Hevosmieheksi?

Päävartion ohi kulkiessani olin nähnyt sotilaan kävelevän pääportin ja päävartion noin 50 – 100 metrin mittaista aluetta. Sitä sanottiin opasvartioksi ja se toimi vuorokauden kaikkina tunteina. Minä sain tehtäväkseni kaksi kahden tunnin vuoroa yön aikana kiertävänä vartiona kasarmialueella. Muu aika meillä oli vapaata, mutta päävartiosta ei saanut poistua. En ollut pannut merkille asetta ennen kuin meistä lokakuussa menneistä muodostettiin vartio ja jouduimme vastaavaan tehtävään. Meille annettiin muistaakseni 10 patruunalla ladattu konepistooli aseeksi, varmistettuna se oli olallamme vartiovuoron aikana. Asiaan kuuluvan opastuksen saimme komppaniassa ennen vartioon lähtöä, konepistoolin toiminta opetettiin lyhyesti, samoin käyttäytyminen vartiopaikalla.

Kun kiertävän vartion miehillä oli runsaasti vapaata aikaa, käytin osan siitä kirjoittamiseen. Muistelin päiväkirjaani ennen joulua ollutta, erään lauantai-illan "katujyrä" nimellä tunnettua järjestyspartiovuoroani. Se oli tavallaan mielenkiintoinen ilta, vaikka vapaaehtoisesti en olisi sellaisiin paikkoihin mennyt, joissa jouduin sen illan aikana ryhmän mukana käymään. Silloin tarkkailimme iltalomilla olevien sotilaiden käyttäytymisiä, siinä mielessä esivallan edustajana menin mukana. Samalla näin pienen palan sitä maailman menoa, josta äiti ja kaikki uskovaiset olivat varoitelleet. Aiheellisiksi totesinkin kaikki ne uskovaisten huolen ilmaisut ja selvät kiellotkin, joiden parissa olin nuoruuteni viettänyt.Muuten oli kiintoisaa kiertää autossa eri puolilla kaupunkia ja nähdä sitä tohinaa, mikä siellä vallitsi.

En ollut koskaan ymmärtänyt, mitä iloa mahtaa olla tanssissa. Kun sitä omin silmin näin, vahvistui kummastukseni, että aikuiset ihmiset malttavat moisella tavalla aikaansa tappaa. Tunnelma vaikutti takaa katsoen perin tympeän näköiseltä, eikä tanssikaan näyttänyt mitään iloa olevan. Melkein kaikki joille olen joutunut tanssista puhumaan syntinä, ovat yrittäneet sitä jotenkin puolustella. Varsin yleinen on ollut väite, että siinä on terveellistä liikuntaa, jopa opettajat kansakoulussa esittivät sitä näkemystä. Kun olin nähnyt sitä yleisötanssia Kuopiossa, en voinut sitä kovin liikunnalliseksi sanoa. Ei tarvitse Jumalan lapsen lähteä moisiin tilaisuuksiin aikaansa kuluttamaan, eikä muihinkaan epäjumalien palveluspaikkoihin. Niistä saisi Pyhää Henkeä povellaan kantava vain syyttävän omantunnon.

Maailman lapset erehtyvät siinä, kun olettavat uskovaisten elämää aivan ilottomaksi. Vaikka meillä onkin suru ja murhe aina tarttuvasta synnistä, on meillä suuri ilo aina uusiutuvasta Jumalan armosta. Saamme ja osaamme iloita myös monista tavallisen elämän iloisista hetkistä, vaikka syntiä haluamme välttää Jumalan armon opastamina.

Komppania väljenee

Kolme tai neljä poikaa oli komennettuna alokasajan ensi viikkoina varusvarastolla, he verkon kudonnan taitaneet kutoivat naamiointiverkkoja kypäriin. Mahdollisesti heidän komenuksensa olisi kestänyt kauankin, mutta eräällä käskynjaolla ylivääpeli ilmoitti, että heidän täytyy jäädä normaaliin palvelukseen, sillä normaali sotilaskoulutus täytyy heidänkin saada.

