Iltakylässä

Lauantaina 24.2. oli Helsingin Rauhanyhdistyksellä niin sanotut järjestetyt kanssapuheet, tilaisuus jossa luettiin joku kohta Raamatusta ja keskusteltiin sen pohjalta. Keskustelun jälkeen pääsin ensimmäiseen Helsingin aikaiseen iltakylääni.

Olin käynyt muutaman kerran iltakylässä Kuopion kuukausina, mutta iltakylä nimeä en siellä oppinut. Ajan oloon Helsingissä nimityksen opin, joskin usean kerran olin mukana kylissä ilman, että tajusin olevani ”iltakylässä.” Ensimmäinen varsinainen iltakyläpaikkani oli Pohjois-Haagassa, jossa kävimme nuorten joukolla Matti Vainikaisen asunnolla viettämässä hänen nimipäivänsä iltaa. En muista ketkä sinne pyynnön esittivät, varmaan ainakin Matti itse. Menomatka sujui nopeasti raitiovaunussa, ilta samoin keskustellen ja laulaen. Joillekin kyselijöille sain kertoa nimeni ja kotipaikkani. Kun olin kertonut olevani Muurasjärveltä, esittäytyi eräs tyttö Helinä Pentikäiseksi, Haapajärvellä aiemmin olleen kappalaisen tyttäreksi. Keskustelimme Kassan Martasta, yhteisestä tuttavastamme. Saattoi siellä olla muitakin Veikko Pentikäisen lapsia, mutta muistikuvaa ei minulle heistä jäänyt. En Helinänkään kanssa myöhemmin paljoa jutellut, muihin nuoriin tutustumista hidasti huono henkilömuistini, vaikka muutamia tutumpia heistä ehti talven aikana muodostua.

Kävelimme takaisin kaupunkiin sen muutaman kilometrin matkan, siinäkin ehti jutella yhtä ja toista. Sain kuulla Haagan olleen aikanaan kauppala, joka on liitetty kokonaan Helsinkiin. Ihmettelin myös pitkää katua, Mannerheimintietä, jonka jalkakäytävällä kävelimme. Muuten ihmettelin myöhemmin, etten illan aikana tuntenut minulle usein hankalaa ujoutta. Turhaahan se ujostelu olisikin Jumalan lasten keskuudessa.

Sunnuntaina kävimme sotilasjumalanpalveluksessa Töölön kirkossa, paljoa ei epäuskoisen papin saarna antanut eikä puhutellut. Jäi vaikutelma, että liekö taivastakaan olemassa, saati että miten sinne pääsisi. Kirjoitin päiväkirjaani, että turhaa on saarnasta sellaista odottaakaan, kun elävä taivastoivo ja Pyhä Henki puuttuu julistajalta. Toista oli sitten illan seuroissa Rauhanyhdistyksellä, jonne tosin ehdin hiukan myöhässä, kun olin tuvassani nukahtanut vähän aikomaani kauemmin. Olin oppinut menemään raitiovaunulla Katajanokalta lähelle Fredrikinkatua, ja kun vaunu saapui päätepysäkille samaan aikaan, oli siihen helppo nousta ja nopeuttaa matkaansa. Sen jälkeen ajoin usein sen välin raitiovaunun kyydissä.

Tapasin illan aikana kansanedustaja Jämsenin, joka tuntui ilahtuvan tapaamisestani. Useaan kertaan hän kehotti käymään asunnollaan. Kyseli jopa rahatilanteestani, jossa minulla ei ollut valittamista, olinhan oppinut venyttämään markkoja äärimmäisen tiukasti niin, että niukat armeijan päivärahat riittivät mainiosti tarpeisiini. Myöhemmin Niilo Hintikka, joka opiskeli silloin Helsingissä, kertoi asuvansa Jämsenin kanssa samassa asunnossa ja pyysi hänkin käymään. Minulla oli Niilon antama osoitekin, mutta aikaa käynnille en saanut järjestetyksi.

Seuraavan lauantai-illan kanssapuhetilaisuudessa tapasin sokean puhujan, Matti Kivisen. Hän oli tullut Helsinkiin sotainvalidien vuosikokoukseen, ja hakeutui illaksi sikäläisten uskovaisten keskuuteen.

