakse. Mietin että vaikka maisema oli kaunis, vielä kauniimpi se olisi sitten, kun läheisiin koivuihin puhkeaisivat lehdet. Ajattelin kyllä, että sitä aikaa en ehkä siinä näkisi, mutta olihan meille luvattu vielä kauniimmat maisemat Koivulahden parakeilla. Niillä parakeilla oli silloin vielä entisiä miehiä, joille oli edessä siirto muualle. Vaikka talven työskennelleitä miehiä siirrettiin muualle, tai he omasta aloitteestaan lähtivät vapaille työmarkkinoille, tuli sinne jatkuvasti uusiakin miehiä. Niitä uusia miehiä oli jo majoitettu Koivulahteen.

 Perjantain aamupäivällä tuli työpisteeseemme niitä uusiakin miehiä, Koivulahden risteyksestä heidät kyytiin otettiin. Aamupäivällä olin vielä tasaamassa pohjaa kiskotukselle, iltapäivällä jäin harakan jälkeen oikomaan kiskotusta ja sen pohjaa tarkemmin. Kannoimme puita liejukkoihin ja monttupaikkoihin ratapölkkyjen alle, oioimme kiskotusta myös vaakasuorassa suunnassa. Rautatietyöläisten termeillä saalasimme ja rekkasimme, en tällä hetkellä muista, kumpi oli vaakasuoraa mutkien tasoittamista, kumpi ristiheittojen korjaamista, enkä saanut selityksiä herra Googleltakaan. Lauantaina aloitimme työt aamulla kuuden aikaan, siten saimme päivän päätökseen aiemmin ja pääsimme äitienpäivään valmistautumaan. Olin taas rautaroikan jäljessä oikomassa ja tasaamassa kiskotusta alustavaa liikennettä varten. Kiviä ja kivimurskaa laitoimme pölkkyjen alle monttupaikkoihin, siinä päivän työn kuva.

  Äitienpäivä 

  Pääsimme ajoissa lähtemään lauantaina, kuljetusjunassa pääsin kirkonkylään, jossa maksoin lopun pyörän korjauslaskusta, ostin tavaraa kaupoista, muiden muassa äidille kortin ja äitienpäivälahjaksi saippuan koteloineen ja leikkuuveitsen. Ohtolasta hain tyynyni ja peittoni, Muurasjärvelle matkustin Siloman linja-autossa, loppumatkan kotiin kävelin.

 Normaaliin äitienpäivän tapaan teimme aamutoimet, hoidin lehmät ja lypsin, taisivat veljet huolehtia aamukahvin keitosta, me lapsethan emme silloin kahvia juoneet. Muutenkin autoimme äitiä niissä töissä, missä osasimme. Koululla järjestivät yleiseen tapaan äitienpäiväjuhlan, jossa äiti kävi. Me lapset pysyimme kotona ja valvoimme kotia ja kotieläimiä, joita hoidimme iltapäivälläkin. Ajelin tosin pyörälläkin päiväsydämen aikana, mutta myös valmistelin lähtöä aamuvarhaiseksi, pakkasin ja lepäilin.

 Uusi työviikko

  Maanantaiaamuna 20 minuuttia vaille neljän, lähdin polkemaan kohti Pihtipudasta, jonne asemalle saavuin hiukan ennen kuutta. Vein polkupyöräni ja tavarat junassa, jätin ne ohi mennessä Hevosjärven parakeille, mutta jatkoimme saman tien työpisteeseen, jonne ehdimme töiden alkuaikaan, seitsemäksi. Muut Muurasjärven miehet saapuivat työmaalle vasta puolen päivän aikana. Koko päivän olin tasaamassa ja oikomassa kiskotusta alustavasti, pitkästi etenikin kiskotus päivän aikana. Toisen pään kiskotuksen kuulin olevan parin kilometrin päässä, mutta siellä kuulemani mukaan oli vaikeuksia työssä, penkan luhistumia ja muitakin hankaluuksia, avovettäkin luhistumien alla. On silti vain ajan ja paikan kysymys, milloin ja missä kiskotukset kohtaavat toisensa.

  Maanantain iltana katsoin seutua polkupyörän satulassa istuen. Aivan huviajeluna kävin Huopanankosken risteyksessä, palatessa katsoin eräässä salmessa tukkinippujen uittoa. Seurasin keluamista sillan läheisyyteen ja sitten sillan alitse. Keihärinkosken sillalla yritin runon kirjoittamista, samalla katsoin veden leikkiä koskessa. Tiistaina ja keskiviikkona olin vuoroin kiskotuksen jäljessä toppaamassa, välillä taas siirryin eteen tasaamaan pohjaa kiskoille. Talven ja kevään aikana tehty koneellinen tasaus ei ollut lähelläkään sopivaa. Siksi asetimme puita ja kiviä monttupaikkoihin ja kallistuneissa kohdissa alempaan reunaan, siten koetimme saada pohjan sopivaksi kiskotukselle. Siitä huolimatta kiskot saattoivat asennuksen jälkeen jäädä paikoin roikkumaan siten, että pölkkyjen alla oli ilmaa. Sellaisiin kohtiin laitoimme sopivia kiviä tai puita niin, että kiskotus lepäsi tukevasti maahan. Sen jälkeen siihen saattoi ajaa sorajunalla ilman, että raskaat vaunut painollaan väänsivät kiskoja toivottomille mutkille. Junalla ajetun soran avulla kiskotus aikanaan oikaistiin oikeaan asentoonsa ja tarvittavaan kaltevuuteen kaarteissa.
  
