Isän viimeiset savotat

Mäkelän Konsta. 

  Isä oli saanut neuvon etsiä Keiteleen tien varresta Mäkelä niminen talo, jonka isäntä, Konsta Hakulinen neuvoisi uuden palstan metsästään. Saamamme ohjeen mukaisesti pysähdyimme ensin parin kilometrin päähän Korppisen keskustasta Keiteleen suuntaan, Honkamaa nimiseen taloon. Sieltä kysyimme kortteerimahdollisuutta, joka meille luvattiinkin. Samalla isäntä kertoi ohjeen, miten löydämme Mäkelä nimisen talon, jonka isäntä opastaisi uudelle palstalle.

 Ajoimme Mäkelän taloon, joka löytyi tien vasemmalta puolelta, melkoisen tiheän metsän keskeltä. Talossa oli uudehko päärakennus, mutta edellinen ja sitäkin edeltäviä taloja seisoi vielä paikallaan, osa kohtuullisessa kunnossa, mutta enimmät rakennukset olivat ränsistyneet pahoin. Vaikutti siltä, ettei isännällä ollut aikaa tai halua sen enempää purkaa, kuin kunnostaakaan vanhoja rakennuksiaan. Kuulimme vanhapoika isännän asuvan kolmistaan kahden sisarensa kanssa, toinen heistä kulki läheisellä koululla keittäjänä, toinen hoiti taloutta kokopäiväisenä. En muista kuinka monta erilaista talon, navetan, aitan, saunan ja muiden vanhojen rakennusten kehikkoa pihassa odotti lopullista luhistumista, tai oli jo luhistunut maan tasalle. Auliisti Konsta isäntä selosti talouttaan, maitaan, metsiään ja toimintaansa niiden hoidossa.

  Kävelimme tiheässä kuusikossa, pitkältä tuntui matka ja vaikutti, ettei taival lopu koskaan.  Lopulta saavuimme kapealta vaikuttavan, kirkasvetisen järven rantaan. Konsta sanoi järven nimeksi Kinturinjärvi, katsoin rantaa molempiin suuntiin ja näytti, kuin sillä ei olisi päitä lainkaan. Metsän omistaja kertoi sen pituudeksi yli 10 kilometriä, tarkkaa mittaa en nyt muista. Leveyttä kuului olevan puolisen kilometriä keskimäärin, jossain enemmän toisissa paikoissa vähemmän. Vesi oli kirkasta kuin kirkkain tietämäni lähdevesi. Konsta oli viilloin merkinnyt valmiiksi kapeahkoja palstoja järven ja maantien välille. Niitä hakattiin pihasta alkaen järjestyksessä Keiteleen suuntaan edeten. Saimme vuorossa olevan palstan, palasimme polkupyörille, ajoimme tietä myöten Välkytinmäelle, josta kävellen lopetimme edellisen palstan ja työvälineet mukanamme palasimme luvattuun kortteeritaloon, Honkamaalle.

  Mäkelän metsässä työ alkoi normaaliin uuden palstan tapaan. Isä alkoi kaataa ja katkoa puita, minä tein ensimmäisenä parkkuupukin, ja aloitin isän sahaamien puiden parkkaamisen. Parkkaamista jatkoin lokakuun viimeisen täyden viikon ajan, sunnuntaina pyöräilin kotiin. Seuraavan viikon teimme kotitöitä, karsimme rankoja metsässä, pilkoimme puita pihassa, kaivoimme ojaa pellolla. Viikko oli tavallista lyhempi, sillä lauantaina vietimme pyhäinpäivää. Molemmat pyhät käytin tavalliseen lepoon, Maanantaina pienten kotipuuhien, kuten heinien ajon jälkeen lähdin pyöräilemään taas Korppisen Honkamaahan. Luomalanrannan tienristeyksessä minut tavoitti Kahilaisen linja-auto, hyppäsin kyytiin pyörineni Korppisen keskustaan, josta pyöräilin loppumatkan perille. Joulukuun alussa vanhempani luultavasti sopivat ja nostivat pankkilainan lehmän ostoa varten, ja sen lehmän olin isän apuna hakemassa Niemitalosta joulukuun toisen päivän iltana.   Hakkasimme sen jälkeen ahkerasti, mutta välillä teimme taas viikon kotitöitä, isä kävi myllyssä, yhdessä karsimme rankoja ja teurastimme sian. Melkein viikko minulta meni kotona sairastamiseen.