Hiihtoa meren jäällä

Komppanian vääpeli kertoi käskynjaolla, että saisimme hiihtää armeijan suksilla vapaalla ajallamme, mikäli jollakin olisi siihen halua. Siitähän innostuin, vedin hiihtosaappaat jalkoihini ja etsin suksivaraston. Valitsin sopivat sukset ja suuntasin läheiselle meren jäälle, jossa oli valmiita latuja hiihdettäväksi. Jää oli tasaista, vaikka kaipasin vähän mäkiäkin, suihkivat hyvät sukset lauhan lumen kelissä mainiosti. Useana iltana siellä kuntoani kohotin ja hengitin nautiskellen raikasta meri-ilmaa.

Toinen iltojen ilo koitui vapaaehtoisista lumitöistä. Joku vanhempi kaartilainen vihjaisi kerran, että kannattaa lähteä mukaan silloin, kun vapaaehtoisia kysytään lumitöihin. Niistä saa palkkiona yölomia ja ylimääräisiä iltalomia. Niin sitten menettelin ja useita iltoja niin tuli vietetyksi, se oli monesti mielekkäämpää kuin komppanian varusmiespäällystön arvaamattomien komennusten mukana juokseminen.

Vaihtelevia töitä

Menin maanantaina aamulla varusvarastolle, jossa kannoin puseroita hyllyistä pinoihin, asemalta kävin hakemassa pyykkisäkkejä. Ruokatunnilla kuulin, että minun olisi pitänytkin jäädä aamulla reservin ja vapaa ulkopalveluksesta miesten kanssa komppanian käytävälle. Koska oletin varastokomennuksen jatkuvan, menin tietämättömänä suoraan työpaikalle, jossa tosiaan työtä löytyi. Iltapäivällä olin vähän aikaa ulkona lumitöissä, mutta sen jälkeen varusvarastolla työ jatkui. Tiistaina sain kolmen päivän komennuksen keittiölle, ensin kuorin perunoita, sen jälkeen kahtena päivänä ruokasalissa. Perjantaina tein lumitöitä Kaartin kasarmilla, lauantaina taas varusvarastoa järjestelemässä.

Maanantaina 5.3. sain kolmen päivän komennuksen lähetin tehtävään, olikin melkoisen väsyttävä päivä. Työ ei ollut muuten raskasta, mutta paljot kävelyt päivän aikana ympäri kaupunkia imivät voimia vähitellen. Sinänsä tehtävät olivat mielenkiintoisia, kun piti etsiä aina uusia, ennestään tuntemattomia osoitteita. Oli se kyllä tehokasta kaupunkiin tutustumista, joka jatkuinkin aiottua pidempään, perjantai-iltaan asti. Hoidin pääesikunnan pioneeri- ja ulkomaan osaston lähetin tehtäviä sen viikon ajan. Lauantaiksi jäin taas varusvarastolle järjestelemään.

Työlomalla

Äiti lähetti melkein yllättäen papintodistuksen minulle, ja oli neuvotellut sosiaalitoimistossa, että sieltä lähettivät virkatietä lausunnon työloman tarpeesta. Tein lomahakemuksen hieman epäröiden, koska tiesin loman saannin Kaartista vaikeammaksi kuin rivikomppanioista. Ihme kuitenkin tapahtui, loma myönnettiin. Varmasti olosuhteet kotona vaikuttivat asiaan, mutta eniten siinä oli Jumalan sallimista, eikä ilman sitä lomasta olisi mitään tullutkaan. Anomastani lomasta sen sijaan nipistettiin pois ne päivät, jotka olin ennen joulua kotilomalla. Niiden yhteinen enimmäismäärä kun on rajattu, jos enemmän tarvitsee ja saa, joutuisi ylimääräiset päivät palvelemaan kesällä. En ottanut ylipalveluksen riskiä, sillä tiesin kesäkuussa odottavasta juurikkaiden harvennuksesta. Sain kuitenkin kaksi erillistä lomaa peräkkäin, ensin yöloma, että pääsin lähtemään lauantai-iltana. Sen jälkeen alkoi työloma kotitöitä varten. Lähdin Helsingistä Tampereen ja Haapamäen kautta Pieksämäelle menevään pikajunan vaunuun. Jyväskylän asemalle jäin odottamaan aamulla varhain Haapajärvelle lähtenyttä kiskobussia, joita kansa kutsui lättähattu nimellä. Syytä nimitykseen en tiedä, olisiko ulkoinen, höyryvetureihin verrattuna tasainen olemus siihen vaikuttanut. Ainakin muutamaa vuotta aiemmin vallinnut nuorison lättähattumuoti antoi nimen.