Kirkas ilma, viileähkö tuuli, melko voimakas. Siinä vapunpäivän ilma, aamutyöt on tehty, Jumalanpalveluksen kuuntelimme. Äiti lähti Leppäselle, Vilhokin lähti juuri ajelemaan, pikkupojat ovat pyhäkoulussa. Sangen tavallinen sunnuntainen tilanne on siis sunnuntaisille kirjoituskerroille. Nyt ei ole erikoisempaa asiaa, tuuli vinkuu nurkissa.

 Sellainen oli tunnelma kotona toukokuun ensimmäisenä päivänä. Toki tein silloin kotitöitä illallakin, mutta maanantaiaamuna varhain oli edessä lähtö. Piti kiirehtiä kuudelta Pihtiputaalle lähtevään Siloman autoon, joka ehti seitsemäksi Pihtiputaalle. Siellä oli puolisentoista tuntia aikaa hakea Ohtolasta tavaralaatikko ja kävellä Pihtiputaan asemalle, josta ratakuorma-auton vetämä vanha matkustajavaunu vei miehiä työkohteisiinsa. Osa heistä jäi Keitelepohjaan, osa saattoi jäädä pienempiin kohteisiin, minä olin siinä joukossa, joka vietiin Keihärinkosken Hevosjärven parakkialueelle. Saimme hetken aikaa etsiä majapaikan ja viedä tavaramme katon alle, kun kokoonnuimme avoimelle pihamaalle, jossa oli luvattu kertoa itse kunkin työkohde.

 Melkoinen sakki miehiä kokoontui aukiolla, ehkä pari- kolmekymmentä kaikkiaan. Enin osa oli meitä hiljaisia, jotka mieluummin kuuntelimme toisten juttuja, kuin itse niihin osallistuimme. Ehkä meille kaikille ei olisi suun vuoroa liiennytkään, sillä joukossa oli muutama todellinen suupaltti, joiden suu pulppusi ja jauhoi puhetta varmaan nopeammin, kuin toisten korvat ehtivät asiaa kuunnella. Sen päätelen siitäkin, kun huomioni kiinnittyi sivusilmällä erääseen tavallisen näköiseen mieheen, joka useita kertoja lausetta yritettyään lopulta karjaisi kirosanan säestyksellä, suunsa täydeltä sille suupaltille osoitettuna, että eikö täällä muut saa suun vuoroa ollenkaan, ja että minulla on teille asiaa. Siitä karjaisusta hiljenivät kaikki, ja se mies pääsi esittäytymään. Hän oli nimeltään Karttunen, sen työalueen vastaava rakennusmestari, ja hän kertoi minne ja miten meistä kukin työnsä löytää. Minäkin pelästyin sitä karjaisua ajatellen, että siinä taitaa olla melko hankala mies. Ensi vaikutelma kuitenkin petti, mestari osoittautui säyseäksi mieheksi, ja vaikka liikkui enimmäkseen kasvot tiukasti peruslukemilla, saattoi hän joskus hymyilläkin, joka taisi olla harvinaista sen ajan johtohenkilöille ainakin alaistensa seurassa. Lopultakin näin hänet melko harvoin niissä työpisteissä, joissa sen kesän aikana työskentelin.

 Kutemainen on järvi Viitasaaren Keihärinkosken kylässä, mutta myös järven mukaan nimetty liikennepaikka, pysäkki, kuten kansa sitä nimittää, laiturivaihde rautateiden virallisen nimistön mukaan. Hevosjärvi on talo ja pieni järvi Keihärinkosken ja Keitelepohjaan välisen tien varrella, lähelle kyseistä tietä ja rakennettavaa rautatielinjaa oli rakennettu parakkikylä, johon meille osoitettiin lyhytaikaiseksi kerrottu majoitus. Ennen pitkää majoituksemme siirrettäisiin toiseen paikkaan, kunhan sieltä paikat vapautuvat.

  Outoja mutta tuttuja töitä

  Ensimmäinen työ meille neljälle miehelle osoitettiin kiskotuksen edelle, tasoittamaan lapioilla alustaa, jonka päälle ratapölkyt ja niiden jälkeen kiskot asennettiin. Meidät vietiin sinne moottoriresiinalla, sinänsä kätevää, että työn edetessä myös kulkuväylä eteni työkohteeseen. Maanantain illalla kävin tutustumassa lähiseutuun, kävelin ensin 1,5 km Keitelepohjan suuntaan, siten 5 km Keihärinkosken suuntaan ja takaisin. Yhteensä illan kävelyksi kertyi siis noin 15 kilometriä, kohtuullisen erilainen suoritus iltapäivän kestäneen työrupeaman jatkoksi, mutta ainahan minua on kiinnostanut tutustuminen erilaisiin uusiin maastokohteisiin kävellen tai pyörällä ajaen. Kun ei ollut pyörää mukana, kävely oli ainoa vaihtoehto.