  Hakkuu Mäkelän metsässä jatkui, loputtomalta tureikolta vaikuttanut palsta saatiin hakatuksi, ja tulihan siitä valmista tavaraakin mukavasti. Konsta opasti meidät uudelle palstalle metsänsä itäpäähän, kuitenkin saman Kinturinjärven rannalle. Maasto siellä oli varsinkin järven rannalla kalliota, jossa kallio putosi melkein pystysuoraan lähelle rantaa. Rannassa oli noin 10 metrin leveydeltä tasaisempaa, jonne saattoi ajatella hevosella ajoa. Teimme siis koko 20 -50 metrin kalliojyrkänteeltä puut rantaan sysien kasat siihen tasanteen ja kallion väliin. Siitä olisi hevosmiehen helppoa ne tien avattuaan ajaa pois. Silloinhan ei vielä ollut hakkaajan tehtävänä ajourien aukaisu. Se tehtävä tuli kuvioihin vasta vuosia myöhemmin.

 Maasto kallion ja maantien välissä oli tasaisen aaltoilevaa, helppokulkuista ja helposti hakattavaa. Puut olivat kohtuullisen pitkiä ja vähäoksaisia, niistä oli nopea sahata silloin tehtäviä ainespuita, jotka olivat vähäoksaisina helppoja parkatakin, vaikka alkaneet pakkaset parkkaanista jo vaikeuttivatkin, kun parkki jäätyi kovaksi. Teimmekin sellaisen työn jaon, että pakkasilla vain sahasimme, mutta suojapäivän koittaessa parkkasimme.

  Työmaalle oli tullut edellisiltäkin työmailtamme tuttuja, muun muassa Korpelan veljekset Toholammilta, he kävelivät eräänä iltana vastaani Honkamaan mäen itärinteessä, kun itse kävelin pyörän kanssa mäkeä ylös. Heitä ja muita miehiä varten oli yhtiö tuonut parakin tien varteen, mutta me jatkoimme majoittumista Honkamaan talossa. Isä oli sopinut metsän omistajan, Konsta Hakulisen kanssa, että propsityön valmistuttua alkaisimme hakata halkoja, isännän lukuun metsän runsaista ja suurista koivu- ja haapapuista.,.

  Kalliomaaston palsta alkoikin valmistua, kun pakkasia riitti, kertyivät meille melkoiset kasat hakattuja propseja, jotka pitäisi mahdollisesti parkata pakkasellakin. Toivossa oli tosin suojakelejä, vaikka aloitettavan halonhakkuun välissä, halkojen teko kävisi paremmin pakkasilla, kun taas suojasää sopii siihen huonommin. Isä kertoi kaupoissa katselleensa halpaa moottorisahaa, ei tosin minulle kertaakaan maininnut ostoaikeesta, mutta oli tainnut siitä mainita äidille jotakin. En tiedä isän suunnitelmista, olisinko minä kenties saanut moottorisanan käyttöni 16 täytettyäni, vai oliko isän aikeena sahata enemmän itse.  Ne olivat suunnitelmia, jotka eivät koskaan päätyneet toteutukseen.

  .

  Sahaamista, karsimista ja parkkaamista riitti, mutta kohta toivoimme pääsevämme aloittamaan halkojen hakkuun isännälle metsän suurista, osittain lahonneista koivuista ja haavoista, siinä tarkoituksessa isä vei metsään vanhan justeerimme, kunnollisen kahdesta päästä vedettävän kaarevateräisen suuren sahan. Emme ehtineet sitäkään käyttää, ensimmäinenkin suuri puu jäi meiltä kaatamatta, muutama propsipuukin olisi vielä ollut kaadettavana. Jumalan suunnitelmat olivat kuitenkin toiset, joulukuun 10 päivän iltana menimme normaalisti nukkumaan, mutta jo iltayöstä heräsimme kovaan päänsärkyyn. Kävimme vuoroin nukkumassa alhaalla, uunin viereen sijoitetussa sängyssä, mutta siinä tuli nopeasti kylmä, siksi oli noustava takaisin uunille. Minä taisin viihtyä pisimpään sängyssä, lopulta jouduin minäkin kiipeämään, etten olisi vallan vilustunut.

   Hetken uneni katkesi, kun kuulin isän köhivän ja yökkäävän alhaalla ikkunan viereisellä penkillä istuen. Tuskin hän siinä kauan viipyi, sillä aamulla katsoessani näin siinä vain vähän kirkasta limaa lehden päällä. En kuitenkaan tiennyt isän noususta uunille, muistan kuitenkin lyhyen juttelutuokiomme uunin päällä. Kuulimme kellon lyövän talon seinällä ja laskimme sen lyöneen kaksitoista kertaa. Siitä keskustelusta nukuinkin rauhallista ja levollista unta aamuun puoli seitsemään. Herättyäni ihmettelin, että isä makasi vielä vieressäni, eikä ollut tapansa mukaan mennyt keittiöön kahvia keittämään.  Kokeilin isän käsivartta, jota nostaessani nousi koko miehen yläruumis jäykän käden mukana. Laskeuduin hiljaisena alas uunilta, menin keittiöön jossa isäntä joi kahvia naapurin miehen kanssa. Hekin ihmettelivät, ettei Jussi ollut tapansa mukaan vielä aamukahvia keittänyt. Vaikka tiesin tilanteen, en uskaltanut sitä suoraan sanoa, vaan kerroin itsekin ihmetteleväni tilannetta. Samalla pyysin miehiä: Lähtekääpäs kahtomaan.