Kiskobussin lähtiessä alkoi päivä sarastaa niin, että jo Laukaassa Kuusan pysäkillä näki selvästi ulos. Lunta oli enemmän kuin Helsingissä, uuttakin tuli Helsinkiä sakeampana pyrynä. En muista miten menin Muuraksesta kotiin, luultavasti kävelin, olihan sunnuntai ja aikaa riitti. Iltapäivä kotona meni kuitenkin lepäämiseen, mutta maanantaina olin virkeä lähtemään metsään. Siellä irrottelin syksyllä kaatamiani sahapuita, lisäksi kaadoin ja katkoin muutamia runkoja. Neljän jälkeen illalla kunnostin kotona työvälineitä, tein varren kirveeseen, tahkosin muutaman kirveen. Tiistaina karsin rankoja Koskelan metsässä, keskiviikkona aamupäivällä myllymatka Reisjärvelle Kannonmaan autolla, jonka jälkeen jäi aikaa kahden sahan viilaamiseen ja polttopuiden pilkkomiseen.

Torstaina kaadoin ja katkoin koivuja sahapuiksi, joita Kivisen Juhani iltapäivällä kelkkoi traktoritien varteen. Perjantaina Hyppösen traktori ajoi puut Turusen sirkkelille sahausta odottamaan. Lauantaina, viimeisenä lomapäivänä vedin kelkalla heiniä pihaan maantien takaa ladolta. Sitten olikin aika lähteä paluumatkalle Helsinkiä kohti, alkumatkalle Muurakseen tilasimme Siekkisen taksin, joka vei paluumatkalla asemalta kuittaamani, Turengista saapuneet sokerijuurikkaan siemenet. Olin katsonut huolimattomasti junan aikataulun ja siksi jouduin odottamaan 2,5 tuntia junan lähtöä. Siihen tuli Kojolan koulumatkallaan Rajahoikan Matti, sisarensa Aino siellä olikin asemalle mennessäni. Heidän kanssaan keskustelin siihen asti, kun juna vei heidät Karhunpiilon suuntaan ja Rajahoikkaan. Niukin naukin olisin ehtinyt käydä tätini Iidan ja miehensä Jukan asunnolla odottamassa, mutta en lähtenyt kävelemään sitä 2,5 kilometrin matkaa. Vaikka tunnin verran olisin ehtinyt kyläilemään, olisi junalle ehtiminen heikosti auratulla tiellä voinut vetää tiukalle. Kun odotin asemalla, ei juna päässyt ohi huomaamatta. Vaikka viileässä huoneessa odottaminen pitkästyttikin, kun kirjoittaminen tai lukeminen olivat hankaloita siinä tilassa, pidin odottamista pienempänä pahana kuin myöhästymistä. Se harmitti kyllä, että kotona olisi ollut mielekästä ja tarpeellista tehtävää, mutta saatoin sentään jotakin muistoja kirjoittaa odotuksen tunteina.

Oli rautateiden juhlapäivä, tuli kuluneeksi sata vuotta Suomen rautatieliikenteen aloittamisesta. Siksi oli Muuraksessa, kuten kaikilla muillakin asemilla Suomen lippu tangossa päivää juhlistamassa. Matka Helsingin suuntaan sujahti ilman pitkiä odotuksia risteysasemilla, mutta koko yö välillä silti meni penkeillä torkkuessa. Varhain aamun sarastaessa sukeuduin Helsingin asemahallista kadulle. Vaikka oli viikon ja vuorokauden hiljaisimmat tunnit, tuntui autojen tohina rauhattomalta viikon hiljaisuuden jälkeen. Vielä suuremman hälinään sukelsin, kun raikkaan kaupunkikävelyn jälkeen avasin komppaniamme oven. Ilmoittauduin palanneeksi lomalta samalla, kun aamuherätyksen saaneet sotilaat harhailivat aamupesulleen. Kumman tunkkaiselta tuoksahti ilma, kun siihen oli sekoittunut kymmenien miesten hengityksessä yön aikana poistunut hiilidioksiini ja muutkin hengityseritteet. Olin vain tyytyväinen, että pian pääsin muiden mukana ruokalaan aamupalalle, jonka aikana komppania tuuletettiin perusteellisesti. Nämä kokemukset osoittivat konkreettisesti tuuletuksen hyödyllisyyden ja kaupunkiliikenteen vilinän. Päivällä nukuin kasarmin vuoteellani monta tuntia, mutta jaksoin sitten illalla lähteä Rauhanyhdistykselle seuroihin.