Komppania väljeni huomattavasti, kun miehiä lähti loppiaisen jälkeen eri komennuksille ja vanhemmat alikersantit ja kokelaat siviiliin. Siviiliin lähtijöiden loppusotaharjoitushan käytiin ennen joulua, mutta joulun pyhien jälkeen he lähtivät. 10.1.1962 lähtivät vanhemmat alikersantit aamuyöllä ja kokelaat päivän lähtöjuhlassaan vänrikeiksi ylennettyinä, osa alikersanteista ylennettiin kersanteiksi, mutta uusissa arvoissaan he eivät meitä päässeet komentamaan. Muistini mukaan ryhmäni johtaja Teppo Taskinen lähti kersanttina, meillä siis vaihtui johtaja ryhmässämme, joka kutistui muutenkin.

Sen lisäksi että osa sotamiehistä oli komennettu aliupseerikouluun, lähti eri kokoisia ryhmiä muihin yksiköihin komennuksille. 9.1. illalla lähti muutamia sotamiehiä Haminaan Reserviupseerikoulun käytännöllisiä töitä tekemään.

Sotilasmuistiostani: 9.1.-62! Aamulla kun sä heräät, konstaa ei näy missään enää... Ehkä kuivaushuoneessa?? Ei ku siviilissä. Siviilimies S. Halla-aho

Aamulla kun sä heräät, ruotuväkikaverias et nää enää, sillä hän on lähtenyt komennukselle Haminaan. Reino Karhu.

Sinnehän menivät.

Iltalomista

Normaalit iltalomapäivät olivat keskiviikko, lauantai ja sununtai. Kuopiossa piti jokainen iltaloma anoa erikseen, ja komppanian päällikkö sen myönsi ellei todennut estettä lomalle. Muistini mukaan loma alkoi kello 18.00 ja jatkui kello 24 asti, lauantaisin keskiyön yli kello 01.00 asti. Periaatteessa tunnettiin yölomatkin ja ylimääräiset iltalomat muina päivinä perustellusta syystä, mutta en tiedä kenenkään sellaista anoneen saati saaneen. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta anoin ja sain kaikki mahdolliset iltalomat, lomakohteenani oli lähellä kasarmia sijainnut Rauhanyhdistyksen talo, jossa oli ompeluilta keskiviikkoisin, seurat lauantain ja sunnuntain iltoina. Iltalomalle lähtöä edelsi iltalomatarkastus, jossa katsottiin lähtijän vaatteiden ja varusteiden kunto sekä, että kaupungilla tarvittavat varusteet olivat mukana ja kunnossa. Ainakin hyvä nenäliina piti olla, eikä kaksikaan sellaista ollut pahaksi. Tulitikkuja piti olla jokaisella, vaikka ei itse niitä tarvinnut, saattoi kaupungilla kohdata jonkun tupakoitsijan, jolle piti tarjota tulta. Erikoisesti sotilasarvossa ylempänä olevat piti siinä ottaa huomioon, tosin en koskaan sattunut tilanteeseen, että joku olisi ollut tulta pyytämässä.

Komppaniassamme olivat iltalomatarkastukset asiallisia, kukaan vuorossa ollut päivystäjä ei sortunut asiattomuuksiin, kuten jossakin kiväärikomppaniassa oli kuulemani mukaan sattunut. Kerran sain poistumiskiellon huonon vuoteen vuoksi. Itse en siinä erityisen huonoa havainnut, mutta kersantti Tainiola oli eri mieltä ja antoi yhden illan poistumiskiellon. Meillä oli vuoteiden sijausohje vaihtunut. Kun aluksi vedettiin päiväpeitto suoraksi ja tyyny sen päälle, uuden ohjeen mukaan piti tyyny jättää päiväpeiton alle, eikä peiton asettaamiseen saatu tarkempaa ohjetta. Kun tyyny veti päiväpeiton mutkalle, oli vaikeaa niiden mutkien oikaisu. Vasta myöhemmin Helsingissä sain paremman mallin päiväpeitolle, Kuopiossa selvisimme lopulta kohtuullisesti, kun opimme enimpiä peiton ryppyjä oikomaan.