  Niin menimme kolmisin uunille, isäntä nosti isäni kyynärpäästä, kun koko mies nousi taas samalla tavoin, hän totesi ykskantaan: Ei tämä mies ennää tästä nousekkaan.

  Isäntä neuvoi minua, että lähde kylälle keskuksesta soittamaan kotiin tai johonkin lähelle. Niin poljin Korppisen keskustaan, keskuksessa selitin asiani, keskusrouva halusi antaa soittamisen mahdollisuuden minulle. En ollut koskaan puhelinta käyttänyt, ja silloisessa tilanteessa en ehkä olisi pystynyt opettelemaankaan. Niin rouva otti puhelun Kivelään, jossa silloin oli kotiamme lähin puhelin. Maire sieltä vastasi ja lupasi viedä ikävät terveiset kotiimme. Palasin Honkamaahan odottamaan ja pakkaamaan tavaroita. Aikanaan saapuikin kuorma-auto, arkku lavalla ja jäljessä tutut työnjohtajat, Lauri Koivisto ja Toivo Hyväri, joista viime mainittu toimi sillä alueella, missä olimme hakanneet. Koivisto puolestaan oli Jussi Poutasen työn jatkaja Pihtiputaan pohjoisosassa.

  12.12. 1957. To.  Nyt on sitten isälle tullut se, mikä kerran meille kaikille tulee. Aamulla ei isä noussut kahvin keittoon, ei herännyt ollenkaan. Honkamaan isäntä rupesi touhuamaan ja lähetti minut Korppisen keskukseen soittamaan Kivelään, ja soitettiin myös poliisi Viinikaiselle. Kun olin palannut, rupesin pakkaamaan tavaroita. Noin klo 12 lähdettiin sitten kuorma-autolla kohti Muurasjärveä. Isän arkku vietiin ruumishuoneelle, vaikka ensin yritimme kotiin. Äiti tuli pihatien haaraan vastaan ja kertoi, ettei meillä oli sopivaa tilaa arkulle.

  Tuo päiväkirjamerkintä kertoo elämäni erään vaiheen päättymisen ja uuden vaiheen alkamisen. Päiväkirjassani olen kertonut yksityiskohtia tapahtumista, yritän tähän koota muistissani säilyneitä tunnelmia. Tukena käytän silloisia merkintöjä, mutta varmaan kerron sellaisiakin muistoja, joita en ole päiväkirjan lehdille kirjoittanut.

  Kun arkku oli viety ruumishuoneelle, palasin kotiin ja autoin äitiä pienissä kotipuuhissa. Äiti hoiti hautajaisten käytännön järjestelyä, sopi papin kanssa hautaamisen ajan. Muurasjärvellä ei silloin vielä ollut kirkkoa, eikä muutakaan siunaamiseen tarkoitettua lämmintä tilaa, joten hautaan siunaaminen tapahtui normaalisti avoimen haudan äärellä. Muistamissani tapauksissa arkku laskettiin hautaan ennen siunausta, pappi pudotti siunausmullat hautaan arkun päälle. Niin oli tarkoitus menetellä isänkin tapauksessa, tilanteeseen tuli kuitenkin erinäisiä mutkia.

  Ensimmäinen muistamani ongelma oli, ettei kylällämme ollut silloin haudankaivajaa. Edellinen oli lopettanut ja sanoi, ettei hän enää kaiva. Uutta hakijaa tehtävään ei ollut ilmaantunut. Kirkonkylän suntio ei ehtinyt Muurasjärvelle, oli vain sanonut, että kaivakaa itse. Minä olin ilmeisesti liian nuori sellaiseen puuhaan, niin äiti puhui asiasta Koskelan Antille ja Kivisen Aimolle, jotka lupasivat kaivaa haudan, ja kaivoivatkin.

