Joulu kotona ja varuskunnassa

Alikessuin, kokelaiden, loppusota sodittiin,

sinisten ja keltaisten välit siellä ratkottiin.

Kuka selvis voittajaksi, siit ei päästy varmuuteen,

mutta joskus kyllä varmaan, soditahan uudelleen.

Vaikka jatkuu sotain sarja, -- Masi ei voi sitä estää,

tuskin sentään loputtomiin, sotaharjoitukset kestää.

Kerran kyllä, keväämmällä, meille loppusota saa,

Lokakuussa saapuneista katsokaa sen voittajaa

Sotaharjoituksen kulku päiväkirjasta

Olin kertonut päiväkirjassani harjoituksen kulun pääpiirteitä, siitä poimin osia tähän muistelooni. Olin siis keltaisten puolella, maaliosastona, jossa oli miehiä komppanian verran kaikkiaan. Sinisiä oli koko prikaatin vahvuus, järjestettynä sodan aikaisiin joukkueisiin ja ryhmiin. Miesluvun tasapainosta ei siis voinut puhua, mutta kyseessä olikin sotaharjoitus. Sisukkaasti keltaiset puoliaan pitivät taisteluissa, vaikka jouduimme perääntymään. Ryhmä johon kuuluin, joutui kosketuksiin vihollisen kanssa vain kerran. Sen jälkeen suoritimme pari koukkausta ja suljimme sinisten etenemistien. Samaan aikaan toiset keltaisista viivyttivät vihollisen etenemistä.

Ensimmäisenä harjoituspäivänä siirryimme maastoon ja majoituimme. Taisteluita ei sinä päivänä vielä ollut, mutta lähtö tuli kolmelta yöllä. Marssimme muutaman kilometrin Kuopioon päin ja asetuimme asemiin. Ehti tulla kylmä kun odotimme muutamia tunteja sinisten hyökkäystä, mutta hyökkäys aiheutti meille nopean irtautumisen rintamasta. Ehdimme välillä keittää ja juoda teen sekä syödä leipää, mutta pian alkoi marssiminen uudelleen. Teimme välillä suoja-asematkin, jotka lopulta hylkäsimme marssin jatkuessa. Arvion mukaan marssimme päivän aikana melkein 30 km, ehkä enemmänkin. Raskaalta tuntui lopulta marssi ajoittain jyrkissä mäissä huonoilla jotoksilla. Sitä tässä mietin, että missä vaiheessa sen vihollisen etenemistien saimme suljetuksi. Taisi olla siinä vaiheessa kun osuimme maantielle ennen ruokailun aloittamista.

Jouluvalmisteluja

Meille kerrottiin ennakolta, että kolmas osa sotilaista pääsee lomalle jouluksi, toinen kolmannes vuoden vaihteksi ja kolmas kolmannes loppiaisen aikana. Arvasin joulun ajaksi olevan enimmät halut, kuten olikin, eivätkä kaikki haluavat päässeet jouluksi. Toiseksi halutuin oli uuden vuoden seutu, eivätkä kaikki siksi ajaksi lomaa anoneet tainneet sitä silloin saada. Arvasin loppiaisena olevan väljintä, mutta ei se ratkaissut valintani ajankohtaa, vaan loppiaisen aikana Muurasjärvelle Keski-Suomen ja Etelä-Pohjanmaan uskovaisten yhteinen seurakuntapäivä, johon halusin mukaan.

Ajattelin kasarmin joulua ankeaksi ja pitkäveteiseksi, mutta siinä erehdyin. Meillä oli koko aaton aatto luvattu valmisteluihin halumme mukaan, ainoastaan ruokailut olivat pakollisia, joista ei saanut jäädä pois ilman lupaa. Tupaamme jääneiden miesten kesken kaunistimme tupaa miehekkään kohtuullisesti, iltapäivällä kävin ostamassa torilta pienen kuusen, jota koristelimme. Oli elämys sekin, ostaa joulukuusi, jonka olin aina tottunut hakemaan

metsästä. Myyjien kuuset olivat käydessäni jo vähinä, mutta helposti niistä löytyi mieleinen, jonka kaveritkin hyväksyivät ja maksoivat oman osuutensa sen hinnasta.