 

Päivystäjän käytössä

Oli erikoista olla komppanian päivystäjän käytössä, vaikka ei se työtä kummempaa ollut. Loman jälkeisenä maanantaina minulla oli sellainen komennus, kahdesti lakaisin komppanian pitkän käytävän ja puhdistin vartioaseet kertaalleen. Tiistaiksi sain työmääräyksen varusvarastolle, josta melkein aamulla soitettiin pois ja lähetettiin Kaartin kasarmille hakkaamaan jäätä jalkakäytäviltä. Samalla työmääräyksellä, tilapäisenä pihamiehenä, jatkoin kaikkiaan kolmena päivänä. Jään hakkaaminen oli pitkäveteistä mutta välttämätöntä työtä. Muutaman asteen pakkasella sisältä nouseva lämpö sulatti lunta rakennusten katoilta, joilta se kouruja myöten, osin niiden ohikin valui maahan. Jalkakäytäville valunut vesi jäätyi yleensä liukkaaksi ja paksuuttaan kasvattavaksi kerrokseksi. Hakkasimme sitä jääraudoilla, työnsimme jäähileet lumikasaan ja hiekoitimme puhdistetun käytävän.

Perjantaina olin taas päivystäjän käytössä, mutta ehdin puhdistaa vain puolet vartioaseista, kun piti lähteä taas Kaartinkujalle jäätä hakkaamaan, tosin ilman työmääräystä. Lauantaina pääsin sälillä sisätyöhön, puolustusministeriössä siirtämässä kaartilainen Tihisen kanssa konttorivälineitä. Niiden jälkeen pääsimme häkäpönttöauton kyytiin, kävimme SKK:lla nostamassa auton kyytiin pari laatikkoa. Se häkäpönttöauto siinä ihmeellisintä oli, niitä sodan aikaisia kulkuvälineitä oli säilytetty muistona ja opetuskäytössä. Pidin ihmeenä pääsyä sellaisen museoajoneuvon kyytiin.

Iltapäivällä olin komppanian viikkosiivouksessa, jota seurasivat tupa- ja kaappitarkastukset.

Parannuksen armo

Usein iltakylissä, seurojen jälkeisissä ”seuroissa,” oli lämpimiä ja mieltä ylentäviä keskusteluja. Niin oli 25.3. iltanakin, jolloin harmillisen varsinaisten seurojen aikana nukahtamiseni jälkeen pääsin erääseen kotiin muiden mukaan iltaa viettämään ja keskusteluja kuuntelemaan. Silloin siellä kaksi lunastettua sielua pääsi sielunvihollisen kahleista vapaata armon ilmaa hengittämään. Oli siitä ilo paikalla olleilla Jumalan lapsilla, mutta varmasti myös taivaassa enkelitkin iloitsivat tapahtuneesta.

Sitä ihmettelin osaltani vähän myöhemmin, vaikka kuinka usein kävisin seuroissa ja vaikka kiusauksissakin siellä istuisin, aina kuitenkin haluan sinne lähteä. Tarpeeksi ei tunnu saavan Jumalan sanan kuulemisesta.

Kekkosen asunnolla

Maanantaille 26.3. sain työmääräyksen presidentin linnaan, menimme kaverin kanssa sisälle neuvotusta takaovesta. Siellä kuulimme päivän työn laadusta, menisimme Tamminiemeen, presidentin asunnolle mattoja puistelemaan. Huvilaan emme sisälle päässeet, vaan hakkasimme matot ulkona, jonne ne sisältä meille sitä varten tuotiin.

Iltapäiväksi ehdimme taas Kaartinkujalle jäätä hakkaamaan. Saimme siellä viimein urakan valmiiksi ja komppanian vääpeli lupasi yöloman palkkiona hyvin tehdystä työstä. Kirjoitin päiväkirjaani, että yölomaa mieluummin ottaisin muutaman ylimääräisen iltaloman.

Pölyistä puuhaa

Tiistaina pääsin näkemään kasarmin ullakkoa, jossa lakaisimme lattioita ja järjestelimme sinne varastoitua vanhaa kalustoa, kaappeja, kirjoituspöytiä, penkkejä, tuoleja, hyllyjä ja muuta sen kaltaista. Enimmät niistä olisivat joutaneet hävitettäviksi, ellei sitten haluttu säilyttää museoita varten. Tosi pölyistä siellä oli, olivathan tilat olleet siivoamatta ties kuinka kauan ja pölyä oli kertynytkään.

