Oot ruvennu sulhasmieheks?

Kotalahden metsän vaiheilta

Päiväkirjastani:

Torstai 13.1.1966 Kojolanperällä.

Nyt on vähän aikaa kirjoitella, olen töissä taas Kotalahden metsässä. Siellähän olin kerran kymmenkunta vuotta sitten, silloin isän kanssa. Nyt eivät ole Mustoset täällä, joten kortteeri piti etsiä muualta. Olen nyt täällä Armas Lakson kotona. Vähän kerrassaan ehkä pystyn selvittelemään vaiheitani vuoden vaihteen seuduilta ja sitä miten tulin tänne. Uuden vuoden otin vastaan Oulussa, jos tulee tilaisuus, kirjoitan enemmän siitä reissusta.

Kovilla pakkasilla alkaneen vuoden ensi viikot olin rankatouhussa, lähinnä ajoin niitä pihaan. Reisjärven kansanopiston loppiaispäivillä kävin, aattopäivän olin kotona, lähdin vasta illalla postipikalinjassa. Toimeen jouduin siellä taas, Hylkirannan koululle valvojaksi tällä kerralla. Mielenkiintoinen oli paneelin keskustelu. Rakentavaa oli muukin ohjelma, jäi hiukan harmittamaan, etten mennyt jo aattoaamuna.

Täällä olen Metsäliiton työssä, propsinteossa. Tukkihommaakin olisi, jos tietäisi mille yhtiölle isäntä myy ne.

Perjantai 14.1. Tässä ehtii vähän vielä kirjoittaa, mutta tuntuu kovin tyhjältä, ettei oikein mistään osaisi kirjoittaa. Kaikesta huolimatta, jotakin tehdäkseni otin tämän päiväkirjan. Ehkäpä muutaman ajatuksen voin kirjoittaa. Siitä Oulun matkasta en muuta kirjoita kuin, että kävin Kaisaa tapaamassa. Tapasinkin hänet, kävin hänen veljensä ja enonsa kodeissa. Keskusteluakin syntyi, asiaa olisi riittänyt mutta aika loppui. Muistojen kultaisiin lokeroihin tallentukoot ne ajatukset ja ne tapahtumat, kokemukset siltä retkeltä. Mitä on tulossa, sitä en tiedä, mutta toivon piankin oppivani sen, mitä vielä on oppimatta, että olisin valmis aviomiehen osaan. Kaisasta kaikki näennäisesti riippuu, vaikka Jumalalla on onnen ohjat.

Huomenna käyn vielä metsässä ennen kotiin lähtöä. Menen Alvajärven kautta, tarvitsen rahaa moottorisahan korjauksen maksamiseen. Kaksi kertaa olen jo soittanut Pohjanmaa yhtiöön, mutta huoltomies ei ollut paikalla.

Kattilajärven parakilla 30.3.1966

Muutama muistosana täytynee kirjoittaa tältäkin työmaalta, koska en ennen, kirjoitan nyt. Kohta kuukauden olen täällä ollut, kuukauden alussa työ täällä alkoi. Ensin oli tielinjan raivausta ja sen loputtua jatkoin ojilla. Metsäliiton hakkuun ja tämän välillä ennätin kotona syventää kaivoa, vettä sinne tuli mutta vesitilaa on vähänlaisesti. Ruokavesi on riittänyt ja navettaankin osittain.

Olisi sitä kirjoittamista paljonkin täältä, työstä ja parakeilta. Ei sitä kuitenkaan viitsi paljoa kirjoitella, se olisi enimmäkseen maailman pahuuden päivittelyä

Maanantai 4.4. Kattilajärvi

On aamuyö, kello kolmen tienoilla. Heräsin, enkä sitten saanut unta. Päätin kirjoittaa muutaman sanan päiväkirjaani. Maamieskoulussa olevaa Pekkaa lukuun ottamatta olimme koko meidän perhe eilen Kivijärvellä, siltä reissulta tänne jäin.