Rauhanyhdistyksellä kohtasin muutamia kantahenkilökunnankin edustajia, ja kun yritin erästä puhutella kuin esimiestä, hän torjui sen sanoen, ettei täällä olla niin virallisia. Kaupungilla kävellessä toki piti jokaista korkeampiarvoista tervehtiä nostamalla oikea käsi lakin lippaan tai suikan etuosaan. Se oli ja on tervehtimistä, ei suinkaan kunnian tekemistä, kuten olin siviilissä virheellisesti asian kuullut. Ompeluiltojen arvontoihin osallistuin yleensä yhden tai muutaman arvan ostamalla, kerran voitin narutuksessa kenkäpussin, jossa aloin säilyttämään kirjoitustarvikkeitani.

Silloin tällöin sain kyläkutsuja seurojen jälkeen, tosin en aivan joka kerta. Eräs kasarmin lähellä asunut nuori mies kutsui kotiinsa kertoen, että esittäisi mielellään yleisen kutsun, mutta hänen pieneen asuntonsa ei mahtuisi koko suuri nuorten joukko. Siksi hän pyysi että kävisin silloin, kun ei ole yleistä kyläkutsua, mutta en ehtinyt saada aikaa vierailuun kun sain siirron pois Kuopiosta. Kolme iltakylää olen päiväkirjaani merkinnyt, niistä lauantaina 20.1. iltaa olen arvioinut merkittävimmäksi. Jossakin ampumaradan takana Savolaisella silloin iltaa laulaen ja keskustellen vietimme. Aiemmat olivat ennen loppiaista Vuorikadun osoitteessa ja Itkonniemessä ennen joulua.

Sunnuntaina 21.1. oli seurat Rauhanyhdistyksellä, piti olla kahden puheen seurat, mutta Juuso Markkasen sairastuttua oli vain yksi, Eino Rouvisen puhe. Iltaseurat peruutettiin puhujien puutteen vuoksi, pidettäisiin vain lauluseurat. Monista yrityksistä huolimatta laulaminen ei ottanut illalla onnistuakseen, siksi ne muutamat harvat, jotka olivat tulleet, lähtivät pois. Lopulta kuitenkin muutama tyttö lauloi harmoonin säestyksellä useita lauluja, lauloivat lopuksi iltavirrenkin, mutta silloin olivat enimmät lähteneet pois. Menikö sitten ilta pilalle? Ehkä Jumala silläkin tavalla tahtoi sanoa meille mukavuutta rakastaville jotakin. Kuinka helposti arvostelemmekaan seurojenkin onnistumista sen mukaan, miten paljon siellä on väkeä. Ja kuitenkin: "Missä kaksi tai kolme kokoontuu..." Jumala tosiaan haluaa joskus näyttää, ettei mikään ole meidän vallassamme, eikä mikään onnistu ellei sitä itse taivaan Herra tahdo.

Ei epäonnistunut sekään ilta sille, joka sai uskossa matkaa tehden levolle käydä. Ehkä tulee tappioita joskus, kun Herra karsii meistä pois kaikkea sitä, mikä on meistä itsestämme. Niiden omien ansioiden täytyy tulla meille tappioiksi, että saamme omistaa täydellisen Jumalan armon ja niin vaihtaa tappiotilin voitolliseksi. Niin Jumala vaihtaa tappiomme voitoiksi, ei meidän hyvyytemme tähden, vaan Poikansa ansion perusteella. Epäonnistuneita iltoja vietetään siellä, mistä puuttuu Jumalan Pyhä Henki. Olkoon se sitten julkisen jumalattomuuden tai väärän jumalisuuden vallitsemissa epäjumalien palveluspaikoissa. Kaikissa niissä vallitsee sama rietas henki, joka vahvistaa kansojen massoja helvetin tiellä.

Ei ole syytä armolapsella epäillä Jumalan rakkautta, vaikka joskus tuntuu seuratilaisuus, jolta odotti paljon, menevän aivan myttyyn. Ei meidän autuutemme, eikä kenenkään, perustu ulkonaisesti onnistuneisiin seuroihin tai muihin tilaisuuksiin. Parhaatkaan tunteet eivät meitä pelasta, autuus on vain Kristuksen lunastustyössä, pelastus siinä, että synnit ovat anteeksi annettu ja uskottu. Sopii edelleen uskoa syntinsä anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.