Keskiviikkona oli varusvarastolla vääpeli Horjanderin töissä varusvarastolla, tekemistä siellä tuntui riittävän. Torstaina oli talvella tulleiden alokkaiden valapäivä, se enteili tilannetta, että osa meistä saisi siirron entisiin joukko-osastoihinsa. Odotin sitä kiinnostuneena, odotin paluuta Kuopioon, jossa minulla oli enemmän uskovaisia tuttuja kuin siinä vaiheessa Helsingissä. Torstain aamupäivän työskentelin varusvarastolla. Menin sinne ruokailun jälkeenkin, mutta kun ei ollut työn neuvojaa, odottelin ja istuin kunnes sinne tuli varastokersantti. Hän kertoi varastohenkilökunnan olevan aliupseerien koulutuksessa, kuittasi työmääräykseni ja vapautti minut palaamaan komppaniaan, jossa olin lopun iltapäivän päivystäjän apulaisena.

Tunnelmointia ja muuta

Perjantaina 30.3. kirjoitin päiväkirjaani keskellä päivää avoimen ikkunan ääressä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, vilpoisa keväinen tuuli puhalteli ikkunasta. Oli melkein kuin kesä, vain lehdettömät puut ja maassa sulava lumi kertoivat talven vielä jatkuvan. Ehkä kesäinen tuuli olisi pari aavistusta lämpimämpää, mutta suurta eroa en tuntenut silloin. Sulaneesta lumesta kertyneet pienet purot välkehtivät auringon valoa toistellen, perin keväisiltä kuulostivat telakan äänetkin. Konevasarako siellä paukahteli, ainakin hitsin valokaari surisi ja sihahteli. Välillä jyrisi traktorin moottori, kun joitakin komponentteja siirrettiin paikoilleen.

Olin sinä aamupäivänä ollut Punanotkonkadun varressa, samassa paikassa kuin ensi viikoillakin, nyt kuitenkin ylikersantti Siitosen hommissa. Työmääräyksen mukaan piti olla hyllyjen tekemistä, mutta enemmän se oli ollut niiden purkamista. Iltapäivällä sentään kasasinkin niitä siellä Etelä-Uudenmaan sotilaspiirillä, samoin lauantaina aamupäivän ajan. Lauantain iltapäivällä olin kasarmin viikkosiivouksessa, siivosin aivan yksin tupammekin. Tupatarkastuksen yhteydessä tupamme esimies, korpraali Niittymäki, lupasi minulle viikon vapautuksen siivouksista.

Jään Helsinkiin kevään ajaksi

Olisi minulla ollut mahdollisuus pyytää siirtoa entiseen joukko-osastooni, ja jos olisi ollut mahdollisuus Kuopioon, varmaan olisin pyytänytkin. Sain tiedon että Pohjois-Savon prikaati on siirretty Kajaaniin, ja että sinne joutuisin jos siirron saisin. Laskelmoin että olen ollut Kuopiossa neljä kuukautta ja Helsingissä kaksi, molemmissa olin saanut suunnilleen saman verran uskovaisia ystäviä. Jos palaisin Kajaaniin, olisi siellä taas tuntemattomat ihmiset uudelleen tutustuttavina, ja minulle hitaasti tutustuvalle se riittäisi vain alkututustumiseen. Kaartissa olen sentään selvinnyt hyvin, vaikka ongelmia ja vaikeitakin tilanteita on ollut. Niin päätin olla pyytämättä siirtoa, enkä ole ratkaisua katunut. Ajattelin silloin, ja totesin myöhemmin, että oli mukavaa tutustua Helsingin kevääseen ja alkukesään.

Kaikki entiseen siirtoa halunneet siirrettiin, niin vapautuivat tehtävät eri alueilla ja majoitustilat komppaniassa, joihin uudet valan tehneet B-miehet sijoitettiin. Monta vanhaa A-miestä siirsivät vastoin heidän tahtoaan entisiin osastoihinsa, eräskin poika oli myrteissään, kun olivat ennen lähtöä edellisestä paikasta uhanneet, että jos takaisin tulette, se on sitten teille todellista palvelua. Kukaan ei ole aiemmin Kaartista takaisin tullut, ja siksi tämä palautusmääräyksen saanut oli ainakin lievästi kauhuissaan ja ilmaisi sen kuuluvasti. Oletan siirtoratkaisuihin vaikuttaneen itse kunkin käyttäytyminen sekä palvelun alttius ja laatu, joskaan todisteita minulla ei siihen ole enkä välitä sitä enempää miettiäkään, en silloin enkä nyt.