Aamulla siellä kätkettiin maaemon poveen itsessään heikko, mutta Jumalan suureksi tekemä Jumalan lapsi. Vanhus joka on paljon ehtinyt ja jaksanut uhrautua Jumalan valtakunnan työssä, ja joka on ollut toimellinen ajallisissakin tehtävissä. Hän oli äitini äiti, minun mummuni ja Aution vanha emäntä. Täällä oloni alkuaikoina eräs mies sanoi häntä yliuskovaiseksi ja oli kai omasta mielestään oikeassa. Taivaiset aarteet olivatkin mummulle kalleimpia, mutta en sittenkään sanoisi häntä yliuskovaiseksi. Suuren perheen äitinä hän on tehnyt ensiarvoisen päivätyön ja uskovaisena sopisi meille muille malliksi. Jokaiselle hänellä oli sanottavana sana parannuksen tarpeellisuudesta ja se kai saikin aikaan sen, että maailman lapset häntä yliuskovaiseksi sanovat.

Siunattu ja velvoittava on mummun muisto ja puhuttelee monin tavoin nuorempia.

Joskus myöhempinä vuosina eräällä opiston kurssilla kertoi eräs Kinnulan nainen nähneensä unessa Hilma-mummun. Siinä unessa joku uskovaisen kodin yksinäinen tyttö odotti lasta ja unen näkijä häpesi kertoa sitä mummulle. Tarkkasilmäinen mummu kuitenkin huomasi asian ja kysyi tytöltä, onko se totta. Kun tyttö myönsi totta olevan, mummu topakkaan tapaansa tokaisi: Tee parannus, niin asia on kunnossa. Vaikka olikin uni, se kuvasi hyvin mummun tapaa ja rohkeutta, vaikka mummu itse oli unen näön aikana levännyt Kivijärven kirkkomaassa kymmeniä vuosia.

Keskiviikko 6.4. Kattilajärven parakki

Tällä kerralla on iltayö, yläpetillä kuuma ettei saanut unta. Muistelin viime kerralta jääneen jotain erikoista kirjoittamatta päiväkirjaan ja päätin tarkistaa asian. En silloista tekstiäni lukiessa saanut sitä mieleeni, mutta edellistä lausetta kirjoittaessani muistin kuin muistinkin sen lyhyen tarinan.

Näyttää siltä, että Jumala on äidin vanhempien ajallisen juoksun mitan säätänyt katkeamaan pienin välein. Heikkona oli vaari viime pyhänä. Ikänsä rautaisesta terveydestä tunnettu mies oli muutaman viikon aikana mennyt niin heikoksi, että piti molemmilta puolilta taluttaa. Emmehän me tiedä, emmekä voi säätää vaarinkaan elämän langan pituutta, mutta inhimillisesti ajatellen saattaa siirto ajan rajan taakse olla lähellä. Jumala senkin tietää.

Muutama sana edessä olevista pyhistä. Pitkäperjantai tietysti kotikylällä, Partalassa on iltaseurat. Lauantain ja pyhien varalle on paras jättää suunnitelmat ajallaan ratkaistaviksi sen mukaan, kuin Taivaan Isä hyväksi näkee. Saunarakennuksen parrupuut pitäisi käydä metsässä kaatamassa, ehkä lauantaina sitten. 
 

Kinnula – Keitelepohja tietyömaa

Mopedilla sinne menin maanantaisin, usein sunnuntaina illalla ollakseni valmiina työhön varhain maanantain aamuna. Parakit sijaitsivat Pihtipudas – Saarensalmi tien varressa siinä, missä tie Pihtiputaalle nykyisin erkanee Viitasaari – Kannus tiestä. Ensimmäisinä viikkoina keräsin ja poltin tielinjalta kaadettujen puiden oksia ja raivaamiani vesakoita. Muuan paikallinen mies ajoi kaadettuja puita hevosellaan maan omistajien osoittamiin kasoihin, puiden kaatajista minulle ei jäänyt muistoja, he työskentelivät kaukana edellämme. Pitkä välimatka oli tarpeen, ettemme jäisi kaatuvien puiden alle. Kuorma-auton koppilavalla meitä kuljetettiin työkohteisiimme.

