Kevätparkkuulla

  Ensimmäisenä kysyin parkkuuta Pohjanmaan Puu osakeyhtiön työjohtajalta Lauri Koivistolta, joka lupasikin sitä työtä myöhemmin. Kun sitten menin Oksalaan, jossa Lassi piti kortteeria ja toimistoa Muurasjärvellä, oli hän vielä varsinaisessa kodissaan Haapajärvellä. Apulaistyönjohtaja kertoi, että parkkaamiset ovat aloitettu ja pinot annettu. Ajoin pyörällä Mustoselle ja aloin parkkaamaan heidän puitansa. Silloin ei vielä tunnettu puiden kuorintakoneita tällä seudulla, ja käsinparkkuut olivat monelle miehelle haluttua kevään työtä. Ranteita rasittavaa se kyllä oli, jännetuppitulehdus vaivasi varmaan miestä kuin miestä muutaman päivän pantaveitsityöskentelyn jälkeen. Se oli inhottava tilanne, muuten työ luisti ja oli mieleistä, mutta ranteet olivat armottoman kipeinä. Sinä keväänä parkkaaminen jäi osaltani vähiin, kun äiti sairastui ja jouduin kotitöihin.

  Lehmien lypsäminen oli työ, jonka vuoksi jouduin kotiin jäämään, mutta monet hevosajot, heinien haku peltoladoista pihaan vaativat aikansa. Vilho ja pienemmät veljet kyllä vettä ja puita kantoivat, mutta he kulkivat jalkaisin koulussa neljän kilometri päässä, niin aikaa ja voimia töihin liikeni rajallisesti. Äiti kirjoitti sairaalasta ja kehotti pyytämään Kivisen Kerttua tai Sepalan Elliä leipää leipomaan. Kertulta sitten kysyin ja vein hänelle jauhoja taikinaa varten.                         

  Oli oma tarinansa tämä kylällämme melko nuukana tunnettu mies, joka osti toisen talon Sievistä, muutti sinne, mutta piti Mattilankin omistuksessaan. Muu perhe huolehti töistä Sievissä, itse Matti asui viikkokausia Mattilassa, jossa hän lämmitti keittiötä ja yhtä kamaria ja asui niissä. Muu osa talosta taisi olla kylmillään. Peltoja hän viljeli nuukan miehen tavalla, viljaa ehkä vei Sieviin, mutta varmaan myi kauppaan ja viljelijöille, jotka sitä tarvitsivat. Heinää hän myös viljeli runsaasti, enimmät siitä myi kesän heinähuutokaupassa kylämme viljelijöille. Meillekin sieltä ostettiin muutamat heinikot, isän eläessä ainakin Loukkusuolta, josta teimme heinää myös isän kuoleman jälkeen. Toki Matille raha maksuna kelpasi, mutta varsin mielellään otti maksun työnä. Siihen vaihtoehtoon varattomat pienviljelijät mieluusti suostuivatkin, mutta mieluummin omissa eväissään kun tiesivät Matin pitkät ruokavälit ja niukan tarjoilun. Matti puolestaan olisi halunnut ruokia palkkalaisensa, olihan palkka talon ruuassa pienempi kuin ilman ruokaa. Puintipäiviksi Matti toki palkkasi emännän ruokaa valmistamaan, mutta niitto- seivästys ja muina pienen porukan päivinä halusi hoitaa itse ruoan valmistuksen. Kun hän enimmäkseen työskenteli pellolla, venyi ruokaväli pitkäksi, ja kun se vihdoin koitti, oli se pääasiassa leipää niukan voin sivelyllä, makkaraa tai jotakin lihavalmistetta, joita usein pikaisesti haki läheisistä kaupoista.

  Kun meillekin ostettiin heiniä Mattilasta, jouduimme sinne myös työhön, kun rahaa oli maksamiseen niukasti. Myös hevosta Matti halusi lainata, vaikka melko vastahakoisesti sen hänelle annoimme, kun tiesimme, että puolinälässä joutuu siellä vaativan miehen kuormia vetämään. Sinäkin keväänä, huhtikuun 19 päivä, Matti tuli hevostamme hakemaan. Olin vastahakoinen antamaan, mutta puoliksi väkisellä hän sen vei. Ajattelin käydä välillä katsomassa, kuinka Tähti siellä jaksaa, ja niin kävinkin Tullilan lähellä Mattilan metsässä. Matti kehui hevosta hyvin hoitaneensa, tehneensä apetta, antaneensa heiniä ja vettä, sekä pitäneensä puhtaana. Parin päivän kuluttua, myös äidin neuvosta, lähdin hakemaan hevosen kotiin. Omavaltaisesti Matti kuitenkin laanissa ohjasti hevosen metsään, mutta olin valppaana ja lähdin mukaan. Matti jäi metsään ja pyysi minua palaamaan kuorman vietyä takaisin sinne. En kuitenkaan palannut, vaan kuorman purkamisen jälkeen ajoin kotiin. Laanissa olleet miehetkin minua siihen ratkaisuun yllyttivät, Matti oli maineensa hankkinut ja sen tiesivät kaikki. Ajoin kotiin ja kotona hain suolta juurikoita polttopuiksemme.