Joulu kotona

Vilho kirjoitti kotoa, ettei siellä tule olemaan herkuista puute jouluna, Turusen Kaija oli käynyt leipomassa pullaa, leivoksia Vilho aikoi ostaa kaupasta. Kirjoitin päiväkirjani kodin joulua ajatellen, että jospa Isämme taivaassa antaisi heille joululahjaksi äidin kotiin, vaikka vain vuoteeseen makaamaan. Erikoisesti muistelin rakasta pikkusiskoa, mutta myös pieniä veljiäni. Kuvittelin miten iloisesti helisisi Tuomon jouluvirsi, jos olisi oma äiti kuulemassa. Kirjoitin komppanian joulujuhlaa odotellessa Vilhostakin, joka oli melkein yksin joutunut kantamaan niin taloudellisen kuin työvastuun kotona joulusta, sen valmistelusta ja muustakin. Kumpa Vilhokin saisi joululahjaksi äidin kotiin.

Myöhemmin äiti kertoi valmiudestaan tulla kodin ankeaan jouluun, mutta yllättyneensä hyvistä valmisteluista ja hyvästä, joskin ulkoisesti vaatimattomasta joulusta. Kun meillä oli ollut sika kesän ja syksyn ajan kasvamassa, oli ilmeisesti Hyppösen Tauno tai Kivisen Aimo sen teurastanut. Siitä oli saatu perheelle lihaa talven ajaksi ja jouluksi kinkku. Pentti oli koulussa saamillaan ohjeilla, tai äidin lehtileikekansion reseptillä valmistanut ruistaikinasta kuoren, jonka sisällä kinkku oli paistunut mehukkaaksi jouluherkuksi. Vilho kertoi ahdistuneensa maksamattomien laskujen paljoudesta ja miettineensä, millä ne maksaisi. Sitten alkoi yllättäen tulla rahaa eri paikoista, pienten maitotilien täytteeksi tuli tilitys kesän sokerijuurikassadosta ja niin oli Vilho saanut maksetuiksi päälle käyneet laskut. Juurikastehtaalta oli saanut ostaa tuottajahinnalla melassia ja melassileikettä, joilla saattoi täydentää lehmien ruokintaa sitten, kun syksyllä naateista valmistettu AIV -rehu oli syötetty loppuun. Niin lehmätkin tuottivat kohtuullisesti

Joulu varuskunnassa

Varuskunnan joulu oli kaksijakoinen, kaikille komppanioille yhteinen juhla ruokalassa jouluaterian yhteydessä, sen jälkeen komppanioiden omat juhlansa. Kasarmialueen yhteisessä juhlassa pitivät esimiehet meille hyviä ja innostavia puheita niin isänmaallisuudesta kuin joulustakin. Erikseen on mainittava herkullinen jouluateria, joka meille tarjottiin. Kinkkua, lipeäkalaa ja muuta perinteiseen jouluun kuuluvaa syötävää meille tarjottiin, ja iloisin mielin niistä nautimme. Komppanian juhlassa luettu kertomus kuvaili tapahtumia parikymmentä vuotta aikaisemmin, sota-ajan joulusta rintamalla. Eikä ohjelmasta puuttunut jouluvirttä eikä evankeliumiakaan.

Komppanian joulukuvauksia kopioin sotilasmuistiostani, johon enimmät niistä kirjoitin.

Mietteitä Muistoja Komppanian Joulujuhlasta

Joulujuhla komppaniassa aattoiltana vietettiin.

Sitä joskus muistelleaa, rattoisaa on, luulen niin

Sotapojat yhteisvoimin lauloi joululauluja,

Esimiehet tuumin, toimin, piti meille puheita

Tunnelma niin välitön kai harvoin täällä olla vois,

ikävä, kun hauska joulu ohi meni -- kulki pois.

Mutta varmaan siviilissä tämän joulun muistaa saan.

Muistan joulun armeijasta, erään illan riemukkaan.