Kun risut oli poltettu, minulle osoitettiin työtä ojan kaivamisessa. Alussa lapioin tuntipalkalla lunta urakkapalkalla ojaa kaivavien edellä. Jossakin vaiheessa työmaan mestari huomautti, ettei sellainen järjestys sovi, vaan ojan kaivajien on itse lapioitava lumi ojalinjalta. Niin jouduin tai pääsin minäkin urakkamiehenä kaivamaan loivaluiskaista maantien ojaa. Maa oli jäätynyt kymmenien senttien paksuisesti, sitä piti hakata rautakangilla, sen jälkeen sai heitellä irrotetut lohkareet kauas sivuun lapioidun lumivallin taakse. Matalan ojan pohjalla oli vähän helposti lapioitavaa, sulaa maata. Kun ojat kaivettiin loivaluiskaisiksi, piti jäätynyttä pintamaata hakata 2 – 3 metrin levyiseltä alueelta. Sulan maan kaivuleveydeksi jäi silti korkeintaan metrin verran, paksuudeksi noin 30 – 40 senttiä, joka paikassa ei sitäkään.

Maata pääsi hakkaamaan ja kaivamaan vasta, kun oli lapioinut sen päältä lumen pois. Siinä olikin ensimmäinen, epätoivoiselta vaikuttanut työvaihe. Maalis- huhtikuun vaihteessa satoi lunta reilusti niin, että hangen paksuus oli paikoin metrin luokkaa. Lähistöllä liikkui telaketjutraktori, joka työnsi lunta pois koneella kaivettavien ojien linjoilta. Käsin kaivettaville ojalinjoille se ei saanut tulla, ja sehän meitä tympäisi. Pääsiäistä edeltävällä viikolla sain lapioiduksi lumen pätkältä, mutta ojan kaivu siirtyi pääsiäisen jälkeen. Pääsiäisloman aikana alkaneet kevätlämpimät olivat sulattaneet kinokset niin, ettei lunta ollut enää lapioitavaksi. Pääsiäisviikon lumiurakka oli siis ollut turha, vaikka pelkäsin rankaa lumisadetta, jota ei tullutkaan. Kohta lopettivat ojien kaivunkin, jatkoimme tielinjan raivausta ja risujen polttamista.

Työmaalta alkoivat vähentää väkeä, eri alueilta tuli osoituksia miehille muille, keväällä avautuville vapaille työmarkkinoille. Minullekin oli odotettavissa sellainen siirto. Ennen sitä sain jatkaa tielinjan risujen ja oksien polttamista aivan Keitelepohjan kylän tuntumassa niin, että pääsin näkemään rautatiekesänä tutuksi tulleen Keihärinkosken tienkin.

Perjantai 15.4. Kattilajärven parakilla

Taas tuli tilanne, että piti yöllä ryhtyä kirjoittamaan. En saanut unta, en tiedä kellon aikaa, mutta luultavasti on aamuyö ja siis perjantai. Ainakin tämän hetken mukaan viimeinen päivä minulle tällä työmaalla on nousemassa. Jouduin pois siinä suuressa vahvuuden vähennysoperaatiossa, joka täällä parasta aikaa tapahtuu. Määrää en tiedä, mutta huomattava osa miehistä saa lopputilin tänään ja ensi viikolla lisää. Mistä löydän seuraavan työpaikan, siitä ei ole aavistustakaan. Kotona olisi töitä, ehkä naapureillakin, mutta mielelläni olisin vähän suuremmassa ansiotyössä. Ensi viikollahan sen näkee.