  Kivelän Erkki ajoi traktorillaan Osuuskauppa Suomenselästä tilattuja lannoitteita ja kalkkia rautatievaunusta Muuraksen asemalta, hän toi meillekin äidin tilaamat tarvikkeet. Siitä alkoi valmistautuminen kevään töihin. Vaihdoin keikkalavan kumikärryihin ja aloitin ajamalla pihan roskia pellolle, ja sen jälkeen kylvämällä kalkkia kynnöspelloille. Apulantojen eli lannoitteiden kylvöaika tulisi vähän myöhemmin. 

                      Taas parkkuulle

  Kivisen Kerttu toi sanaa, että heillä olisi sullien parkkuuta. Siinä olisi minulle ansiotyötä lähellä. Hain pois parkkuutyökaluni Kotalahdesta, jossa olin aiemmin parkannut Mustosten puita. Kun tässä mainitsin puutavaralajina sullit, lie paikallaan hiukan selostaa silloisia puutavaralajeja muutenkin. Tukit olivat, kuten nykyisinkin, sahoja varten katkottuja suuria puita. Silloin ne katkottiin jalkamitoille, jalkahan on Englannissa käytettävä pituusmitta, 30,5 sentin mittainen, kun sitä vertaa metrisiin mittoihin. Kun aikanaan Suomessa siirryttiin metrisiin sahatavaran mittoihin, jäi jalkamittauksen jäljeltä 30 senttimetrin pituusluokitus, sehän on lähellä jalan pituutta.

  Pienemmät puut, jotka eivät kelvanneet sahaukseen, katkottiin eri tarpeisiin erilaisilla pinotavaran mitoilla ja laatuvaatimuksilla. Kuuset katkottiin useimmin kahden metrin mittaan paperipuiksi, ne menivät pääasiassa kemialliseen jalostukseen sulfaattiselluloosan keittoon. Kylältämme ei silloin tietoni mukaan viety hiomokäyttöön puita, ilmeisesti hiomot olivat kaukana ja hiokepaperilla vähän kysyntää. Mäntyjen katkonta sen sijaan oli melko kirjavaa, parhaat pienet männyt katkottiin kaivospuiksi jalkamitoille. Jalkamitoille siksi, että niitä vietiin enimmäkseen Englantiin, ja sinne halusivat ne omille mitoilleen katkottuina. Katkontapituuksissa ja -paksuuksissa olikin kirjavuutta, eri yhtiöillä oli erilaiset mitat ja paksuusvaatimuksensa sen mukaan, kuin vientineuvottelijat olivat sopineet.

  Pisimmät kaivospuut olivat muistini mukaan kymmenjalkaisia, siis noin 3,05 metrin pituisia, keskikokoisia puita. Jokaisen yhtiön valikoimissa sellaisia en täällä tiedä olleen, muutamilla kylläkin. Paksuimmat tukiksi kelpaamattomat männyt katkottiin kahdeksan jalan mittaan, sellaisia välitti useampikin yhtiö. Selvästi pienempiä olivat seitsemän jalan mittaiset kaivospuut, nämä kaksi olivat yleisimmät kaivospuulajit, joita taisi välittää jokainen yhtiö, joka kaivospuita välitti. Huomattavan harvinaisia ja pienimpiä olivat viiden tai kuuden jalan mittaiset kaivospölkyt. Mutkaiset, koroiset ja lahovikaiset puut eivät kelvanneet kaivoskäyttöön, ne katkottiin kahden metrin mittaan sulleiksi, joista keitettiin sulfiittiselluloosaa sulfiittiliemessä. Siihen keittoon kelpasivat myös lievästi lahovikaiset kuuset, jotka eivät kelvanneet sulfaattikeittoon. En ala tässä selittämään eroa sulfaatin ja sulfiitin välillä, jääköön kemistien ja sellunkeittäjien asiaksi.

  Sulfaattiselluloosapuita kutsuimme sulleiksi, ja sellaisia puita parkkasin Kivisellä muutaman viikon aikana. Välillä kävi Vilhokin auttamassa siinä työssä, mutta aika ajoin teimme kotitöitäkin. Kun parkkuu oli lähellä, onnistui mainiosti saman päivän aikana viivähtää molemmissa muutama tunti. Kotona oli normaalien veden ja puiden kantamisen lisäksi juurikoiden kasuuta uudella isolla suopellolla, apulannan kylvöä heinikoille ja rukiin laiholle. Kaikkia juurikoita emme ehtineet ajaa pihaan, melkoinen osa niistä poltettiin kasoissa pelloilla. Kevään töihin mahtui sellainenkin, kuin isän tekemän puuveneen tervaus, joka olikin mieluinen tehtävä, enteilihän se soutumatkoja järvelle ja verkoille siellä. Vapaan hetkinä ajelin huvikseni polkupyörällä eri puolilla, samoin metsäpolut olivat mieluisia samottavia. Joskus saimme tilaisuuden veljien kanssa yhteisiin pihaleikkeihin, eikä aivan harvinaista ollut, että naapureista saapui meille leikkikavereita.