Taktillinen ratkaisukysymys

PstK.n joulujuhlassa järjestetyssä tietokilpailussa olivat II ja III joukkue samassa pistemäärässä viimeisen kilpailukysymyksen jälkeen. Sen vuoksi päätettiin tehdä ratkaisukysymys, jolla selvitettäisiin kilpailun voittajajoukkue. Ev. Luutn. Rusama pyysi saada tehdä sen. Hän piirsi taululle oheisen kaltaisen kuvion ja selitti: "Partio lähestyy tiedustelutehtävissä alaoikealta polkua pitkin kohti peltoaukeaa. Juuri kun se on edennyt aukeaman sisäkulmaukseen, kuuluu vasemmassa yläkulmassa olevan ladon takaa kiivasta ammuntaa." Ja kysymys: "Miten on partion meneteltävä tässä tilanteessa?"

__________ ____ ___ ____

l l lato l

l___ l l

l l

l l

l ------------------l

l l O o o

l l o o

l l

l___________l

Tämäkään kysymys ei ratkaissut tilannetta. Sekä 3 joukkueen että meidän vastauksemme oli hyvin samantapainen: "Partion on suojauduttava ja otettava selvää ampujista."

Pataljoonan komentaja olisi kertomansa mukaan antanut jollekin miehelle tehtäväksi käydä lypsämässä se lehmä! Koska ladon takaa kuuluu kiivasta ammuntaa, on toki selvää, että siellä on lehmä!

Erikoisinta kilpailussa oli, että vanhempien miesten joukkue hävisi nuoremmilleen, heiltä oli tainnut unohtua alokasaikana saatu opetus. Kaksi nuorempien joukkuetta selvitti tasaväkisenä myös edellisen, pataljoonan komentajan kysymyksen. Vasta komppanian päällikön sijaisen, vänrikki Matikaisen ehdottama, panssarintorjuntamerkkien muistelu ratkaisi kilpailun. Kolmannen joukkueen edustajat ehtivät kirjoittaa puolen minuutin aikana neljä merkkiä, me ehdimme vain kaksi ja aloittaa kolmatta.

Varsinaisista kilpailukysymyksistä jäi mieleeni eräs mielenkiintoinen kysymys, jonka kirjoitan muistiin. Kysymys: "Minkä arvoinen on sotilashenkilö, jolla on neljä tähteä samassa kauluksessa?"

Vastaus: "Luutnantti tai everstiluutnantti. Samassa kauluksessa on kaksi laattaa, kummassakin laatassa kaksi tähteä."

Helposti käsittää siten, että samassa laatassa pitäisi olla neljä tähteä, jollaista laattaa ei olekaan.

Jouluaattona 24.12.1061 oli PstK.n joulujuhla luentosalissa klo 19.

Klo 16.00 oli joulujuhla ruokalassa. Juhla oli arvokkaampiluontoinen, hengellissävyinen. Samassa yhteydessä oli aattoillan ateria.

Yhtään ei harmittanut, että sain viettää poikkeavan joulun, armeijan ja kasarmin joulun. Komppaniamme vääpeli, ylivääpeli Kukkonen kertoi aikanaan kirjoittaneensa armeijan joulusta sotilasmuistioonsa kolme sivua. Sitä lukemalla hän kertoi verestävänsä armeijan joulun muistoja lukemalla sitä myöhemmin melkein jokaisen joulun aikana. Pataljoonan komentaja, everstiluutnantti Rusama kertoi kirjoittaneensa joulukirjeen ja lähettäneensä sen, armeijan joulusta kertovan kirjeen kotiinsa, ja lukeneensa sitä kirjettä melkein joka jouluna armeijan joulua muistellen. Hän kehotti meitäkin kirjoittamaan ja lähettämään saman kaltaisen kirjeen. Olin kotiini joulukirjeen ennen sitä kirjoittant ja lähettänyt, en enää muista kirjoitinko joulun pyhinä uutta kirjettä, ainakaan en löytänyt sellaista kirjepinostani. Päiväkirjaan ja sotilasmuistiostani tunnelmista kirjoitin ja nyt olen niistä tähän valikoiman kertonut.

Joulun aikana kasarmilla

Joulun aikana pääsin tapaninpäivänä kello 14 ja illalla kello 19 alkaneisiin seuroihin.