Muutama sana pääsiäisen pyhistä. Pitkäperjantai meni kotona, iltaseuroissa olin Partalassa. Lauantaina kaadoin saunatukit. Lauantai-iltana menin Varisperän Hietalaan nuorten uskovaisten kokolle ja illan laulajaisiin. Sunnuntaina kello 12 lähti Haapajärveltä linja-auto, jossa meitä muutamia uskovaisia nuoria meni Haikaran pääsiäisseuroihin. Paljon oli siellä väkeä, iso koulu aivan täynnä ja Jumalan sanaa julistettiin Pyhän Hengen antamalla selkeydellä.

Vain yhtenä päivänä olin Haikarassa, sillä jo iltasella muutamat pojat kysyivät kimppaan, ja palasimme taksilla Haapajärvelle. Molemmat yöt vietin Rennen viihtyisässä kamarissa, jossa uni maistui mainiolta. Toisen pääsiäispäivän ohjelma jäi yksiselitteiseksi. Haaralalta lähdettyäni kävin Kamulalla kylässä, sitten ajoin mopolla kotiin, jossa pakkasin eväät tätä työmaata varten. Tiistaiaamuna varhain läksin ajelemaan tänne Kattilajärven suuntaan.

Seuraavan kirjoittamani kirjeen ajankohdasta en ole varma, siinä ei ole päiväystä, eivätkä kirjeen yksityiskohdat kerro ajankohtaa. Monilta osilta kirje sopii tähän väliin, joten liitän tähän, vaikka kirjoitusaika voisi olla myöhemminkin samana kesänä. Kirjeessä on viittauksia alkukesän aikana tekemiini töihin, siksikin se on tässä paikallaan. 
 

Kirje Kaisalle

Jumalan terve!

Ulkona kesäinen hellepäivä mutta sisälle puhaltaa vilpoisasti avoimesta ikkunasta. Olen monin lämpimin ajatuksin muistellut Sinua ja nyt ajattelin muistaa lämpimällä tervehdyksellä kirjeen muodossa.

Yhtä ja toista voisin kirjoittaa täältä, mutta se on toisarvoista. Tiedätkö ettei Sipilän Simo tosiaan tiennyt Sinun olleen Partalassa ja että kun he sen kuulivat, niin Maijakin päivitteli nivalalaisittain: ”Voi kuitenki tuota Kalervua!” Olisivat mielellään halunneet tutustua Sinuun. Oli minulla heille kuitenkin vähän lohtua, jos Jumala suo, niin siihenkin vielä tulee tilaisuus. Jos taas toisin, niin parempi etteivät nähneetkään.

Se kuitenkin on sivuseikka mitä toiset meistä puhuvat tai ajattelevat. Tärkeämpää on se, mitä itse tunnemme ja tärkeintä, miten Jumala rakkaudessaan meitä johdattaa. Omien sanojesi mukaan olet itse sen kokenut, ja voi miten totta se onkaan minun elämässäni. Kuinka osaisin olla kyllin kiitollinen hyvälle Isälle hellästä, joskin hetkin raskaan tuntuisesta opetuksesta ja johdatuksesta.

Sipilän ladon katto valmistui eilen, huomenna alkaa meillä AIV:n teko. Ehkä sen merkeissä kuluu minulta tiistaipäiväkin, lähinnä jälkitöissä. Siinäpä se sitten näkee miten viikko kuluu. Täytyisi tässä käydä työtäkin kyselemässä, vaikka hellekaudella joutuisi esimerkiksi hakkuulla olemaan öisin.

Tuntuu kuin olisi pakottava tunne kirjoittaa sinulle paljon lämmintä ja hellää, mutta sanat ovat tyhjän tuntoisia ja kaikki kaunis kuluisi pois paljosta käytöstä. Kyllähän Sinä ymmärrät, siispä lähetän Sinulle paljon kultaisia ajatuksia olemalla niukkasanainen.

Terveisiä. Jumalan siunaamaa kesää ja paljon iloista mieltä, sekä Sinulle sopiva annos ikävöintiä toivoo Ystäväsi Kalervo Kantola.

