Kesäisellä savotalla

  Erään Rajahoikasta paluun jälkeen minua odotti toisenlainen yllätys, meille kolmelle veljekselle, olivat Turusella tehneet nuket. Yhden kullekin, se oli harvinainen leikkikalu pojille. Olimme aikaisemmin leikkineet Kaijan kanssa, ja siinä mielistyneet hänen nukkeensa. Siitä olivat päätelleet, että nuket noille pojille pitää tehdä. En muista, kuka meistä sitä eniten halusi, vai oliko jokainen tasapuolisesti toivomassa, mieluisia ne kuitenkin olivat.

  Toisenlaisia leikkikaluja toi isä meille eräänä syksynä. Latojen seinistä hän oli irrotellut mainoksia vaalien jälkeen. Syksyksi sen muistan siitä, että äiti siivosi keräämiään puolukoita, ja me veljekset teimme niistä vaalimainoksista eräänlaisia koneita. Asetimme paperiarkin mutkalle, epämääräiseksi torveksi. Yksi meistä puisti tätä konetta, toinen nosteli yläpäähän aukosta "rumasia" marjoja. Sanoimme että, kun tänne panee "rumasia" marjoja niin tuolta tulee "rumasia" marjoja. Eräänlainen puimakoneen jäljitelmähän se oli, vaikka eivät marjojen siivousjätteet siinä miksikään muuttuneet.

  Kerran joulupukki toi meille, jokaiselle kolmelle veljekselle oman puuhevosen. Ne olivat kolmisenkymmentä senttiä pitkiä, taidokkaasti vestettyjä ja puukolla vuoltuja. Hieno pää ja harja, vartalo ja mahan ympärys olivat oikean näköiset. Jalat olivat vain vähemmän muotoiltuja, Kaksi jalkaa niillä oli, yksi edessä ja yksi takana. Oikeastaan etujalat olivat toisissaan kiinni samoin takajalat. Se puu ei olisi muunlaista rakennetta kestänyt. Mieluisa ne olivat, monta vuotta hoitivat virkaansa. En muista, kenen hevoselta ensiksi lohkesi yksi jalka, se siis jäi kolmijalkaiseksi. Siitä huolimatta kelpasi vielä. Lopulta ne heittäytyivät karkureiksi, löytyivät milloin mistäkin, taisi joku jäädä ulos talvenkin ajaksi. Lopulta lienevät joutuneet tulen ruoaksi.

  Hakosen Ville oli saanut Kainulaisen Aarnelta syntymäpäivälahjaksi hevosen kengitysvälineet. Niitä heidän lapsillaan oli joskus leikkikaluina. Pitkä, suoraleukainen pihti oli isä, hampaaton mies. Vaivalloisesti tasainen leuka jauhoi käpyjä hienoksi, kun Seppo sille niitä syötti. Isot hohtimet olivat äiti, sen ehjät, vahvat leuat musersivat kävyt helposti. Pienempiä hohtimia oli lapsina, niiden syönti oli helppoa, mutta suuri käpy oli niille liikaa, siitä ei pala irronnut helposti. 

Yölammin kämpällä

  Isä kulki vieraan töissä. Metsätöitä oli paljon siihen aikaan, työvoimasta oli suorastaan pula. Elihän maa jälleenrakennuksen, evakoiden, rintamamiesten asuttamisen aikaa.

  Eräänä päivänä isä kertoi saaneensa hakkuupalstan hyvin läheltä. Äiti innostui, sinnehän mennään koko sakilla, hän voi tehdä jotakin, lapset pärjäävät. Kun ne ottaa mukaan, siellä niitä voi seurata ja niiden touhuja valvoa. Niin yhtenä aamuna lähdettiin, äiti pani evästä reppuun, maitoa hän otti kahden litran lasipurkkiin, jonka sitoi narulla kaulasta kannettavaan lenkkiin. Siis purkin kaulasta, ei kantajan, käsissä sitä kannettiin. Kävelimme tietä pitkin, Rauhalan suon kohdasta oikaisimme vinosti pellon poikki ja kävelimme vähän matkaa metsässä. Siellä oli työmaa. Isä kaatoi puita, katkoi ja karsi ne. Äiti otti työkseen parkkaamisen, kun jollakin terävällä esineellä vähän sai alkuun, lähti kuori käsin kiskoen suurina levyinä. Se oli nilakuorintaa, kuten menettelyä opin myöhemmin nimittämään, tuli nilapuhdasta. Silloin minäkin ensimmäiset puun kuorintayritykseni tein.

  Päivät olivat lapselle hikisen mukavia. Isä teki riukuja ja havuja käyttäen katoksen, jossa saattoi viettää aikaa pahimmalta helteeltä suojassa, se myös hyvä suoja sateen yllättäessä. Maitopurkki pantiin kiven koloon viileään. Ruokahetkinä se, ja eväät otettiin esille.

  Eräänä päivänä ilmestyi naapuripalstalle melko puhelias mies. Ei hän alkuun puhunut, mutta näimme, miten hän siellä kaatoi puita. Hän hakkasi kuusen juuret poikki, kunnes koko kuusi kaatui juurineen. Isä kävi sitä ihmettelemässä. Mies osoittautui Antti Turuseksi, hän oli tullut evakkona Karjalasta, ja oli aloittamassa asumista uudessa kodissaan. Hän kertoi kaatavansa puut juurineen, niin lähtee kanto helpommin tulevalta pellon raiviolta.

  Turusen perheen kanssa meillä oli myöhemmin melko paljon yhteistyötä. Teimme heille työtä ja heiltä saimme apua omiin toimiimme. Se alue, jossa hakkuupalstamme oli, siirtyi myöhemmin Antti Koskelan omistukseen. Lähellä on raja, joka erottaa tilan toisesta, johon isännäksi tuli Heikki Immonen, värikäs mies, jossa on myös melkoisesti muistelemista. Se jääköön toiseen yhteyteen, mutta nyt kerron tarinan, jonka isäni minulle myöhemmin sanaili. Miksi Junganjärven tie on kaksihaarainen loppupäästä. Asutusalueen suunnittelussa tämä oli merkitty yhden tien kyläksi. Tien paikka olisi ollut nykyisellä meidän ja Jonnisen rajalla. Siitä oli kaavailtu pitkät pihatiet molempiin suuntiin. Kun Immosen Heikki oli asettunut taloksi, tänne tuli Pellonraivaus Oy:n katerpillari kantoja puskemaan. Heikki oli ollut sitä vastassa, oli puskettanut sen tullessa tien linjauksen entistä kärrytien suuntaa noudattaen, tuumien: "Pitäähän se taloon tie olla, jos isäntä käy hotellissa juhlimassa, pitää olla tie, että pääsee taksilla kotiinsa." Siinä on tie vieläkin.

  Kun Turusen Antti sai tietää, mitä Immonen oli tehnyt, hän pyysi naapurit talkoisiin, ja niin tehtiin havuista ja risuista välillä olevalle suolle lava. Sen päälle ajettiin hevosella maata läheiseltä kovan maan alueelta. Kun Insinööripiirin miehet totesivat pohjatyöt tehdyiksi, he päättivät muuttaa suunnitelmiaan niin, että tie on nyt siinä, missä se on.

  Kun Immosen Heikki sai pillarin mailleen, hän työnnätti kaikki kannot rajan yli sinne, missä alussa kerrottu hakkuupalstamme oli ollut. Siinä menivät ruokamullatkin mukana. Oli Koskelan Antilla ollut työtä kantojen selvittämisessä, mutta hän sai hyvämultaisen pellon työnsä tuloksena.