Etäisyysmittausta

Erääksi pakkasiltapäiväksi meille oli ilmoitettu etäisyysmittaukseen tutustumista ja harjoittelua. Menimme siis jonnekin Puijon mäen lähettyville optisen etäisyysmittarin kanssa. Aluksi harjoittelimme askelparimittausta ja etäisyyksien arviointia näköhavaintojen vertailun avulla. Lopulta joukkueen johtaja viritti optisen mittarin ja saimme kokeilla sitä alustavasti. Lähellä oli kappelin torni, jonka ristiä käytimme mittauksen kohteena. Vuorollani pääsin minäkin tutustumaan mittauksen periaatteeseen ja käytäntöön. Vaikutti selvältä kun nappuloita pyörittäen sain kaksi ristin kuvajaista toistensa kohdalle ja sen jälkeen taulukosta luin numeerisen etäisyyden.

Mittauksen harjoittelu pakkasella oli sen verran kylmää puuhaa, että kun Pajari ilmoitti tauon paikalla, emme suinkaan levänneet vaan aloimme liikehtiä lämmintä saadaksemme. Lopulta juoksimme hippasilla loppuajan kaikki, joukkueen johtaja muiden mukana. Melko sympaattinen kuva jäi siitä ylikersantista muutenkin. Hän kertoi siinä, että hänen aamunsa maastokohteissa ovat vähissä. Hän menee Kajaaniin varusvarastolle, jonne prikaati muuttaa myöhemmin, mutta hän menee ennakolta järjestelemään varastoja ja ottamaan uuden tehtävänsä vastaan.

Eräs Pajarin viimeisistä päivistä kanssamme oli, kun ahkeroimme Puijon rinteillä harjoitellen liikkumista suksilla ja kuormatuilla ahkoilla. Siellä Pajari kertoi aikaisemmista kokemuksista samassa maastossa. Hän kertoi vanikan palaneen, kun pojat ahkeroivat kuormien kanssa, ja että sen huomasi jonon hännillä.

Hevosmieheksi?

Komppaniassa kysyttiin hevosista kiinnostuneita siirrettäviksi esikuntakomppaniaan ja talleille hevosia ajamaan ja hoitamaan. Minua kiinnosti kovin pyytää siirtoa, erityisesti kiinnosti luvattu mahdollisuus päästä kengityssepän oppiin. Esikuntakomppaniaan en kuitenkaan halunnut, vanhaan vetoiseen kasarmiin ja kylmän pesuveden seuraan, kun meidän PstK oli ainoa Kuopion kasarmeista, jonne tuli lämmin vesi ja jossa sai ottaa lämpimän suihkun halutessaan. Jos olisin tiennyt, että muutaman viikon kuluttua prikaati siirtyy Kajaaniin uusille kasarmeille, tai jos olisin ollut varma pääsystä seppäkouluun, olisin varmaan harkinnut siirron pyytämistä vielä kerran jos kahdestikin.

Oli meidän komppaniassamme ainakin yksi sotilas, joka halusi siirtoa ehdottomasti. Se romanimies, joka oli syksyllä kaivanut joukkueen syvimmän poteron lainalapiolla ja harmitellut, kun ne ennen kasarmille lähtöä piti peittää, sanoi että kunhan vain pääsee pois tältä kasarmilta ja tästä komppaniasta. Kun muutamat kaverit sitten kysyivät häneltä, että oletko joskus ajanut hevosta, Seppo vastasi että en. Kaverit jatkoivat kyselyään, että osaatko valjastaa hevosta, Seppo vastasi siihenkin kieltävästi. Kysymykseen, miten luulet selviäväsi valjastuksesta ja ajosta, Seppo totesi että eiköhän sieltä löydy joku joka osaa neuvoa. Niin siinä sitten kävi, että Seppo pääsi haluamaansa hevostyöhön, mahdollisesti valitsijat olivat päätelleet, että mustalainen jos kuka on omiaan hevosta hoitamaan ja ajamaan.

Parisen viikkoa sen jälkeen oli joku kaveri nähnyt Sepon päävartiossa opasvartijana. Kertoi hänen kävelleen sitä pientä välimatkaa ja heitelleen lumipalloilla kadulla kulkevia tyttöjä. Muutama päivä sen jälkeen olivat nähneet Sepon kaupungilla katujen risteyksessä, hevosen seistessä etujalat ilmassa kärryjen edessä. Myöhemmin näin Sepon itsekin, kun Neulamäen vartioviikolla Seppo toi meille ruokaa hevosta ajaen, silloin hänellä ei ollut lainkaan vaikeuksia eläimen käsittelyssä. Sitä olen miettinyt, että saiko Seppo tallin hankalimman hevosparin hoitaakseen, ja jos sai, niin oliko tietoisesti annettu vai vahingossa saatu.