Rahatilanteista

Siitä oli aina niukkuus, usein selvä puutekin. Ehtiessäni kuljin vieraiden töissä jos sellaisia oli saatavissa. Naapureilta en iljennyt paljoa veloittaa, ja useimmin he maksoivat tekemällä meillä työtä tarvittaessa, olimme siis väkivelkasilla, kuten sitä vuorovelkaisuutta kylällämme kutsuttiin. Yhtiöiltä sain rahapalkkaa, usein urakkapalkkaa tehdyn työn määrän mukaisesti. Keväisin parkkasin talvella hakattuja ja ajettuja puita, sen jälkeen alkoivat metsän taimien istutukset, joissa pärjäsin mukavasti. Kesäisin töitä oli vähemmän, oli kuitenkin mutta kaukana, eikä niissä oikein joutanut kulkemaan omilta töiltä. Kevään istutusten jälkeen minulla oli mukava summa käytössäni, ajattelin pitää sen pankissa siltä varalta, että jos yllättäen saisin selvän myönteisen vastauksen kosintaani, ei kihlautuminen ainakaan rahasta jäisi kiinni.

Juhannus Loukonvaarassa

Se oli eräs elämäni mukavimmista juhannuksista. Aattoiltana kävelimme Kaisan ja muutamien hänen sisarustensa kanssa muutamia kilometrejä suon ja metsän halki. Sieltä löytyi monimuotoinen ja monikerroksinen harjujen muodostelma, jonka he esittelivät nimellä Hiisiharju. Suurimpana useista harjuista oli järven vieressä mahtava harju, joka oli saanut nimen Henki-Isä, varmaan mahtavuutensa vuoksi. Nuoret kertoivat käyneensä siellä joskus mäkeä laskemassa, Kaisa ei ollut uskaltanut, enkä minäkään olisi rohjennut. Kävelimme ohi Henki-Isän sen jatkeen, pitkän niemen kärkeen. Siellä Korvuanjärven niemessä pojat sytyttivät nuotion ja tytöt paistoivat lettuja mukana tuodusta taikinasta. Niitä söimme, keskustelimme ajallisista ja iankaikkisista asioista ja laulutaitoiset lauloivat niin, että laulun sävelet sanoineen varmaan virtasivat tyynellä Korvuanjärven pinnalla kilometrien päähän. Aamuyön tunneilla kävelimme takaisin Loukonvaaran taloon nukkumaan. Välillä ihmettelin Lohilahden rannalle ankkuroitua hirmuisen suurta venettä, jonka nuorten kertoman mukaan oli ollut siinä paikallaan muutaman vuoden. Aikanaan sillä on seilattu pitkin Korvuanjärven selkiä, seilaajat olivat kylpeneet veneen saunassa ja laulaa hoilottaneet. Lopulta vene ja omistajat olivat saaneet kiellon liikkua Korvuanjärven alueella.

Juhannuksen jälkeen maanantaina joimme nopeasti aamukahvin ja kävelimme Laatikaiseen, nousimme siinä linja-autoon joka vei Taivalkosken kirkonkylään. Vaihdoimme Oulun suunnan autoon ja matka jatkui tasaisen mukavasti. Seurailin maisemia kiinnostuneena, sillä näin niitä ensimmäistä kertaa. Kaisa esitteli Pudasjärven keskustaa, Kurenalan taajamaa sen verran, kuin sitä linja-auton ikkunoista näkyi. Erityisenä on mieleeni jäänyt laajat suomaisemat Pudasjärven ja Oulun välillä, Kaisa esitteli siitä löytyvän laajoja hillasoita. Mielessäni kävi ajatus etsiä sieltä joskus makeita marjoja, mutta etsimättä on jäänyt.

Tunsin huonosti Oulua, siksi ryhtyi Kaisa opastajaksi, hän tunsi Oulun kuin oman käsilaukkunsa. En muista mistä liikkeestä sormukset ostimme. Sormusliikkeestä saimme lahjakortin kahvilaan, jossa joimme kihlajaiskahvit hyvän kahvileivän kanssa. Makoista tarjoilua nauttiessamme näin viereisen ikkunan takana nuoren naisen kumartuvan syvään ja puhkeavan leveään hymyyn. Minuutin kuluttua hän laskeutui kahvilan, katutasoa alemmaksi ja niin saimme onnittelijan entisistä tuttavasta. Opistokesän aikana tutuksi tullut kesäkurssilainen, Kaija Huhtala pääsi itselleen ja meille yllätykseksi ensimmäisenä tietämään ratkaisumme ja onnittelemaan meitä.