Kerronpa vielä pienen tapauksen, joulun jälkeen sattuneen. Jumalan sanalla virvoitettuna olin palannut tapani-illan seuroista, olin taaskin saanut kuulla ihanaa evankeliumia. Seuraavana iltana odotin taas pääseväni seuroihin, odotus oli mielessäni koko päivän. Kuinka ollakaan, Jumalan tahto oli toisin. Kävi niin, ettei yksikään saanut saanut poistua komppaniasta sinä iltana. En halua tovereitani pahalla muistaa, vaikka meinasi silloin tuntua katkeralta. En tosiaan, ainakaan tietoisesti ollut syyllinen siihen tapaukseen.

Vielä pidemmälle asia kehittyi, jouduin siihen suppeaan ryhmään, joka komennettiin tekemään luistinrataa kasarmin päähän. Monenlaisia asioita risteili päässäni sinä iltana, kun käsin ja puolella katseella ohjasin vesiletkua ja puolella katseella kadun reunassa käveleviä ihmisiä. Enimmät heistä kääntyivät Mäkikadulle, olivat siis menossa seuroihin. Joukossa oli sotilaitakin, jotka kääntyivät Rauhanyhdistykselle. Mieleni paloi lähteä mukaan, mutta omantuntoni vuoksi ja välttääkseni pysyin saamani tehtävän ääressä. Myöhempien seuroihin pääsyn vuoksi en halunut itse aiheuttamiani poistumiskieltoja, vaikka joukkueen tai komppanian massakieltoihin jouduinkin mukaan.

Mietin siinä tilanteessa kysyä sielunviholliselta, että mitäs nyt sanot kun eilen illalla yritit seuroihin lähtöäni estää verukkeella, että pääseehän sinne seuraavana iltana. Mutta siihen vesiletkun viereenkin tuli sama vihollinen ja alkoi saarnansa huonosta uskovaisesta. Se muistutteli vanhoja anteeksi annettuja ja uskottuja syntejäni, tottahan se puhui mutta vain osittain. Se valheen isä muisti taas väittää, ettei Jumalan armo enää kuulukaan, mutta valhetta se siinäkin lasketteli. Syntien paljous ei vähennä Jumalan armoa, vaan armo kuuluu jokaiselle katuvana anteeksiantoa kerjäävälle. Eikä yksi komppanian poistumiskiellon vuoksi seuroista pois jäänti tee tyhjäksi uskoa eikä Jumalan armahdusta. Kaikki se on Jumalan työtä alusta loppuun asti.

Pääsin vielä hetkeksi sotilaskotiin sen illan aikana. Istahdin hiljaisen huoneen keinutuoliin ja luin Päivämiestä. En muista mitä siitä luin, mutta muistan että tyynin mielin palasin komppaniaan. Vielä hiljaisuuden alussa valvoin hetken vuoteessani ja muistelin niitä onnellisia, jotka iltalomallaan olivat Jumalan sanaa kuulemassa. Sopertelin iltarukoukseeni pyynnön, että Taivaan Isä varjelisi koko Siionia, mutta erittäin meitä sotapoikia täällä monenkirjavan maailman joukon keskellä. Onnellisena saatoin ummistaa silmäni, tiesin ja uskoin, että syntini ovat anteeksi annetut. Sitä varmuutta en siinä vuoteella saanut, se oli seurannut minua koko päivän ajan. Tiesin, että Jumala oli sellaisen pienen koetuksen sallinut. Siitä oli mieleni kiitollinen, että hyvä Isä oli sen lopulta niinkin hyvin lopulta selvittänyt. Koetus tuntuu harvoin hyvältä silloin kun se on valloillaan, siunauksen saattaa huomata myöhemmin, mutta saattaa jäädä huomaamattakin.