Veren luovutus

Minulle se oli kokemus muiden joukossa, tutkivat vereni arvot, ilmeisesti hemoglobiini oli liian alhainen luovutukselle, koska tutkija kertoi että arvot ovat juuri vaatimuksen alapuolella. Luovutusvalmiudesta kiitoksena sain sentään lipun sotilaskodin munkkikahville. Koska en siihen aikaan juonut kahvia, otin mehun ja erinomaisen sotilaskodin munkin. Valan tehneet B -miehet toivat vuoteensa ja varusteensa alakerrasta ja asettuivat lähteneiden komennusmiesten tilalle ja heidän tehtäviinsä.

Muuten olin useita päiviä komppanian päivystäjän käytettävissä, pientä puuhailua, komppanian käytävän lakaisua ja ulkoalueiden puhdistamista se enimmäkseen oli. Puhdistin vartiomiesten konepistooleja ja niputin suksia varastoon kesän ajaksi. Yhdessä parisen tuntia kestäneessä muutossa olin kaupungilla, iltatyönä erään kaverin kanssa kannoimme huonekaluja. Varusvarastolla järjestelin liinavaatteita perjantaipäivän ajan.

Kevät kohisee

Monet helsinkiläiset sanoivat, että kevät on myöhässä. Varmaan olikin, vaikka Keski-Suomen keväitä nähneenä minulla ei ollut vertailumahdollisuutta sikäläisiin entisiin keväisiin. Minun kevääni Helsingissä eteni silti kohisten, joka päivä näin jotakin uutta ja ihmeellistä. Vesisade runsaana, välillä tuulista poutaa, nehän veivät talven lunta viemäreihin vetenä ja näkymättömänä höyrynä pilviin, jotka sitten vesisateena valuivat kinosten niskaan. Odotin kesän alkua ja matkaa Pihtiputaalle maan ja metsien vihreän hehkun vallitessa.

Sain kirjeen kotoa, asiat siellä ovat nyt hyvin. Kevät tulee sinnekin, eikä se siellä ole myöhässä. Pitkäaikaiset vesisateet ovat sulattaneet paksuja lumimassoja, ensimmäiset pälvet olivat ilmestyneet. Tosin Helsingin kevät oli pidemmällä, mutta onhan Pihtipudas paljon pohjoisempana.

Lauantaina 7.4. olin pääesikunnassa järjestelemässä rojuvarastoja, lähinnä vanhoja konttorikalusteita. Illalla olivat seurat jossakin kauempana, varmaan olisin saanut yöloman ja luvan ylittää varuskunnan raja, mutta kun en muistanut paikkaa ja osoitetta, tyydyin viettämään illan kasarmilla. Sunnuntain aamuna heräsin luonnollisella tavalla aurinkoiseen kevätaamuun ennen päivystäjän suorittamaa herätystä. Loikoilin vähän aikaa sängyllä valvoen, oli hupaisaa seurata unisten miesten törmäilyä herätyksen kajahdettua. Minä puolestani hyppäsin iloisen virkeänä ja mielelläni sunnuntaita viettämään. Luojan aurinko paistoi kirkkaana suurten, valkeiden poutapilvien välistä. Perin harvoin ne pilvet osuivat auringon valon ja lämmön säteilyä estämään. Tavallisten aamutoimien jälkeen meillä oli virsilauluharjoitus. Kaikki pojat eivät siitä oikein pitäneet, mutta mielestäni niitä saisi olla vaikka joka sunnuntai.

Vielä suurempi merkitys niillä olisi, jos saisi vallita todellinen Kristuksen henki, siis jos johtamassa olisi joku todellinen Pyhän Hengen pappi, elävän uskon opastama ihminen. Jumala on kuitenkin järjestänyt toisin, ihmisten mieltä viisaammin. Hän on hajottanut hyvän siemenensä kylväjät yhden sinne toisen toisaalle, että siemen niiden heikkouttaan tuntevien kautta leviäisi laajemmalle. Maata viljelleenä tiedän, ettei pellon siemeniäkään kaadeta muutamiin kasoihin, vaan ne ripotellaan hajalleen niin, että ne erillään vierekkäin kasvavat ja sadon painosta painuvat kumaraan. Yksikään korsi ei tunne erinomaista tekevänsä, vaan juuri sen mitä varten se kasvanutkin on. Ne pystypäiset tähkät ovat tyhjiä, jyvättömiä, satoa tuottamattomia. Sen tietoisuus ei estänyt miettimästä, että varmaan kuulisin kirosanoja vähemmän, jos uskovaisia olisi komppaniassa yhtä useampi.