Halusimme ilmoittaa kihlautumisesta Päivämiehessä, siksi kävelimme SRK:n toimistolle, jossa lehden toimitus sijaitsi. Minulle paikka oli outo, mutta Kaisa tiesi ja tunsi senkin. Myöhemmin Kaisa muisteli keskusyhdistyksen pääsihteeri Einari Lepistön ottaneen ilmoituksen vastaan, säilyneestä kuitista ilmenee maksun vastaanottajaksi M-L Partanen.

Oot ruvennu sulhasmieheks?

Se oli Kaisan isän tokaisu minulle tiistain aamuna. Onniteltuaan hän pyysi minua tekemään ilmanvaihtotorven navettaan ja sitä askartelin sen päivän aikana eloladon luona puurantteella. Maamieskoulussa saamani opin mukaisesti tein siihen kaksinkertaiset seinät niin, että kerrosten väliin tuli mineraalivillaa lämmön eristeeksi. Eristeellä on tarkoitus estää tai ainakin vähentää veden tiivistymistä talven pakkasilla torven sisäpintaan. Kun siihen tiivistyisi vähemmän vettä, sitä tippuisi myös vähemmän alas navettaan. Toivottavasti tavoite onnistui. Vaikka torvi tuli ehkä tarpeettomankin pieni navetan kokoon nähden, tuli sille silti painoa melkoisesti. Oikeastaan se olisi pitänyt rakentaa paikalleen, mutta navetan remontti ei ollut vielä sopivassa vaiheessa. En tiedä miten Kaisan isä ja veljet saivat raskaan torven hilatuksi paikalleen, mutta siinä se palveli tehtävässään niin kauan kuin siellä lehmiä pidettiin, paikallaan se oli vuosikausia vielä lehmättömässä navetassakin.

Asentaessani ilman sulkuläppää tarvitsin poraa reiän kaivamiseen, pyysin sitä Kaisan isältä, joka vastasi että minäpä haen veimarin. Se oli minulle ennestään tuntematon sana, veivariksi sitä isäni sanoi, samoin hänen äitinsä. Ymmärsin siis kyseessä olevan veivattava, käsikäyttöinen poralaite, johon teriä vaihdetaan tarpeen mukaan. Sain yhden päivän aikana ilmatorven valmiiksi, taisi olla Kaisan äiti joka pyysi minua heille Kaisan kaveriksi navetalle Oulun suviseurojen ajaksi. Lupasin, mutta halusin käydä välillä kotona.

Ei äiti vihainen ollut siitä, että olin lupautunut Kaisan kaveriksi suviseurojen ajaksi. Hän oli sitä mieltä, että olisin voinut olla siellä koko viikon, enkä olisi kuluttanut rahaa turhaan matkustamiseen. Olin kuitenkin kotona, ja kun AIV -rehu oli tekemättä, kysyin Mäkelän Kaukoa keräämään silppurillaan heinää sen verran kuin silloiseen pieneen hirsikehikkoon mahtuisi. Kaksi ESA kärryllistä Kauko purki navettamme eteläpuolelle, arvelin sen riittävän, mutta jos enemmän tarvitaan, ilmoittaisin siitä. Olin ennen juhannusta muovittanut kehikon sisältä, nyt oli kyllin työtä nostella hangolliset laskien heinää kehikon sisälle, tasoitella ja polkea ne siellä ja kastella veden ja hapon seoksella. Useita kertoja sain tehdä samat vaiheet uudelleen, kun sain viimeisetkin heinätukot entisten päälle ja viimeisen runsaan kastelun tehdyksi, levitin muutaman muovikerroksen heinien päälle ja nostelin kiviä rehun

 

painoksi. Ne kaksi kuormaa täyttivät säilön, eihän rehua paljoa tullut, mutta silloin emme tienneet mitään patterisäilönnästä, pienikin tuorerehumäärä on sentään tyhjää parempi.