Vuoden vaihteen mietteitä

Pyhäpäivät kasarmilla olivat melko vapaita, jäi aikaa kirjoittaa päiväkirjaa, sotilasmuistiota kuin kirjettä kotiinkin. Kotiin lähettämiäni kirjeitä en ole myöhemmin nähnyt muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Päiväkirjaani kirjoitin uskon pohdiskelua uudenvuodenpäivänä 1962, että tulin ajatelleeksi, miten on sielunvihollinen ollut viekas ja on edelleenkin. Samat sillä ovat keinot kuin ennenkin, vaikka se juoniaan uusin verhoin tuo esille. Esimerkiksi epäuskoisen se panee siirtämään parannusta kerran toisensa jälkeen, vaikka Jumala olisi saanut tunnon herättää. Jos sattuu seuroissa Jumalan sana tulemaan kohti, niin minuutti minuutilta se yrittää vaimentaa tunnon ääntä. Se saattaa kuiskata, että ethän juuri nyt voi pyytää synninpäästöä, siirrä vaikka pari minuuttia. Saattaa se syöttää sellaistakin valhetta, että voi tuo puhujakin ylpistyä, jos sen puheen aikana siunausta pyydät. Kuinka monen se on saanut näin narratuksi, sitä emme tiedä.

Tässä tilanteessa on vain asetettava kysymys sinulle maailman lapsi, joka satut tätä lukemaan. Ethän vain sinäkin ole tullut näin petetyksi? Tee parannus heti kun Jumalan lapsia kohtaat. Älä tee parannusta minkään puheen tähden tai kirjoituksen tähden. Niiden kautta Jumala tosin pyrkii näyttämään surkean tilasi, mutta Hän myös haluaa niiden kautta näyttää suuren armonsa juuri sinua kohtaan. Sopiihan epäuskoisen tehdä parannus sen vuoksi, että on saanut tunnon synnistään. Eikö siinä ole parannuksen syytä kylliksi, että armollinen hyvä Jumala vetää ja kutsuu valtakuntaansa. Sehän on aivan Jumalan työtä, että jumalaton palaa pahalta tieltänsä. Miksi siis maailmassa harhaileva ystäväni vielä vastustelet Jumalan tahtoa? Älä toki anna sielunvihollisen jatkuvasti itseäsi pettää.

Mutta jos tahtoo vihollinen heränneeltä ihmispoloiselta paraannuksen teon estää, niin tahtoopa se myös armahdetun syntisen saada luopumaan Jumalan suuresta armosta. En halua tässä selostaa niitä huipentumia enkä sitä, miten se vihollinen onkin onnistunut. Jumalan valtakunnassa kyllä surren muistetaan monia langenneita sieluja ja rukous on, että Jumala vielä nostaisi langenneet lapsiksensa.

Mietin vain sitä, että kun Jumalan lapset kokoontuvat Jumalan kasvojen eteen, niin tuleepa se vihollinenkin heidän kanssansa. Ja kyllä se osaa ulkoa ulkoa Jumalan lasten synnit, ne anteeksi annetutkin. (Job 1) Niillä se sitten yrittää saada epätoivoa ja turhaakin murhetta, ettei vain vapaa lapsi voisi vapasti armosta iloita.

Tai jos tuntuu siltä, että minä olen niin monessa kohden heikoksi joutunut. Kun tuntuu että minun tarvitsisi saada Jumalan lasten siunausta matkalleni, tarvitsisi uudelleen kuulla vakuutettavan, että synnit ovat anteeksi annettu Jeesuksen nimessä ja veressä. Silloinpa vihollinen kuiskaa korvaan, että älä nyt aivan vielä, mutta kohta on hyvä tilaisuus. Tai se sanoo että tulethan sinä illalla tahi huomenna tai aivan pian kuitenkin, mutta ei nyt tällä kerralla. Ehkäpä se uskottelee, että ovat nuo toiset sinua pitää hyvänäkin uskovaisena, niin mitä he nyt arvelevat, jos alat kerjäläisen passia näyttämään. En tiedä onko se toisilla näin, mutta minä kaikkein halvin maan matonen joudun monesti näistä mietteistä itseni tavoittamaan. Niin sittenkin, vaikka minulla ei siihen mitään oikeutta olisikaan. Kiitollinen täytyy olla Jumalalle siitä, että Hän on minuakin valtakunnassaan varjellut, puutteistani huolimatta. Jumalan lapset ovat suurella kärsivällisyydellä minusta huolta pitäneet.