Neulamäessä vartiomiehenä 

Sain tammikuun viimeiseksi viikoksi komennuksen vartioon Neulamäen varikolle, meitä oli neljä sotamiestä, vartiopäällikön apulainen Matilainen, Mehtonen, (Unto?) Puustinen ja minä. Vartiopäällikkön tehtävää hoiti alikersantti Riikonen, joka kertoi olevansa Viitasaarelta. Kun kerroin olleeni Viitasaarella samuttamassa veturin kipinästä syttynyttä tulipaloa, kertoi Riikonen olleensa saman palon sammutuksessa Viitasaaren palokunnan mukana. Hän muisti höyryveturin putoamisen kiskoilta, ja niin varmistuimme kyseessä olleen saman palon.

Saimme autokyysin varikolle, jossa meidät otti vastaan palkattu siviilivartiomies, ja antoi opastuksen tehtäviimme. Illan, yön ja aamun tunteina meidän tuli kiertää maastossa reitti, jonka opastaja neuvoi meille päivän valossa. Alueen eri puolille oli sijoitettu kiinteitä puhelimia, joista piti ottaa yhteys vartiotupaan, jossa vartiopäällikkö merkitsi pöytäkirjaan soittopaikat ja -ajat. Niin pysyivät vartiotuvassa selvillä, missä vartija kulloinkin kiertää ja onko siellä ilmennyt ongelmia. Vartiopäällikkö ja muut tuvassa kulloinkin aikaansa viettävät sen lisäksi, että pitivät päiväkirjaa alueen tapahtumista, huolehtivat pääportin vartioinnista ja avaamisesta silloin, kun joku pyrki portista varikon alueelle. Ennen portin lukon avaamista kuului varmistaa, että tulijalla oli asianmukainen lupa päästä varikkoalueelle. Ilman lupaa ja sen näyttämistä alueelle ei saanut päästää ketään. Vaikka kenraali pyrkisi päästä ilman lupapaperin näyttämistä, hänelle kuului vastata vain, että herra kenraali, meillä on velvollisuus vaatia kirjallisen luvan näyttämistä ja myös vaadimme.

Asian varmistukseksi siviilivartija kertoi nimettömän tapauksen, miten koku majurin tai everstin arvoinen oli vuosia aiemmin vaatinut päästä portista vedoten sotilasarvoonsa, oli jopa uhannut tehdä kantelun asiasta. Kun vartija ei ollut päästänyt pyrkijää vedoten luvan puutteen lisäksi hänen humalatilaansa, oli sisälle pyrkinyt tehnyt uhkaamansa kantelun. Seurauksena oli kuitenkin, että kantansa pitäneelle sotilaalle myönnettiin kuntoisuusloma. Meille kerrottiin myös, että osalla alueesta vartioivat koulutetut koirat, jotka vahingossa irti päästessään saattavat olla vaarallisiakin. Saimme ohjeen miten käyttäytyä, jos koira sattuu pääsemään irti tai jos kierroksellamme vahingossa kävelisimme koirien alueelle. Hän esitteli alueen palosireenin toiminnat ja miten toimia jos se alkaa soimaan. Keskellä päivää on koesoitto, joka ei aiheuta meille toimintaa, mutta jos soitto kuuluu muina aikoina, meidän tulee toimia tilanteen edellyttämällä tavalla. Saimme ohjeet siihenkin tilanteeseen, jos alueella syttyisi tulipalo tai tapahtuisi räjähdysonnettomuus. Silloin tulisi antaa hälytys painamalla tuvan seinällä ollutta hälytysnappia, ja ellei siitä sireeni alkaisi soida, käsin pyöritettävällä varasireenillä. Meitä kiinnosti kuulla sen käsisireenin ääni edes kerran, ja kun emme väärän hälytyksen pelossa voineet pyörittää sitä muulloin, varauduimme eräänä päivänä ison sireenin koesoiton ajaksi, jolloin sireenien äänet kaukaa kuunnellen sulautuivat toisiinsa. Me sentään saimme vaikutelman myös sen veivattavan laitteen äänestä.