Navettatöissä Taivalkoskella

Kun sain tuorerehun tehdyksi, oli aika lähteä takaisin Loukonvaaraan. Junakyydillä menin kuten ennenkin. Korvuan asemalta pääsi iltajunalta linja-autolla Laatikaiseen, josta on viitisen kilometriä kävelymatkaa perille. Se matka oli minulle kävelymatkana lyhyt.

Työt olivat minulle sinänsä tuttuja, joskin eroja kotioloihin havaitsin. Käsin lypsäminen oli tuttua kotioloista, vain navetta oli erilainen. Samoin maidon jäähdytys kaivossa, jonne tonkka laskettiin köyden varassa. Maitoa jäähdytettiin myös saavissa kaivon vieressä, siinä vesi piti vaihtaa muutamia kertoja, että maito jäähtyi turvallisen kylmäksi. Seurasin läheltä Kaisan ilmettä, kun hän silmä tarkkana katsoi maitotonkkaan siivilöinnin jälkeen, ettei maidon pinnalla ollut roskia. Panin tyytyväisenä merkille morsiameni huolellisuuden. Lypsyn jälkeen saattelimme lehmät laitumelle vaaran alle, maantien toiselle puolelle. Yöksi ne taisivat jäädä navettaan, varmaa muistoa ei minulla siitä ole eikä siitäkään, mistä yön ajan lisäheinät niitettiin.

Pääsimme sentään kolmen lyhyen puheen ajaksi suviseuroihinkin, kun kuuntelimme radiosta lähetyksen seurapaikalta Oulusta. Kun suviseurat olivat ohi, palasivat Kaisan vanhemmat kotiin ja minäkin pääsin kotimatkalle. Kaisa saatteli minua metsäpolulle, jolla oli maanteitä suorempi reitti Loukonvaarasta Metsäkylään.

Niskavaaran kautta

Kun seuraavan kerran menin käymään Kaisan luona, kävelin Korvuasta maantietä alkumatkan. Välillä tuli vastaan Oiva Nahkiaisoja, Kaisan tädin mies, jonka kotona olin käynyt keväällä Kokkolassa. Heillä on mökki Välivaaran lähellä ja toki perhe kävi Saimin vanhempien luona Välivaaran talossa. Juttelin hetken Oivan kanssa, vaikka keskustelu kuuron kanssa oli minulle vaikeaa. Onneksi Oiva osasi puhua ymmärrettävästi ja ilmeisesti sai luetuksi huuliltani sen, mitä halusin hänelle sanoa. Pian jatkoin matkaa ja uskoin osaavani Loukonvaaraan samaa metsäpolkua, jolla Kaisa oli minua saatellut.

Sitä polkujen risteystä en ollut havainnut ensi kerralla, kaksi yhtä vahvaa polkua haarautui eri suuntiin. Ihmettelin keskellä sydänmaata seisovaa postilaatikkoa, postin kantaja siinä on siis joskus liikkunut. Aikani aprikoin polkujen välillä, kun en muuta keksinyt, valitsin oikealle suuntautuneen. Uskoin senkin johtavan jonkun asunnolle, sieltä saisin sitten neuvon jatkopolusta, ellei valitsemani veisi oikeaan. Eikä se suoraan vienyt, polun päästä löytyi minulle tuntematon talo, jonka talon emäntä esitteli Niskavaaraksi. Hän opasti sellaiselle polulle, jota kävellen pääsisin perille Loukonvaaraan. Sitä harhakierrostani olen Kaisan kanssa muistellut silloin tällöin myöhemmin, erityisesti silloin, kun olemme Niskavaaraan tehtyä tietä ajaen käyneet siellä marjoja poimimassa.