  Kivijärveltä tulivat äidin vanhemmat, mummu ja pappa. Varmaan hekin jotenkin tehtävissämme auttoivat, en kuitenkaan muista miten. Haudalle vein havuja, kuten tehtäväksi oli annettu, muistoseppeleen hain Sepalasta, ilmeisesti Elli oli sen tehnyt, eihän täällä silloin ollut asianmukaista liikettä, vaan seppeleen teki hän, joka osasi ja jolta ne pyydettiin. Enimmäkseen ne taisivat olla kukattomia havuseppeleitä, vain nauhat olivat ostettuja. Siunauksen toimittajaksi oli äiti pyytänyt Viitasaaren silloisen pastorin, Auvo Telkin, joka oman toimensa ohessa hoiti silloin Pihtiputaan papin virkaa.

   23.12.1957. Ma. Isän hautajaispäivä. Aamulla kävin Kivilahdessa hakemassa emännän, sekä penkkejä. Sitten hain kaupalta pikkuleipiä, Sieltä suoraan hautausmaalle. Isääni ei kuitenkaan vielä haudattu, ainoastaan siunattiin, koska epäillään häkämyrkytystä. Hautausmaalta kokoonnuttiin meille muistoseuroihin. Iltasella vein ensin Pekkalan emännän Korholan kaupalle, autolle. Sitten vein Kivilahden emännän ja penkit Kivilahteen.

  Siinä taas yksi päiväkirjamerkintä, joka kertoo sen päivän tapahtumista olennaisimmat. Ehdotuksen ruumiin avauksesta teki enoni, äidin veli, joka oletti meillä olevan mahdollisuuksia eläkkeeseen, jos isän kuolema todettaisiin työn olosuhteista johtuvaksi. Siitä ei kuitenkaan eläkettä tullut, saatiinpahan kuitenkin tietoon isän todellinen kuolinsyy. Äiti lähetti aiheesta kyselyn radiosta niinä vuosina säännöllisesti lähetettävään sosiaaliseen kirjelaatikkoon. Vastausta kysymykseen emme koskaan kuulleet. Mahdollisesti siihen vastattiin työlainsäädännön iltana, mutta me tietämättömät keskityimme kuuntelemaan sosiaalisen lainsäädännön iltoina ja muut aihevuorot jäivät tarkkailustamme vähiin.

  Suurin ongelma ruumiin avauksesta taisi olla paikalliselle lääkärille ja nimismiehelle, jotka ilman mitään tutkimuksia olivat kirjoittaneet kuolintodistuksen ja kuoleman syyksi sydänhalvauksen. Sekin syy oli toki todennäköinen, mutta avauksessa osoittautui syyksi sepelvaltimon kalkkeuman ohella häkämyrkytys. Häkää veressä oli todistuksen mukaan 11 promillea, ja monet asiaan perehtyneet sanoivat, ettei tervekään ihminen kestä sellaista. Perusteet työn olosuhteista saatavalle eläkkeelle olivat siis olemassa, mutta sydänvaltimoiden ahtaus oli vakuutusoikeudenkin hylkäävän päätöksen perusteena. Korkeimpaan hallinto-oikeuteen ei äiti enää halunnut valittaa, vaan tyytyi vakuutusyhtiön ja vakuutusoikeuden päätöksiin.

  – 19.1. Su. Kävin kylällä. Iltasella hautasimme isän. (Ruumiin avauksen vuoksi vasta nyt. Kivisen Aimo ja Koskelan Antti olivat apuna, äiti ja minä meiltä, tämän tiedon lisäsin kopiointivaiheessa.)

    Muistan sen iltapäivän, kun ajoimme Tähti- hevosellamme hautausmaan luokse. Aimo ja Antti olivat tulleet meille omilla kyydeillään, me tarjosimme heille kyydin isälleni suoritettavan viimeisen palveluksen vuoksi. Matka sujui hiljaisesti jutustellen, en muista oliko kylältä pyydetty tai tullut ketään muita ystäviä paikalle. Ainakin me, kaksi aikuista miestä, äitini ja minä, 16 vuotias poika, ainakin olimme paikalla, kun otimme isän arkun ruumishuoneesta, kannoimme ja laskimme sen hautaan. Saattoi mukana olla ainakin Juureisen Martti, naapurimme järven toisesta päästä, ja Kassan Martta, hyvä ystävä, auttaja ja uskon sisar. Hiljaisuuden vallitessa peitimme arkun jossakin määrin jäätyneellä hienolla hiekalla. Vasta kotimatkalla otti joku puheeksi, että olisi ainakin yksi laulu pitänyt laulaa. Meistä kukaan ei ollut oikein laulutaitoisia, Aimokin, vaikka oli tunnetusta musiikkisuvusta, oli runojen lausuja, mutta ei laulaja. Antilta olisi laulu onnistunut, mutta ei hänellekään asia tullut mieleen, kuten ei meille kellekään. Äiti ei olisi liikutukseltaan voinut laulua aloittaakaan, vaikka olisi muistanut.