En tainnut olla ensimäinen kiertäjä, koska kierrokseni alkoi pimeän aikana alueella, jonne siellä täällä olleet katuvalot heijastivat aavemaista valoaan. Alussa heijastui vähän auringon valoakin, kun vartiopolku kiemurteli lumisen mäen rinteellä, jossa oli yksi tai kaksi puhelintakin. Mäen alla alkoi aurattu tieosuus, alussa valaistu mutta kun olin kävellyt melkoisen matkan valotonta tietä, alkoi korvissani soida vihellys jonka päättelin koiran juoksulangan sirinäksi. Oletin joutuneeni koirien vartioimalle alueelle ja käännyin takaisin. Nopein rauhallisin ja pitkin askelin löysin tien penkasta heikon lumipolun, josta vartioreitti jatkui taas auraaamattomia teitä ja polkuja. Kovin kauan en ollut harhatiellä ollut, koska vartiotuvalla eivät pitkästyneet, vaan aivan oikealla ajalla sain ilmoituksen sinne soitetuksi.

Eräänä tuulisena yönä pimeän alueen rajalla virittyi tarkkaavaisuuteni kummaölliseen narahteluun. Heiluttaako tuuli jotakin väljää varaston ovea, vai onko joku tunkeutumassa varikon alueelle. Hetken kuuntelin ääntä, lopulta vakuutuin että tuuli ja ovi ääntä aiheuttavat. Ihminen tai eläin ääntävät satunnaisin välein, tuollainen säännöllisin välein toistuva on tuulen aiheuttamaa. Niin saatoin jatkaa kierrostani, enkä myöhemmillä kierroilla havainnut mitään epätavallista. Viikko sujui lopulta mukavasti, vaikka yöt olivat epäsäännöllisiä katkaistavan unen vuoksi, sai päivällä sentään levätä, vaikka päiväuneen tottumattomana en juuri uneen asti päässytkään. Lukemiseen ja kavereiden kanssa keskustellen päivät sujuivat mukavasti. Aamuisin kävimme vuoroin portilla päästämässä sisään pyrkiviä palkattuja siviilityöläisiä, jotka auliisti näyttivät pääsykorttinsa, ja kun opimme heidät tuntemaan, uskalsimme päästää muutenkin. Päivisin oli sisään pyrkijöitä harvemmin eikä kenenkään kanssa ollut vaikeuksia.

Vartioviikon lopulla, liekö ollut viimeinen tai toiseksi viimeinen ilta, kävi vartiotuvalla noin tunnin välein kaksi päivystävää upseeria. Muistanenko oikein, että ensin kävi prikaatin päivystävä upseeri, en muista oliko hän majurin tai everstin arvoluokkaa, upseeri kuitenkin. Seurasin sivusta kun hän kysyi kiertävän vartijan sen hetken paikkaa ja kun vartiopäällikkö sen viimeiseen puhelumerkintään perustuen kertoi, minkä puhelinten välillä mies sillä hetkellä kiertää. Sillä upseerilla ei ollut merkittäviä moitteen tuvan siisteydestäkään eikä järjestyksestä, ja niin hän kirjoitti hyvän lausunnon kellonaikapäiväyksineen tuvan vartion päiväkirjaan. Melko pian upseerin lähdettyä soi porttisireeni uudelleen ja portilla odotti sotilasvirkamies päivystävän upseerin lätkä rinnallaan. Kyseessä oli asevarikon päivystävä upseeri. Tuvan päiväkirjaan katsomatta hän alkoi etsiä puutteita tuvan siisteydestä ja löysikin niitä. Aivan ei ollut eräät muutkaan asiat hänen mieleensä, mutta kun aikoi kirjoittaa moitteista tuvan päiväkirjaan, näki siitä tuntia vanhemman, sotilasarvoltaan korkeamman myönteisen lausunnon, ei alkanut sitä muuksi väittämään vaan totesi lyhyesti yhtyvänsä edelliseen lausuntoon.

Sotilasmuistiostani: Keljutti kyllä, uni kesken kun jäi. Vaan reissut on reissattu, pääsimme pois.

Nyt kiertävät toiset kaverit, Siellä en enää kierrellä vois.