 Tiistaina meitä meni aamulla seitsemän miestä tasoittamaan pohjaa kiskotukselle, mutta jo puolen päivän aikana olin yksin sitä työtä tekemässä. Muut miehet olivat lähteneet muualle tai viety muihin kohteisiin. Yksin tasasinkin iltaan asti, illalla lähdin Hirven autossa ja ajoin Ilosjoen parakeille. Nukuin yön parakin jousihetekalla, patjan virkaa hoiti nippu sanomalehtiä. Aamulla menin seitsemän aikana työkaluvarastolle saadakseni Ilosjoen varastokorttini. Paikalla ollut varastoapulainen lähti autolla jonnekin, varastonhoitaja Niskanen tuli paikalle linja-autossa Pihtiputaalta, niin pääsin esittämään asiani. Ilmeni että rautakanki puuttui, oli jäänyt jonnekin tai luultavammin joku oli ”luullut” omakseen, ja niin jouduin sen maksamaan. Kun olin saanut tilini, matkustin linja-autossa takaisin Hevosjärvelle.

 Iltapäivän olin taas työmaallani, tasoittamassa pohjaa ratapölkyille. Työ oli edennyt märälle, liejuiselle alueella, jossa lapiotasoitus olisi ollut vaikeaa. Niinpä ratapölkkyjen alustaksi kannoimme pyöreitä puita, joita olin oppinut kaljuiksi nimittämään, mutta siellä puhuimme teloista, ja tela lienee virallisempi ilmaus sellaisille tasauspuille. Suurehkoa telaa vetäessäni juuttuivat kenkäni liejuun, seurasi äkkipysähdys ja koko miehen kaatuminen. Kauan ei siinä liejussa viitsinyt makoilla, nopeasti nousin pystyyn, mutta liejuhousuisena jouduin lopun päivän työskentelemään. Lopun iltapuolen olin apuna pölkkyjen jakajilla. Sinä iltana emme saaneetkaan resiinakyytiä, vaan pääsimme harakan kyydissä Kutemaisen asemalle, josta oli autokyyditys.

 Kun tuossa tuli mainituksi harakka jonka kyydissä pääsimme Kutemaiseen, on viisainta selostaa se höyrykäyttöinen rautatiellä kulkenut nosturi. En tiedä, miksi ja milloin sellainen nosturi on saanut linnun nimen, mutta melko vanhaa perua nimeäminen varmasti oli. Kyseessä oli siis höyrykäyttöinen laite, höyry kehitettiin polttamalla halkoja tarkoitukseen rakennetussa pesässä. Melkoinen vesisäiliö siinä oli, vettähän kului höyryn kehittämiseen. Vettä ja puita se kävi ottamassa säännöllisesti liikennepaikoilta, minne oli rakennettu pisteitä niiden täydennykseen. Jos nyt oikein muistan, oli harakalla vedettävänä avovaunu, jossa se kuljetti kiskoja ja puisia ratapölkkyjä. Pölkkyjä miehet kantoivat kiskotuksen edelle ja levittivät tasaamallemme pohjalle, johon harakka nosti vaunusta kiskoparin kerrallaan. Olisi ollut mahdollista levittää pölkyt ja kiskot ennalta maakulkuvälineellä, jolloin varsinkin pölkkyjen asentaminen olisi ollut helpompaa. Mahdollisesti niin jossakin on tehty, mutta moneen paikkaan se olisi vaatinut pitkää kiertämistä maanteiden kautta, kun talven tilapäistiet eivät enää kantaneet liikennettä.

 Keskiviikon iltapuolella olin apuna pölkkyjen jakajilla, kun pohja sillä paikalla oli sopivan tasaista. Silloin pääsimme harakan vaunun kyydissä Kutemaiseen, kun jostakin syystä ei tralla eli moottoriresiina tullut meitä hakemaan. Kutemaisessa odotti kuorma-auto, jonka lavalla saimme loppumatkan kyydin Hevosjärvelle. Torstaiaamuna meidät vietiin auton lavalla Koivulahteen, jossa piti odottaa jatkokyytiä. Kohta meidät haettiin takaisin, kun harakka oli mennyt rikki, eikä voinut kiskottaa. Haimme lapiot varastosta ja tasasimme maantien luiskia Hevosjärven parakkien lähellä. Silloin oli tilipäiväkin entisillä miehillä, me uudet emme vielä tiliä sieltä saaneet, mutta monet meistä, minun laillani, olivat saaneet tilin entisestä työstään, se vain piti silloin hakea kunkin työmaan toimistolta tai sen läheltä. Ei silloin tiedetty mitään pankin tai postin kautta maksettavista tilityksistä. Ennen meitä rautatien työssä olleet hiukan mahtailivat ja ilkkuivat meille, jotka emme sinä päivänä tiliä saaneet. Osaltani vastasin, että Ehei, eihän nyt tiliä ollut.